Kulttuuri ja kieli ovat kirjallisuuden äiti ja isä. Olemmeko perheen ainoa lapsi, jonka kotona kirjahyllyn paikalla on tyhjä seinä?

Kirjallisuudella on Suomessa – eikä vain Suomessa – aivan erityinen asema kansallisen identiteetin rakentajana. Britit osaavat ulkoa Shakespearensa ja venäläiset rallatella pitkät pätkät Puškinia, Tšehovia, Dostojevskia ja Tolstoitaan, ei vain pänttäyksen ansiosta, vaan yhtä lailla rakkaudesta, joka on isänmaan ja äidinkielen rakkautta.

Ensin mainittu ei liity kansallisromantiikan nousuun, joskin kyllä yhteen niistä monista aikakausista, jolloin Britanniasta tuli Britannia, anglikaanisen kirkon syntyaikoihin ja myyttisen aikakauden menneiden mahtimiesten kanonisointiin. Venäläisten klassikkojen tehtäväksi puolestaan on tullut kuvata, millainen on venäläinen sielu ja – paradoksaalista sinänsä – työ saatiin valmiiksi suurin piirtein samoihin aikoihin kuin silloinen Venäjä loppui ja alkoi uuden neuvostoihmisen rakennusprojekti. Venäläinen sielu osoittautui toki vahvemmaksi, kun taloudellista vaurautta odotellessa jokainen toveri ja toveritar saattoi samastua köyhtyneeseen, vaan ei merkityksettömään aateliin.

Tuli hankkia lukutaito, jotta osattaisiin lukea kirjoja, joita vasta samaan aikaan kirjoitettiin, jotta olisi se kansallinen kulttuuri, jota varten lukutaito tarvittiin.

Nuori Suomi tarvitsi 1800-luvulla yhdellä kertaa sekä muinaisen menneisyyden, kansalle sielun ja luonteenpiirteet että kirjakielen luomisen. Projektia hankaloitti huomattavasti se, että hankkeen primus motoreista suuri osa ei osannut suomen kieltä, mistä seurasi kaikenlaista – muun muassa se, että suomalaisuuden ohella piti synnyttää myös suomenruotsalaisuus.

Kirjallisuudelle sälytettyjen tehtävien lisäksi sen tuli tukea myös kansakoulu- ja kansansivistysprojektia. Fennomaanisen ajan rajulla riennolla oli hieman nurinkurinenkin logiikka: tölliin ja torppaankin tuli hankkia lukutaito, jotta osattaisiin lukea kirjoja, joita vasta samaan aikaan kirjoitettiin, jotta olisi se kansallinen kulttuuri, jota varten lukutaito tarvittiin.

Lopputuloksen tiedämme: ei vain nousu ”sivistys- ja kulttuurikansojen” joukkoon, vaan maapallon hyvinvoinnin huipulle asti, tekstiviestin keksintään ja PISA-kisojen korkeimmalle pallille. Kirjastolaitoksemme on paitsi maailman paras, myös yksi Euroopan nuorimmista. Ja puusta putoamiseen kuluneen ajan lyhyyden voimme lukea edelleen koulujen kevätjuhlissa ylpeiden äitien rintalyyristä. Vaikka niitä saatetaankin jo kantaa toisessa ja kolmannessa polvessa, Suomi on edelleen maailman ainoa maa, jossa äitejä koristavat kunniamerkit lastensa opillisesta sivistyksestä.

Kirjastolaitoksemme on paitsi maailman paras, myös yksi Euroopan nuorimmista.

Ei siis ihme, että kirjallisuuden vastaanotto tällaisessa maassa on ihmeteltävän sitkeästi kunniassaan. Ei vain niin, että jokainen esikoisromaaninsa julkaisija on jonkinlainen köyhän miehen filosofi, intellektuellismin ikoni paljon ohi tiedemiesten ja -naisten, kuvataiteilijoiden tai säveltäjien. Jälkimmäiset ovat taiteen ammattilaisia, kirjailija maailman selittäjä – siitä huolimatta, että yhä suurempi osa kirjallisuudesta ei edes yritä selittää yhä monimutkaisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Tai ehkä juuri sen takia kirjailijoilta sitä toivotaan. Edes kirjailijoilta, kun valtiolliseen elämään ei kehtaa uskoa.

Uhrasin muutaman kappaleen kirjailijoiden statukselle sen tähden, että sitä on helpompi havainnoida kuin kirjallisuuden statusta. Kirjallisuus, kuten kaikki mediasisältö, pirstoutuu aiempaa enemmän yleisöjen pirstoutuessa ja genrerajojen hämärtyessä. Kaupalliset paineet ovat johtaneet samaan ilmiöön kuin mediassa ja musiikissa, ns. winner-takes-it-all-kehitykseen: yhä harvempia kirjoja ostetaan ja luetaan todella paljon, keskikasti kuihtuu ja julkaisukynnyksen alareunassa kukoistaa aiempaa laajempi, lähes tai kokonaan ei-kaupallinen aluskasvillisuus.

Onko siis kirjallisuutta enää olemassa kirjallisuutena, kokonaisuutena, kansallisen kulttuuriperimän kumulatiivisena kokonaisuutena, jossa vahtivuorossa oleva kirjailijapolvi kartuttaa kokoelmaa siirtääkseen sen eteenpäin tuleville lukijapolville?

Oikea vastaus tähän kysymykseen on kuten aina tällaisiin kysymyksiin: toinen kysymys, onko sitä koskaan ollutkaan? 2010-luku ei tunnusta erikseen kioskikirjallisuutta, sarjakuvat on nostettu marginaalista, runous elää kansien välin sijasta iskelmäteksteissä, kahvimukiaforismeissa… ja mitä ”kansalliseen” tulee, niin sitä on yhä vaikeampi määritellä, kun suomalaisia tulee ja menee, kun Big Mac on mämmiä keskeisempi osa ruokalistaamme ja murresanastoon ovat ilmaantuneet LOL ja KVG täydentämään niin itä-, länsi- kuin pohjoismurteitakin.

Ei vain romaani ole sika, joka syö kaiken – ja runous kirjallisuuden eturintama – vaan vatukossa häärivät itse asiassa kieli ja kulttuuri, kirjallisuuden isä ja äiti. Eivätkä ne ole mitään Muumimammoja ja -pappoja, jotka nukkuvat talven yli, vaan liikkuvat sekä mannerlaattojen hitaissa kehruuvalsseissa että nykivän hermostuneissa virvatulten teknovälkkeissä.

Kirjallisuus on yhtä aikaa sivistys itse, aineeton taloushyödyke, representaatio oletetusta, mielikuvituksen airut kuin perimän kantaja.

Tässä maailmassa kirjallisuus on yhtä aikaa sivistys itse, aineeton taloushyödyke, representaatio oletetusta, mielikuvituksen airut kuin perimän kantaja. Kritiikki-instituution mureneminen johtuu pintapuolisesti median kyvyttömyydestä pitää sitä taloudellisesti yllä, mutta jos ajatellaan, että hyvän kriitikon työ ei koostu teoksen lukemisesta ja arvioimisesta, vaan sen panemisesta kontekstiinsa, voiko kukaan hallita enää niitä konteksteja, joissa jokainen uutuuskirja ilmestyy?

Kirjaa kun ei voi koskaan käsitellä vain kirjana, vaan kirja on aina ikkuna – ellei peräti käytävä, tunneli – siihen maailmaan, josta se kertoo, jonka se tarjoilee ja johon se tahtoo vietellä lukijansa yhä syvemmälle niin ettei tämä haluaisi ikinä päästä sieltä pois.

Tähän nähden kirjan julkisuus on jämähtänyt 1800-luvulle, jonne kotimaisen kirjallisuuden keksijät sen sangen vankasti pulttasivat. Kun me puhumme kirjasta ja kirjallisuudesta, me puhumme edelleen tarpeesta kokea itsensä hyväksi ihmiseksi siinä missä lukuelämyksistä; ilmiö, josta esimerkiksi elokuva on onnistunut pysymään pitkälti vapaana päinvastaisista pyrkimyksistä huolimatta. Viihdekirjallisuuskin – jos sellaista enää on, kun kaiken median pitää muiden funktioidensa ohella myös viihdyttää – on kulttuuriselta statukseltaan enemmän kirjallisuutta kuin viihdettä, toisin kuin vaikkapa viihdemusiikki.

Jos yksi mittari kirjallisuuden vastaanotolle on myyntiluvut ja toinen kritiikki-instituutio, on kolmas sensuuri. Kukin aikakausi hätkäyttää omilla tavoillaan: neuvostovastaisuus olisi tänä päivänä naurunaihe, jumalanpilkka kulmakarvoja hädin tuskin kohottava ilmiö. Kun pornokohtaus on kovissa kansissa, se muuttuu erotiikaksi tai ”aikuisten leikiksi”. Onko kirjallisuus tullut suvaitsevaisemmaksi vai onko maailma vain paksunahkaisempi ja välinpitämättömämpi? Tai suoremmin: onko millään enää mitään väliä?

Kirjan julkisuus on jämähtänyt 1800-luvulle, jonne kotimaisen kirjallisuuden keksijät sen sangen vankasti pulttasivat

Ja kuitenkin: sille, joka lukee kirjan ja saa siitä elämyksen, juuri sillä kirjalla on väliä. Kirjan maailma ja sen yksittäinen lukija muodostavat ainutlaatuisen symbioosin: jos kirja syntyy ensimmäisen kerran ideana kirjailijan päässä, toisen kerran käsikirjoitusnivaskana ja kolmannen kerran fyysisenä esineenä, on kirjan neljäs ja tärkein syntymäkerta lukijan päässä, jossa se ankkuroituu osaksi kaikkea sitä, mitä lukija on aiemmin ollut – ja jonka jälkeen lukija ei ole entisensä.

Some ei ole synnyttänyt erillisiä julkisuuksia tai yhä pienenevämpiä kuplia. Minä ja minän maailma on aina ollut olemassa. Lukijan lukukokemus on aina ollut yksilöllinen. Kirja ei ole vain maailma, joka päästää ja vetää lukijan luokseen, kirja on myös portti toiseen suuntaan, pora ihmisen päähän, jonka sisällä se ottaa peilin ja pakottaa katsomaan: minä, kirja, näytän millainen sinä olet. Kirjallisuuden ystävän tunnistaa siitä, että tällä on takanaan kirjoja, joista hän voi sanoa: tämän kirjan luettuani en ole enää ollut sama minä. Eivätkä ne kirjat ole takana, ne kulkevat koko ajan ihmisen mukana, osana häntä, hänen elämänsä loppuun asti.

Ne kirjat yltävät kaanoniin, kun tarpeeksi moni lukukokemus on vaikuttava ja kynnys määrittelylle on ylitetty statuksensääntelymekanismeissa – joita jokaisessa ihmisyhteisössä on, paljon sen jälkeenkin kun ammattikritiikki, maailman toiseksi vanhin ammatti, muuttaa taas muotoaan. Kulttuuri ja kieli on se, mikä meille kulloinkin on yhteistä. Jos ne ovat kirjallisuuden äiti ja isä, on meistä itsestämme kiinni, millaisia veljiä ja sisaria meillä on, onko perheemme pieni, epätyypillinen, laajennettu, maailmanlaajuinen, vuosisatoja vanha vai olemmeko perheen ainoa lapsi, se, jonka kotona kirjahyllyn paikalla oli tyhjä seinä.

Markus Leikola
Kirjoittaja on kirjailija ja toimittaja.