Eikö enää saa edes kirjoja kirjoittaa?

Kertaus on opintojen äiti: influensseri on eliittiä. Kysymys, kuka saa kirjoittaa kirjoja, ohjaa keskustelun harhaan kirja-alan materiaalisista ja taloudellisista ehdoista.

Pientä ylpeyttä tuntien olen huomannut, etten ole ainoa, joka palaa toistuvasti taannoiseen Kiiltomadon blogitekstiini, ”Tarinatalouden eliittiä”. Kun sosiaalisessa mediassa herää keskustelu influenssereista, tekisi mieli vain linkittää se uudelleen. Siinä se on sanottu. Jotain keskustelujen älyllisestä lähtötasosta kertoo ehkä sekin, jos yksi ja sama kiireessä kyhätty pitkä blogiteksti toimii kerta toisensa jälkeen. Mutta saa jakaa, niinhän sitä sanotaan!

Jos tuolloin kyse oli vähän ylätasonkin keskustelusta taiteen ja suositun sisällöntuotannon suhteista, tällä kertaa keskustelussa on konkretiaa: kirjoittajakouluja, kustantamoita ja kahisevaa.

Uusin influensserikeskustelu – ja sillä minäkin aloitan, koska sehän yleisöä kiinnostaa – käynnistyi kahden sattumanvaraisen keskustelunavauksen tiimoilta. Ensin oli Oskari Onnisen kolumni, sitten tulivat uutiset WSOY:n kirjoittajakoulusta influenssereille. Osin keskustelua on rytmittänyt myös influenssereiden riemukulku pääministerin ja vallan kammareihin.

Yllättävää kuitenkin oli, että molemmissa keskusteluissa sosiaalisessa mediassa itsekin luovivat tahot jakoivat tekstiä alaa kohtaan kriittisillä saatteilla. Hetken näytti siltä, että influenssereista voidaan käydä rakentavaa, kriittistä keskustelua.

Kirja = kontenttia?

Eivät kaikki influensserit. Ex-anarkisti, tietokirjailija ja ”muutoksen tekijä” Suvi Auvinen aloitti Instagram-postauksensa retorisella kysymyksellä: ”Kuka saa kirjoittaa kirjoja?”

Kuka vaan. On vastaajasta kiinni, onko siinä jotain ongelmaa, mitään tavoittelemisen arvoista tai voiko keinoista kenties käydä kriittistä keskustelua. Kirjoja ovat tosiaan julkaiisseet vaikka ja ketkä, eikä siinä joukossa jonkin rasvapurkin mainostaminen – anteeksi, kaupallinen yhteistyö – välttämättä edes ole ollut synneistä suurin.

Auvisen kysymys tuo oitis mieleeni Maaria Ylikankaan osuvat ja todet sanat: ”Kuka tahansa voi ryhtyä kirjailijaksi, mutta kenestä tahansa ei ole kriitikoksi.”

Toisaalta lausahdusta voi lähestyä toisesta suunnasta. Kirjojen kirjoittamisessa ei ole mitään ihmeellistä. Auvinen on itse eräässä paneelikeskustelussa todennut, että kokee tekevänsä samaa maailman muuttamista, oli roolina sitten konsultti, Pirkka-brändilähettiläs tai esseisti – tekstituotos roolin mukaan. Influensserille kirja on kontenttia siinä missä YouTube-video, TikTok-haaste tai Instagram-päivitys.

Eri kysymys on, pitäisikö kirjan olla köntsää muiden joukossa tai yksi pastellinsävy maailmanmuuttajan paletissa lisää. Pitäisikö kirjalla olla myös esteettistä arvoa, laatua ja onnistuneisuutta? Onko tosiaan niin, että influensserin kirja ei ole keneltäkään pois? Kenellä on todistustaakka, kun kustantamoista ei saa lukuja ja laskelmia tai sisäpiirintietoa? Onko asia edelleen niin myös paperipulan, Eurooppaa ravistelevan sodan ja inflaation keskellä? Vai pitäisikö kirjallisuusalan päivittää lohtulausettaan?

Toinen lohtulause on se, että mieselämäkerralla ja influensserin kirjalla rahoitetaan runoteokset ja kulttuuriesseistiikka. Loppuunmyytyjen painosten hehkuttajat voivat hetkeksi mennä sivummalle, tämä ei nyt koske teitä. Entä jos kirja floppaa? Entä jos kulutustavat ovat muuttuneet sellaisiksi, että bestseller onkin mostlistened?

Varmaa on, että maailmassa on jatkossakin julkkisten kirjoittamia kirjoja, eikä ole varmaankaan suurta väliä sillä, onko julkkis Teemu Selänne vai joku Niklu tai Maisa mutta omituisesti kirjoitettuna.

Kustantamot eivät tee hyväntekeväisyyttä

Aika monen huomio kiinnittyikin siihen, miten ja millä tavoin uusia julkkiskirjoja hankitaan kustannusohjelmaan. WSOY:n kirjoittajakoulussa kiinnostavaa on muun muassa sen maksuttomuus. Kirjoittajakoulutus on toisinaan varsin kallista osallistujalle. Takuita tai tutkintoa ei ole. Intohimosta ja kirjailijaksi tulemisen unelmasta maksetaan. Siinä ei varmasti ole mitään pahaa.

Kirjoittamisen opettajien osaamisella on arvonsa, ja opetuksen laatiminen ilman ministeriön vahvistamaa opetussuunnitelmaa tai pitkää traditiota vaatii työtä. Siksi kustantamon edustajan väite, että ilmaisia kirjoittajakouluja on pilvin pimein, ei kuvaa alan todellisuutta.

Esimerkiksi yliopistojen (vähäisissä määrin) tarjoama kirjoittajakoulutus tapahtuu ilman lukukausimaksuja, mutta aloituspaikkoja on vähän, ne ovat kilpailtuja, osaan pääsee varmasti jo meritoituneempaa porukkaa. Lisäksi ne ovat kenties vieläkin epävarmempia kuin kirjoittajakoulut, joita ihmiset tahkoavat välivuosina. Tutkinto tulee, mutta työelämässä se voi näyttäytyä arbitraariselta. Tai siltä miltä kirjallisuus julkisessa puheessa: mukavaa puuhastelua, mutta eihän se oikeaa työtä ole.

Näyttää, että kirjoittajakoulu influenssereille on eräänlainen eliitin eksklusiivinen lahja. Kouluun on kutsuttu – eli influenssereiden ei ole tarvinnut ponnistella hakeakseen, koulu ei maksa mitään – eli influensserilla ei ole riskiä menettää vaikkapa rahojaan itselle sopimattomaksi osoittautuneella kurssilla, eikä influensserin ura ole kiinni siitä, sujuuko koulu – moni kalleimpiin kirjoittajakouluihin osallistuva näkee juuri potentiaalisen uran suuren taloudellisen panostuksen väärtinä.

Kustantamot kysyvät ja pyytävät kirjoja muiltakin kuin kirjailijoilta. Tässä tapauksessa influenssereilta ei ole kuitenkaan pyydetty kirjaa – heitä ei velvoiteta, eikä kustantamo kuulemma edes odota, että osallistujat kirjoittaisivat mitään.

Myöskään pahamaineisesta ohituskaistasta julkaisuohjelmaan ei ole kuulemma kyse. Herää kuitenkin kysymys: miksi kustantamo käyttää rahojaan ja työntekijöidensä osaamista kouluttamalla joukon ihmisiä kirjoittamaan, jos kustantamo ei voimallisesti oleta saavansa panosta takaisin vaikkapa myyntikatteena?

Kustantamot pitävät tavanomaisena asiana sitä, että hyväkään käsikirjoitus ei aina mahdu kustannusohjelmaan. Työaikaa ei kuitenkaan käytetä palautteen antamiseen näille hyville käsikirjoituksille. Kustantamot eivät tee hyväntekeväisyyttä. On vaikea kuvitella, että ne tekisivät sitä influenssereiden kohdalla. Jos tekevätkin, kaipaavatko jo valmiiksi tunnetut ja menestyvät influensserit kustantamoiden hyväntekeväisyyttä?

Influensserit kriitikoiden ja kirjailijoiden tontilla

Ylelle WSOY:n markkinointi- ja viestintäjohtaja Reetta Miettinen kertoo, että kirjoittajakoulu on osa laajempaa ”yhteistyökumppanuutta” influenssereiden kanssa: ”Ollaan tehty vuosia tiettyjen vaikuttajien kanssa yhteistyökuvioita kirjojen lisänäkyvyyden eteen ja tutustuttu näihin ihmisiin hyvin.”

Lisänäkyvyys tarkoittanee sitä, että kukin kustantamo lähettää nykyään vapaakappaleita some-aktiiveille. Kyyninen voisi ajatella, että kirjoja lähetetään näihin osoitteisiin siksi, että niillä saa paremmin kirjalle jaettavan ja vaikutusvaltaisen suosituksen kuin kritiikillä: kriitikko ei (välttämättä eikä toivottavasti) tykkää, vaan jalostaa kirjasta jotain mikä kestää 15 sekuntia pitempään. Raadollisesti katsoen ensin influensseri korvaa kriitikon, sitten kirjailijan.

Samassa Ylen jutussa Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustannusjohtaja Kaisu-Maria Toiskallio on rehellisempi – ehkä siksi, että keskustelu ei lähtenyt liikkeelle oman kustantamon toiminnasta. Toiskallio sanoo, että vaikuttajat saavat kirjansa ohjelmaan hieman helpommin kuin muut ja että valmis yleisö kiinnostaa myös kustantamoita.

Yllä oleva on kärjistys, ei edes dystooppinen tulevaisuuskuva. En pelkää kirjallisuuden, en edes laatukirjallisuuden, loppumista. Samalla erinäiset kirja-alan trendit, kuten kokemuskertomusten ja self helpin kasvu, äänikirjojen suosio ja siirtymä alustatalouteen herättävät uusia kysymyksiä alan tulevaisuudesta. Yksikään niistä ei koske sitä, saako kirjoja kirjoittaa. Väitän kuitenkin, että pelkällä positiivisuudella ja kaikkien kukkien kukkimisella näihin kysymyksiin ei osata ajoissa tarttua. Kriittistä ajattelua kaivataan, jotta emme pidä mitä tahansa kapitalistista odotustalouden keksintöä itsestäänselvänä tai tavoiteltavana asiantilana.

Mahtuvatko kentälle nekin lahjakkaat tekijät, joilla ei ole valmiiksi vakaita sivutuloja tai ne, joilla ei ole valmista henkilöbrändiä?

”Kenellä on varaa kirjoittaa kirjoja?”

Helsingin Sanomien Eleonoora Riihinen ansaitsee kiitokset siitä, että kirjasi katoavaa tai tileille suljettua aikalaiskeskustelua kolumnissaan. Influenssereiden puheenvuorot ovat vankasti puolustuskannalla: he puhuvat kirja-alan toimijoiden pahantahtoisuudesta, elitismistä ja uhmaavat, kuinka minä ainakin pari kirjaa syksyllä julkaisen. Etuoikeutetun puhetta.

Erityisesti kolumnin moraali puhuttelee – siteeraan pitkällisesti:

[E]n olisi huolissani siitä, mahtuvatko influensserit kirjallisuuden kentälle, vaan siitä, mahtuvatko kentälle nekin lahjakkaat tekijät, joilla ei ole valmiiksi vakaita sivutuloja (apurahoja ei sellaisiksi voi laskea) tai ne, joilla ei ole valmista henkilöbrändiä.

Toki kaupallisista yhteistöistä kerätyn taloudellisen pääoman ja sijoitusrahastojen turvin voi halutessaan kritisoida kulttuurista pääomaansa varjelevia kirjailijoita elitismistä.

Influenssereiden ottama elitismikulma johtaa kuitenkin keskustelua harhaan uhriutumalla kysymyksestä ”kuka saa kirjoittaa kirjoja”, kun oikea kysymys on: kenellä on varaa kirjoittaa kirjoja.

On jokseenkin matalamielistä, että influensserit ovat kääntäneet keskustelun siihen, kuka saa kirjoittaa kirjoja. Siitä ei ole epäselvyyttä. Kirjoja saa kirjoittaa kuka tahansa. Kirjan julkaisussa on enemmän portinvartijoita (kyllä, suomen kielessä on tällainen sana gate keeperille). Kanssakirjailijat, kriitikot tai kulttuuritoimittajat tosin sellaisia eivät ole. He voivat älähtää tai marista sitten, kun kirja on ulkona. Jos kirja myy, ura luultavimmin urkenee, sanoivat nämä kriittiset äänet mitä tahansa. Kun portit ovat auki, vartijoita ei tarvita.

Hyväntahtoisen positiivisesti suhtautuvilla ei ehkä ole samaa käsitystä kuin Riihisellä ja monella kirjailijalla: kirjailijoiden toimeentulo riippuu ainakin osittain siitä, mihin kustantamot satsaavat, mihin suuntaan kirja-ala kehittyy ja millaiset trendit jäävät pysyviksi käytännöiksi. Kirjailijoiden tulot muodostuvat jo nyt muusta kuin kirjamyynnistä. Jos kirjailija ei saa kirjoja julki, hän menettää myös ”myyttisen glorifiointinsa” kirjailijana. Silloin tyssäävät esiintymiset, koulutuskeikat ja yhteistyöpyynnöt.

Pieni mittakaavavirhe Riihisen kolumnissa on: hän laskee paperikirjan ja äänikirjan myyntituotot 5 000 kappaleen perusteella. Moni kirjailija lienee onnensa kukkuloilla, jos painosmäärä on kymmenesosa tuosta. Kuten Antti Nylén on todennut, jokainen kustantamo Suomessa harjoittaa pääasiassa pienkustannustoimintaa, sillä nimekettä kohti painosmäärät ovat pieniä.

Kirja-ala on siinä määrin materiaalinen, että kirjoja julkaistaan rajallisesti ja raja piirtyy jossain määrin kannattavuuden perusteella. Influensseri voi katsoa kilpailevansa Netflixin kanssa, mutta osumaa ottaa luultavasti saman kustantamon marginaalinen kirjailija, ei Netflix.

Kuka saa kirjoittaa kirjoja, on väärä kysymys. Olennainen kysymys on, miten turvataan ammattikirjailijoiden toimeentulo. Esimerkiksi äänikirjojen suosio on jo herättänyt kysymyksiä, suosiiko uusi formaatti kenties kielellisesti yksinkertaisempaa tai (kokemus)tarinallisempaa kirjallisuutta. Samalla äänikirja on kalliimpi tuottaa ja suosii siksi suosittua kirjaa – osin riippuen genrestä tai tietystä kirjailijastakin.

Kun alalle sitten tulee kirjailijoita, jotka saavat rahansa valmiiksi muualta, kirjoittavat äänikirjaan sopivankaltaista kirjallisuutta ja ovat potentiaalisesti suosittuja, ei ihme, että moni marginaalin kirjailija kokee asemansa uhatuksi.

Influensserin paikka

Puhe influensserikirjojen ympärillä liittyy usein sinällään tavoiteltavaan lukuinnon lisäämiseen. Mutta onko tubettajan kirja sisäänheittotuote muuhunkin kirjallisuuteen? Vai onko niin, kuten nuorisojulkkis Pekka Salminen arveli, että kustantamot pyrkivät laskemaan kirjallisuuden rimaa, vaikka nuoria lukijoita voisi myös haastaa. Salminen kuvasi osuvasti tilannetta, jossa kustantamot ”ovat reagoineet tähän epäkohtaan tarjoamalla kustannussopimusta jokaiselle vähänkään kirjoitustaitoiselle tubettajalle ja räppärille.”

Olisi kiinnostavaa tietää, pääsevätkö influensserit lähemmäs Jari Tervon Loirin myyntilukuja vai Hesarin esikoispalkinnon myyntiä. Samoin kiinnostaisi kuulla, kuinka paljon influensserien seuraajat muuntuvat uusiksi lukijoiksi. Kyynikko ei näe ideaa kovin kannattavana: jos influensseri jo tuottaa seuraajille ilmaiseksi (eri yritysten maksamana) köntsää, miksi seuraaja marssisi kirjakauppaan? Ehkä hän lataa lukuaikapalvelun Netflixin rinnalle.

Influensserille kirja on köntsää muun jatkoksi. Kirjan tähtipölystä kertonee se, että moni edelleen sellaisen kirjoittamisesta haaveilee. Kirjojen kirjoittamisen sijaan voisi myös olla hyvä lukea niitä ennen käsikirjoituksen tarjoamista. Luultavasti harva influensseri on valmis vaihtamaan hidastahtiseen, epävarmaan ja pienempien tulovirtojen ammattikirjailijuuteen. Kirja-alalle tullaan eri reittejä, vuosien puurtamisella, pyynnöstä, valmiiksi julkkiksena, eikä tässä ole sinällään mitään pahaa. Eri kirjoilla ja tekijöillä on myös omanlaisensa yleisöt.

Mutta oma paikkansa on hyvä tuntea: influensseri – potentiaalisella ostavalla yleisöllä, muualla tulleilla (isoillakin) rahavirroilla ja kustantamon tarjoamalla ilmaisella kirjoittajakoululla tai kustantamon pyytämänä – on eliittiä.

Influensseri, kuten viimeksi jo opetin, tulee latinan virtaamista tarkoittavasta sanasta. Influensserit ovat nyt aallonharjalla, oli sitten kyse kutsusta kirjailijakouluun tai pääministerin bailuihin. Jos tämän ajan eliittiä etsitään, katsotaan seuraaja- ja rahavirtoja. Ne kertovat, kuka on eliittiä, ei se, kuka osaa latinaa. Eliitti muuten tulee valikointia tai poimimista tarkoittavasta sanasta. Kumpi sitten on eliittiä: kirjoittajakouluun valikoitu influensseri vai apurahoja hakeva ja käsikirjoituksen lähettävä kirjailija?

Saa tykätä, kommentoida, jakaa, te oman elämänne influensserit!

Teksti on kirjoitettu Taiken seitsemään kirjallisuusalaa käsittelevän tekstin sarjaan saadulla apurahalla.

Pe 2.9. klo 11: Korjattu Kaisu-Maria Toiskallion nimi oikein.