Jopa prekariaattiparka yhdistää jostain syystä kesän ja vapauden toisiinsa. Ehkä se johtuu viipyilevistä muistijäljistä ajasta, jolloin vanhemmilla ja muilla oli loma ja jolloin jopa ne, joilla lomaa ei ollut, saattoivat kuvitella joskus epämääräisessä tulevaisuudessa voivansa olla pari viikkoa vapaalla.

Siinä mielessä kaikki on nykyään toisin.

Toki minäkin vaihdan tätä kirjoittaessani, niin usein kuin voin, kaupungin television ja vesivessan kalliosaareen vailla vaihtovirtaa ja juoksevaa vettä, mutta freelancetyön deadlinet eivät katoa minnekään. Ainut todellinen ero on siinä, että tietokone toimii aurinkopaneelilla. Jos on pilvistä ja sateista monta päivää peräkkäin, tuotanto loppuu. Lehti, jota minun pitäisi toimittaa, ei voi ilmestyä, artikkelit jäävät kirjoittamatta ja koittaa hetkeksi lopullinen vapaus – force majeuren takia. Koiranilma ja jatkuvat matalapaineet ovat parhaita ystäviäni, sillä silloin ehdin viimeinkin paneutua kirjoihin, jotka ovat leimallisesti MÖKKI-kirjoja.

Kerro minulle mitä haluat lukea lomalla – oli sinulla sitä tai ei – ja minä kerron, kuka haluat olla. Jotkut haaveilevat vuodesta toiseen voivansa ”viimeinkin lukea klassikoita” ja kärsivät siksi kunnianhimoisen huonoa omatuntoa lomasta toiseen, hautaan saakka. Toiset, joilla omakuva ja todellisuus ovat paremmin tasapainossa keskenään, todellakin lukevat Kadonnutta aikaa etsimässä ja Sodan ja rauhan, tai sitten he lukevat dekkareita. Molemmat ihmistyypit nauttivat lukemisestaan. Heille kesälukeminen on suorastaan vapauden määritelmä.

Aikansa kuva salakielellä

Minulle loma koittaa siis sateisten päivien aikaan, kun saan lukea mitä omalaatuisimpia kirjoja, joita on kertynyt mökille – juuri siksi, että ne ovat niin omalaatuisia, ettei niille ole sijaa järkevässä ja hyödyllisessä kirjahyllyssä. Blod – en revolutionsroman (Veri – vallankumousromaani) on esimerkiksi yhden tällaisen varsin kyseenalaisen opuksen nimi. Kirjailija on Gabriel Sandén, huolettoman sujuva ja journalistinen kirjailija, joka on tuntunut ottavan kunniatehtäväkseen paljastaa aikansa sensaatioita helposti nieltävien romaanien muodossa, joilla on mahdollisimman pieni kaunokirjallinen painolasti. Blod ilmestyi erittäin ajankohtaisena kirjana kohtalokkaana vuonna 1918, mutta se ei suoranaisesti vaikuta – olen ehtinyt lukea sitä vain puoliväliin – miltään oivaltavalta ja ajatuksia herättävältä sisällissodan tragedian kuvaukselta. Sen sijaan kirja vilisee turmeltuneita venäläisiä aatelismiehiä, kevytkenkäisiä naisia ja yläluokkaisia suomenruotsalaisia, jotka kaikki juhlivat ja rellestävät Helsingin satamaan kiinnittyneellä mystisellä aluksella.

Juoni on käsittämättömän ennakkoluuloinen ja kliseinen, ja se on takuulla tarkoituskin. Sen ajan kirjoja ostavaa yleisöä, niin Suomessa kuin Ruotsissakin, piti silittää myötäkarvaan, kunnes he pyörtyvät. Ja juuri siksi romaani antaa salakielellä kirjoitetun, vinon ja vääristyneen ajankuvan – kuvan jota humaanit, eettiset ja taiteelliset arvokkaat Runar Schildtin, Sigrid Backmanin tai Elmer Diktoniuksen ja muiden kuvaukset eivät voi antaa, sillä niissä on tietynlainen taiteellinen etiikka ja itsekritiikki. Gabriel Sandén sen sijaan tykittää kuin epätoivoinen saippuaoopperakäsikirjoittaja, joka ei ehdi ajatella ajatustakaan loppuun tai tarkistaa yhden yhtä faktaa, sillä tv-tiimi tuntuu jo huohottavan niskaan käsikirjoitusta odottaessaan. (Saman kirjailijan muita teoksia ovat Blixttämjaren (Salamankesyttäjä), Money – en amerikansk roman (Money – amerikkalainen romaani) ja Konsul Carlings hundår (Konsuli Carlingin koiravuodet).)

Kesähuvilat, kellarit, ulkohuussit ja kirjastojen varastot

Sandén ei ole tuntematon nimi kirjallisuushistorioitsijoille mutta luultavasti kaikille muille. Itse löysin aikanaan Blodin kellarista, joka sijaitsi Espoon maakuntakirjaston varastossa Leppävaarassa. Joitakin vuosia ennen kirjaston sulkemista ja muuttamista kauppakeskukseen tämä aiemmin suljettuna ollut kirjavarasto avattiin nimittäin yleisölle. Äkkiä oli mahdollista mennä sisään tekemään löytöjä sellaisten unohdettujen kirjojen keskeltä, joita kukaan ei ollut kaikesta päätellen löytänyt tai kysellyt, vielä vähemmän lainannut, viimeisten noin seitsemänkymmenen vuoden aikana.

Sellaiset paikat – kesähuvilat, vintit, kellarit, ulkohuussit, kirjastojen varastot – ovat piilopaikkoja, joissa unohdetut ylijäämäkirjat voivat päätyä eräänlaiseen aikataskuun. Ilmaantuakseen sitten uudestaan jonain päivänä ja muuttuakseen uudella tavalla kiinnostaviksi juuri siksi, että niiden heijastelemat ajattelutavat ovat olleet unohduksissa niin pitkään. Antikvariaateista ja kirpputoreilta voi myös tehdä löytöjä, ja monissa hotelleissa on hylly kirjoille, jotka asiakkaat ovat jättäneet jälkeensä. Suurin osa kirjoista, joita näistä aikataskuista löytää, on jätetty hyvästä syystä. Ne ovat yksinkertaisesti silkkaa roskaa. Mutta joskus hyödyttömyys saavuttaa sellaisen intensiteetin, että se nostaa kirjan uudelle tasolle, tekee siitä campia.

Toisinaan voi löytää kirjoja, jotka eivät ole kestäneet kaunokirjallisesti ja ovat siksi unohtuneet meiltä kirjallisuuden tuntijoilta, mutta jotka ovat muilla tavoin kiinnostavia. Jörn Donnerin nuoruudenromaani seikkailuretkestä Euroopan halki 1950-luvulla, Jag, Erik Anders (Minä, Erik Anders) (1955), kuuluu tähän kategoriaan. Se etsii muotoaan sitä löytämättä eikä siksi toimi kuten paljon tunnetumpi reportaasiessee Berliini. Arkea ja uhkaa (1958). Mutta se on silti omalla tavallaan rohkea panoraama aikansa Euroopasta: Suomesta, Italiasta, Itävallasta, Unkarista, Saksasta… interrail-matka ennen interrailia.

”Kun istun linja-autossa matkalla kohti Caltanissettaa, muistan yhden Veran neuvoista. Että minun pitää katsoa maailmaa uteliaasti. Kanssamatkustajani ovat laihoja ja kuluneita. Joka kerta kun katson ulos, tunnen pelkoa. Se ei ole yksinäisyyden pelkoa. Se on kummallinen kauhistus kaikkea tätä voimaa ja yksinkertaisuutta kohtaan. Tätä kohtaloa, joka ihmisissä toteutuu.”

Paperikirjoja, mieluiten ennen offsetia ja laseria

Jonain päivänä sekä Sandénin Blod että Donnerin Jag, Erik Anders ovat varmasti kätevästi netissä, helppo ladata lähimmälle lukulaitteelle. Jos tulee nimittäin mieleen tehdä niin. Netti on uusi saatavuuden maailma, joka kasvaa jatkuvasti – ei vain blogeissa jauhettuna nykyhetkenä vaan myös arkistojen syvyytenä. Uskon kuitenkin, että tarvitaan myös fyysisiä aikataskuja: vinttejä, huusseja, kummallisia kirjapinoja, joihin kukaan ei ole koskenut seitsemäänkymmeneen vuoteen.

Osin siksi, että ne tarjoavat useita labyrintin polkuja, erilaisia sattumia, monia mahdollisuuksia törmätä sellaiseen, jota ei tiennyt haluavansa löytää. Osin siksi, että paperikirja on kuitenkin lyömätön tekstin ja tarinoiden kantaja, etenkin silloin, kun se on painettu hyvin, hyvälle paperille, mieluiten ennen offsetia ja laseria.

Espoon kaupunginkirjaston, ja samalla koko pääkaupunkiseudun, ainut kappale Gabriel Sandénin Blod – en revolutionsromania on nykyään kadonnut Helka-tietokannasta. Varastettu, hävinnyt, poistettu? Makuloitu, myyty tai poltettu? Yksi linkki menneeseen on joka tapauksessa kadonnut. Onneksi kirjaa on vielä muutamissa muissa kirjastotietokannoissa. Lisäksi on olemassa kopio, jonka olen tehnyt koko kirjasta omaan käyttööni, vaikkei se olekaan sama asia.

Kesän unelma vapaudesta, oli se kuinka ohut tahansa, on siis minulle sitä, että saan lukea kummallisia, yksinäisiä, hylättyjä kirjoja – niitä jotka ovat turhia puheenaiheita, koska kukaan muu ei ole lukenut niitä, hyödyttömiä sivistysnäkökulmasta, keräilykohteiksi kelpaamattomia, usein huonosti kirjoitettuja ja huonosti ajateltuja. Vapaus on juuri siinä: saada löytää itse, kaanonin ulkopuolelta, vaikeakulkuisilta poluilta, hämäristä nurkista ja vinttikomeroista.

Kirjat, joihin törmää tuolla tavoin, ovat harvoin edes puoliksi hyviä. Kuitenkin ne antavat – aivan kuin 78-kierroksisen kuuntelu oikealla gramofonilla – näennäisen yhteyden niihin ihmisiin, jotka aikoinaan ympäröivät tätä esinettä, heidän ympäristöönsä, heidän ajatuksiinsa. Johonkin, joka on enemmän kuin mitä varsinainen tarina välittää, vaikka en tiedäkään, mitä se on.

Trygve Söderling

Filosofian tohtori, kirjallisuudentutkija, kriitikko, Nya Argus -lehden päätoimittaja