Tämän päivän runouselämässä on kyse postmodernin ajan politiikoista: kylmän sodan puoluepoliittisen kahtiajaon jälkeen kenttä on hajaantunut useisiin, paikallisesti, käytännöllisesti ja myös näkyvästi toimiviin, silti eri tavoin ajatteleviin yhteisöihin eri puolilla Suomea. Runouteen keskittyviä toimijoita on tullut lisää: nyt muutaman ison lisäksi on runsaasti pieniä, kiinnostavia kustantamoja ja innokkaita, tuoreita lehtiä. Runouselämää luonnehtiikin tällä hetkellä heterogeenisyys, jonka soisi ulottuvan myös lukijuuden käsittämisen tapoihin.

”Kritiikin kirjoittaminen on taitolaji. Niin on myös sen lukeminen”, kirjoitti äidinkielen lehtori Tuula Uusi-Hallila Helsingin Sanomissa (27.4.2005).

Lukemiseen liittyy erityistä haasteellisuutta, koska siinä on kyse tekstin ja lukijan välisestä suhteesta, moninaisesta tekemisestä ja tapahtumisesta. Mielestäni lukemisen moninaisuus tulisikin ottaa laajemmin huomioon. Runouskritiikkiä olisi luettava kuten muitakin tekstejä. Se tarkoittaa analyyttisyyttä, kriittisyyttä ja suhteellistamista. Olisi otettava vakavasti sekin, että kaikkeen lukemiseen sisältyy affektiivisuutta: teksti vaikuttaa usein lukijaansa monenlaisten emootioiden ja ääneen lausumattomien olettamusten ja uskomusten muodossa. Se mitä ei kirjoiteta ääneen merkitsee myös.

Metaforinen sotatila

Kritiikkitekstejä luetaan, kuten arvosteltavaa runouttakin, affektiivisesti mutta kuitenkin siten, että vaikuttavat normit, oletukset, tunteet, sidokset ja mielipiteet kätketään näennäisen analyyttisyyden alle. ”Objektiivisten” perustelujen pitkospuut täytyykin useissa tapauksissa ottaa määrittäjänsä maailmankuvasta, runouskäsityksistä ja ideologisista uskomuksista, joita ei voi empiirisesti mitata. Siksi laadukas tai ei-laadukas, hyvä tai huono ovat runon määritelmiä, joita ei voi perustella jäännöksettä, kompetenssin tai järjen avulla.

Siksi laadullisuuden tai muu retorisesti avoin määrittäminen tapahtuukin usein negaation avulla. Tarvitaan paha, jotta voidaan muodostaa hyvä, ja ne muut, jotta voidaan rajata meidän ryhmä.
Onko niin, ettei runoutta voi rakastaa ilman, että jokin sopivalta tuntuva taho tehdään naurettavaksi tai asetetaan vastustajaksi? Runoudessa on paljonkin puolustamisen arvoista, mutta samalla kyse on siitä, että näin luodaan runouselämän toimijoiden omia valta-asemia, joita täytyy pönkittää ”puolustautumisella”, ”vastustajan” löytämisellä ja siis hierarkkisella vastakkainasettelulla. Valtaa saa tällaisen ajattelun mukaan vain jos sen ottaa joltakulta pois.

Se tarkoittaa metaforista sotatilaa, joka puolestaan merkitsee erimielisyyksien kääntymistä kohti riitaisuutta ja näin poteroiden tilkitseminen jatkuu. Poteroituminen voi olla este yhteistyölle ja mahdollisesti rahoituskanavien löytymiselle.

Kun selaa pienjulkaisuja, huomaa että moni kirjoittaa varovaista tai perusmyönteistä runouskritiikkiä. Ehkä se merkitsee halua irtaantua halvaannuttavasta valtataistosta.

Sikiönseulontaa?

Aamulehden sunnuntaivieras, kirjallisuudentutkija Olli Löytty tarttui asiaan vuoden alussa (20.2.2005). Tulkitsen Löytyn tarkoittavan, että olisi virkistävää lukea arvostelusta vaihteeksi, kuinka juuri kirja X on syksyn hienoin ja paras vaikka kirjailija ei roikukaan seurapiireissä tai tappele takseissa. Hyvä on, että Löytty kiinnittää huomiota huomiotalouden ongelmiin. Vastakkainasettelusta on kuitenkin tässäkin kyse.

Ongelmana tiukoissa ja ortodoksisuuteen pyrkivissä laatusertifikaateissa saattaa olla, että ankaran puutarhurin viikate niittää oudot, poikkeavat, hybridiset kummajaiset, joista saattaisi kasvaa jopa jotain uutta. Tämä koskee vaikkapa sotienjälkeistä modernismia rakentanutta kriitikkokuntaa. Tahdottaessa yhtä modernismia osoitettiin muunlaiset runoudet ei-toivottaviksi. Sinne jonnekin ne sitten jätettiin.

Pelkään, että sikiönseulonta runoudessa tarkoittaa evolutionismia, vahvimman ja kauneimman (lue: rotupuhtaimman) valikointia, tahtoa ihan tietyllä tavalla ”oikeanlaiseen” runouteen. Silloin kuuntelemattomiin jäävät myös hiljaiset ja vaikeasti tunnistettavat sävyt ja äänenvärit. Mietinkin, voisiko konfliktiherkkyyden muuntaa eri- ja monimielisyyden rinnakkaisuudeksi – eläväksi kiasmaattisuudeksi – jos lukijuutta ajattelee päättymättömänä ja sulkeutumattomana keskeneräisyytenä. Se kenties mahdollistaisi myös ennen lukemattomat lukemisen tavat, runouden eri funktiot ja sellaisen yhteiselon, jossa ei tarvitse luopua periaatteistaan mutta joka mahdollistaa yhdessä toimimisen.

Prenikoiden suhteellisuudesta

Affektiiviset arviot ketjuuntuvat materiaalisiin olosuhteisiin eli siihen, kenelle annetaan apurahoja, kenen runoja julkaistaan ja kuka nostetaan vuoden runoilijaksi tai kirjallisuushistorian kaapin päälle. Se tarkoittaa kilpailua rahasta. Tuskin ongelma ratkeaa silläkään, että hellitään myyttiä hyvästä runoudesta, jolla ei ole pahan rahan kanssa mitään tekemistä.

Ei ole yhtään se ja sama, kenelle runokriitikko myöntää arvolauseen ”hyvä” tai ”huono” eikä erityisesti sillä, miten hän sen perustelee. Arvostelua lukevan on muistettava suhteellistaa jaetut prenikat. Mediakriittistä lukutaitoa tarvitaan kauttaaltaan, eivätkä runoarvostelut ole siitä poikkeus. Myötäsukainenkin arvostelu on syytä ottaa syyniin. Rivienvälit puhuvat, kuten teksteissä aina.

Lukijoilla on oikeus kaivella hyvin varustetuista kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista runokokoelmia, joista kukaan ei kirjoita tai harva tietää. Kaikilla lukijoilla, myös ammattilaisilla, on vastuunsa, mutta myös arvaamattomat mahdollisuutensa. Niitä ei tarvitse eikä pidä hinnoitella kvartaalitalouden tuloksellisuuslaskennan menetelmillä. Rahaa tarvitaan silti runoudenkin toimintaan.