”Mikä Runeberg-palkinto?” kysyi työtoveri kahvipöydässä, kun kuuli minun olevan mukana palkinnon esiraadissa.

Selvitin palkinnon lukuisat taustayhteisöt ja homman laajuuden: tänä vuonna 189 teosta, suomeksi ja ruotsiksi. ”Vähän niin kuin Finlandia, mutta romaanien lisäksi luetaan myös novellit, runot ja esseet.” Työtoveri puisteli päätään. ”Paljonko siitä sulle maksetaan?” hän tahtoi tietää.

En kehdannut kertoa, miten vähän. Sen olin jo arvannutkin lupautuessani mukaan toiminnanjohtaja Riitta Vaismaan ja fil.tri. Fredrik Hertzbergin seuraksi raatiin. Tuo kahvipöytäkeskustelu tuntui turhalta ja masentavalta; eihän tässä rahasta tai kilpailun nimestä ole kyse vaan ainakin kirjailijoiden arvostamasta tunnustuksesta.

Suurin odotuksin
raakaan työhön

Maallisen hyvän sijaan olin uskonut saavani henkistä hyvitystä. Saisin kerrankin seurata, miten tällainen raati työskentelee, kun luettavana on tekstiä josta suurinta osaa ei ole vielä missään käsitelty, esitelty tai arvioitu.

Malttamattomana odotin, millaisen kohinan palkintoruljanssi nostattaisi. Vaatisivatko toimittajat meitä tilille valitsemistamme teoksista? Löisivätkö kirjallisuuskeskustelun laineet korkealla kulttuurisivuilla, lööpeissä ja nettipalstoilla? Itsekin joskus kirjoja kirjoittaneena mieleen muistuivat syksyt, jolloin olin odottanut ahdistuneena palkintomyllyn käynnistymistä. Nyt tuli tilaisuus nostaa unohdettuja kirjoja, tapella paikka aurinkoon runo- tai novellikokoelmalle tai puolustaa teosta, jonka ajatusmaailma tai tekijä ei ole median ykköslemmikkejä.

Kirjailijana oli jännittävää mennä raatiin, jonka muut jäsenet ovat kirjallisuuden ammattilaisia mutta eivät kirjailijoita. Tiesin Riitta Vaismaan tuntevan työnsä puolesta ”kaikki”. Pystyisikö hän raadissa jättämään henkilösuhteet sivuun ja keskittymään sanaan? Entä Fredrik Hertzberg, runouteen erikoistunut kirjallisuudentutkija; miten tultaisiin toimeen, kun hän on vielä ruotsinkielinenkin? Päätin puolustaa paikkaani, siis kirjailijoita, olemalla niin ahkera ja ajan tasalla kuin ikinä mahdollista.

Niin olivat päättäneet myös Riitta ja Fredrik. Lukutyö alkoi viime pääsiäisen aikoihin ja päättyi viimeiseen, marraskuiseen kokoukseemme. Siinä välissä, suurimmaksi osaksi syksyn kuluessa, olimme saaneet luettavaksi mainitut 189 teosta, näistä 25 ruotsiksi. Pinossa oli 104 romaania, 13 novelli- tai muuta lyhytproosakokoelmaa, 57 runokokoelmaa sekä 15 teosta luokassa muu kaunokirjallisuus.

Luimme kahdeksan kuukautta kirjaimellisesti yötä päivää. Riitta kirjoitti kymmeniä sivuja työpäiväkirjaa, jossa hän arvioi ytimekkäästi jokaisen lukemansa kirjan. Kirjoitimme toisillemme sähköpostiviestejä päivittäin, viimeisinä viikkoina monta kertaa päivässä.

Kauniisti sanoen taso on kirjava,
suoraan sanoen seassa on sekundaa

Olin pitänyt itseäni kirjallisuuden, nimenomaan kotimaisen, suurkuluttajana, rakastajana ja himpun verran asiantuntijanakin. Nyt totuus valkeni. En ollut näköjään vuosiin ollut perillä kotimaisen kirjallisuuden tasosta ja laajuudesta.

Kun sain käsiini toinen toisensa jälkeen kirjan, jonka takakansi kertoi olevan jo tekijänsä toinen tai kolmas, eikä tekijän nimi kuulostanut edes etäisesti tutulta, kauhistuin. Olinhan lukenut säännöllisesti kahden suuren sanomalehden kulttuurisivut, seurannut radion ja television kirjallisuusohjelmat ja ollut mukana jopa synnyttämässä esikoisteoksia kirjoittajaohjaajana.

Samaan aikaan kun ihailin ja hämmästelin kärkikaartin ja monien esikoisten korkeaa tasoa, kauhistuin kapeaa julkisuutta. Ei tosiaan ole lukijan syy, ettei hän tunne nykykirjallisuutta laidasta laitaan. Kuten Riitta Vaismaa raadin puheenjohtajana puheessaan arveli, nimikkeitä taitaa olla liikaa. Lehdet ovat kulttuuripoliittisen linjansa valinneet: vähän ja myyvää. Kirjastot ostavat uutuuksia samalla periaatteella. Kirjakaupassa on tehtävä tilaus, jos aikoo saada mitään muuta kuin mitä tarjotaan paaleittain.

Määrän lisäksi myös laatu oli järkytys. Kauniisti sanoen taso on kirjava. Suoraan sanoen seassa on sekundaa. Arvostetutkin kustantajat ovat liian usein jättäneet kaiken kirjoittajan harteille. Jopa ”taideproosa” voi vilistä objekti- ja asiavirheitä. Joiltakin kustantajilta toimittaja näyttää puuttuvan kokonaan tai nukahtaneen tekstin ääreen. Vanhat tekijät saavat suoltaa satoja sivuja, niin ettei rakenteesta voi edes puhua. Jotkut uudet saavat kirjan markkinoille niin heppoisin eväin, että ihmetyttää, maksetaanko heille tosiaan tekijänpalkkiota vai maksavatko he itse ”kirjailijan” statuksesta.

Viihdepuolella kaikki on toisin: joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta dekkareihin ja naisten hömppään on satsattu. Näkee, että kieltä ja rakennetta on pohdittu, rönsyt siistitty ja teoksen ulkoasuun pantu rahaa ja ammattitaitoa. Ei ihme, että monet kustantajat lähettivät näitä huipputrimmattuja tuotteitaan meillekin, vaikka tiedossa varmaan on, millainen skaba on kyseessä.

Vai onko kuitenkaan? Joitakin kiinnostavia uutuuksia saimme nimittäin odottaa kauankin. Joistakin kirjoista ehti olla arvosteluja lehdissä asti, ennen kuin meidän raatimme sai paketin. Monet kustantajat suhtautuivat oudon nihkeästi pyyntöihimme saada ennakkokappaleita, ns. blokkeja. Jotkut lähettivät paketin vasta, kun Riitta oikein kovisteli. Yksi lähetti kustannustoimittajansa uutuusteoksen mutta ei keväällä julkaistua erään oman kirjailijansa romaania. Toinen pidättäytyi lähettämästä keväältä mitään, niin että kirjailija joutui antamaan meille tekijänkappaleensa.

Voi kirjailijasiskot ja -veikot, jos tietäisitte. Kustantajanne ei pidä teitä minään, ellette myy, näy, käy kokkareilla tai kuole juuri ennen sesonkia.

On tämä väärin myös lukijoita kohtaan. Miten ihmeessä lukija löytää kirjan, jos kustantajakin viis veisaa? Runeberg-palkinnon ehdokkuuden olettaisi olevan arvokas tilaisuus markkinoida pienilevikkistä kirjallisuutta ja näin kasvattaa lukijakuntaa kaukonäköisesti.

Luulisi, että ehdokkaat pääsevät esille viestimissä, että teoksia vinkataan kirjakaupoissa ja mainostetaan lehdissä. Vielä mitä. Ehdokkaat julkistettiin yhden palstan uutisina, ja vain jokunen sanomalehti vaivautui jututtamaan levikkialueensa ehdokasta. Ei ole tullut vastaan yhtään juttua, jossa joku olisi paneutunut ruotimaan koko tarjottimen antimia.

Ensiapua Runebergille

Syksyllä käyty kahvipöytäkeskustelu ei kuulosta enää yhdentekevältä. Työkaveri paljasti parilla sanalla, mikä suurta yleisöä ja viestimiä liikuttaa: raha ja julkisuus.

Mikä neuvoksi? Pitäisikö tarttua taattuun konstiin ja iskeä palkintosummaan nolla perään? Kymppitonnin sijaan sata, niin johan alkaa kiinnostaa. Vai nimitettäisiinkö tähän kilpailuun alusta asti vain yksi tuomari, esimerkiksi Kimi Räikkönen. Kaikkein tehokkain olisi Runeberg-tositeevee. Ideana olisi näännyttää kirjailijat nälkään kotiyleisön silmien edessä. Voittaja saa jatkaa ilmaiseksi kirjoittamista.

Runeberg riutuu nyt Finlandian ja suhteettoman julkisuuden saaneen HS:n esikoisteoskilpailun jaloissa. Nämä saavat kaiken huomion, ja sijoittuvat allakassa joulunalusviikoille kuten Runeberg-ehdokkaiden julkistaminenkin.

Runeberg-ehdokkaat olisi viisasta ja kaikkien edun mukaista julkistaa vasta joulun jälkeen, koko kirjavuoden päätteeksi. Näin Finlandia ehdittäisiin juhlia pois alta, näin monen kirjan ikä jatkuisi parilla kuukaudella joulunalusajasta aina kevään korvalle, uuteen sesonkiin asti. Ehkä Runeberg-palkinnon arvon huomaisivat silloin myös kustantajat, toivon mukaan toimittajatkin, joilla ei näin talvella ole syksyn veroisia kiireitä.