”Poistaisin nämä tykistösuuntimat tekstistä ja kertoisin tapahtumat vähän yleisemmällä tasolla”, sanoin. Kirjailija ei suostunut: ”Lukijoitani ovat ensisijaisesti tämän rykmentin veteraanit, ja tykkimiehille suuntimat ovat tärkeitä.” Numerot jäivät kirjaan, ja minä saatoin mutista itsekseni jotain siitä, että ei riitä, että kirjan elinikä on kvartaali, vaan nyt myös lukijan elinajanodote lähenee sitä. Kirjailija saattoi kuitenkin olla oikeammassa kuin minä, tai ainakin eri tavalla oikeassa, kyseessä kun oli jatkosodassa taistelleen rykmentin perinneyhdistyksen tilaustyö, ei ensisijaisesti suuren yleisön kirja.

Yhdeksänkymmentäluvulla ennakoitiin, että kustantamot ovat pian pulassa: kun sodan kokeneet ikäluokat kutistuvat, suosittu sotakirjallisuuden genre kuolee. Jälkikäteen on helppo todeta, että ennustus meni pieleen. Sotaproosaa julkaistaan edelleen paljon, niin kaunokirjallisuutta kuin asiaproosaakin. Jopa sodassa olleiden kirjailijoiden romaaneja on julkaistu vielä melko hiljattain – tuottelias veteraani Reino Lehväslaiho ilmoitti vuonna 2012 julkaisseensa viimeisensä.

Hyvillä sotakirjoilla on saumaa nousta keskisarjaan, kustantamoille elintärkeään useiden tuhansien myytyjen luokkaan.

Tällä vuosisadalla paljon huomiota ovat luonnollisesti saaneet kirjailijat, joilla ei ole sotatapahtumiin yhteyttä edes omien vanhempiensa kokemusten kautta. Kansa taisteli, miehet kertovat -kerronta elää edelleen, mutta sotaproosaan on tullut paljon uusia aiheita. Kaunokirjallisuuden puolella on käsitelty sota-ajan homoseksuaalisuutta, naisten kokemuksia ja ristiriitaisia tunteita herättäneitä aiheita kuten vankileirejä ja aseveljeyttä saksalaisten kanssa. Viime vuosien suurmenestyksiin kuuluva Katja Ketun Kätilö alleviivasi ei-miehistä näkökulmaa nimeään myöten.

Samaan aikaan kun sotafiktio on ottanut etäisyyttä perinteisiin näkökulmiin ja sodanjälkeisten vuosikymmenten kerrontaan, jota on luonnehdittu (näennäis)dokumentaariseksi, tietokirjallisuuden saralla on pyritty aiempaa tarinallisempaan otteeseen. Vaikka tykeille ja taktiikallekin on tilausta, ihmiset haluavat lukea ennen kaikkea ihmisistä. Historia on luonteva alue narratiiviselle nonfiktiolle, onhan se perinteisesti lähempänä kertomakirjallisuutta kuin moni muu tieteenala. Lähteetkin ovat suureksi osaksi kertovaa tekstiä. Sotaan ja historiaan yleensä on myös helppo yhdistää hieman tosikkomainen kysymys siitä, miksi lukea keksittyjä tarinoita, kun aiheesta kirjoitetaan koukuttavaa ja laadukasta asiaproosaakin.

Oma ammatillinen kokemukseni sotaproosasta on nimenomaan tietokirjallisuuden puolelta. Joka syksy toimitan useamman aihetta vähintään sivuavan tietokirjan painoon ja totean, että isänpäivä saa taas tulla. Useimmat teokset on tietenkin suunnattu laajemmalle yleisölle kuin aiemmin mainitsemani rykmentin tarina.

Yleisö tuntuu myös löytävän kirjat. Aihetta liippaavia nimekkeitä julkaistaan tietokirjallisuuden puolella hämmentävän paljon, ja etenkin syksyllä niistä puhutaan melkein yhtä paljon. Kustantamot ja kaupat panostavat mainonnassaan kirjoihin, joita perinteisesti on pakattu miesten lahjapaketteihin. Kirjat, joissa on vahva uutiskärki, saavat Hesarista koko sivun käsittelyn – tai ainakin niiden aiheet saavat. Syksyn sotakirjat murtavat myyttejä, otsikoivat lehdet. Mannerheimin henkilö kiinnostaa.

Itsenäisyyspäivinä muistellaan enemmän kesää 1944 kuin joulukuuta 1917.

Historiaproosassa Suomen 1900-luvun sodat ovat kieltämättä oma lukunsa. Sodan muistoa on nostettu kansakunnan tärkeimmäksi kollektiiviseksi kokemukseksi, sen kautta on pohdittu isoja kansallisia kysymyksiä ja ruodittu isäsuhteita. Suomettumisen aikakaudella kirjallisuus ylläpiti hyvin monipuolista keskustelua kipeästä ja ristiriitaisesta lähihistoriasta. Omana kouluaikanani 1990-luvulla vallalla oli uuspatrioottinen torjuntavoittodiskurssi, jota toki kyseenalaistettiin jo silloin. Tulkintojen heiluriliike ruokkii keskustelua ja vahvistaa aiheen asemaa.

Jonkinasteisella varauksella täytyy kuitenkin suhtautua silloin tällöin esitettyyn ajatukseen, että sotakirjalla olisi aivan poikkeuksellinen asema kirjallisuuden laajalla kentällä. Sotakirjallisuuden jatkuva suosio saattaa sittenkin olla yllättävä ilmiö lähinnä suhteessa odotuksiin ja pessimistisiin ennustuksiin. Genre ei kaatunut saappaat jalassa suosionsa huipulla, mutta suurimittaisten mattopommitusten jalkoihin ei tämänkään isänpäivän kirjamarkkinoilla jäädä. Tietokirjapuolella kahdenkymmenen myydyimmän kärkeen on viime vuosina yltänyt ainoastaan Ville Kivimäen Murtuneet mielet, vuoden 2013 Tieto-Finlandia-voittaja. Itse asiassa muitakaan historiateoksia ei kärkisijoilla näy, niin ikään Finlandian voittanut Mirkka Lappalaisen Pohjolan leijona poikkeuksena tästä säännöstä.

Tasaista asemasotaa kuitenkin käydään kaiken aikaa. Hyvillä sotakirjoilla on saumaa nousta keskisarjaan, kustantamoille elintärkeään useiden tuhansien myytyjen luokkaan. Tämä kuitenkin riippuu paljon kirjan saamasta julkisuudesta, ja se taas edellyttää vahvaa kirjailijabrändiä tai aihetta, josta puhutaan mediassa ilman että se tyhjenisi uutisointiin.

Ristiriitaisuus voi olla sotakirjallisuuden tasaisen suosion ja elinvoiman takana.

Itsenäisyyspäivinä muistellaan enemmän kesää 1944 kuin joulukuuta 1917. Kiinnostavaa on, mitä tuleva itsenäisyyden juhlavuosi ja heti perään vietettävä sisällissodan satavuotismuistopäivien kavalkadi tekevät sotakirjallisuudelle. Nimekkeitä ilmestynee poikkeuksellisen paljon, ja varmaankin nähdään piikki myös kokonaismyynnissä. Nähtäväksi jää, vauhdittavatko vuosipäivät uusien aihepiirien ja kerronnallisemman otteen esiinmarssia vai pönkittävätkö ne perinteisempää linjaa.

Suomalaista sotaproosaa on kirjoitettu muun muassa muukalaislegioonasta, tsaarin kaartilaisista 1870-luvun Tonavalla tai ”Holstin jääkäreistä” Ison-Britannian kruunun alaisuudessa Muurmannilla. Silti jatkosota ja vuoden 1918 tapahtumat lienevät sotakirjallisuutemme keskiössä jatkossakin. Voi olla, että tämä johtuu Väinö Linnan otteesta, josta on mahdoton päästä irti. Saattaa myös olla, että ongelmallinen hyökkäyssota saksalaisten rinnalla ja kansalaissodan äärimmäinen sisäinen konflikti antavat puitteet kiehtovammille tarinoille kuin helposti varsin yksiselitteisenä nähtävä talvisota. Ristiriitaisuus voi olla sotakirjallisuuden tasaisen suosion ja elinvoiman takana: samat historian vaiheet ovat sopineet sekä nuoren valtion kansallisen ylpeyden aiheiksi että traumaattisiksi kertomuksiksi omista harha-askelista ja tappioista.

Panu Väänänen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja tietokirjakustantamossa.