Popularisointi on kirjallisuudentutkimuksessa suhteellisen tuore ilmiö, sillä vielä viisikymmentä vuotta sitten tutkimus oli periaatteessa kenen tahansa valistuneen lukijan ymmärrettävissä. Tämä olisi monen mielestä edelleenkin ihanne, mutta tutkimuksen edistymisen takia yleistajuinen ja tieteellinen kirjoittaminen ovat väistämättä eriytyneet toisistaan. Tutkimuksella on kuitenkin paljon annettavaa myös tavalliselle lukijalle, käsitteleehän se kirjallisuuden kautta perimmäisiä kysymyksiä kielen, identiteetin ja kulttuurin luonteesta. Tutkijan ja tavallisen lukijan kohtaaminen haastaa molemmat: edellisen pohtimaan omaa työtään uudesta näkökulmasta, jälkimmäisen punnitsemaan omia näkemyksiään ja arvojaan.

Kallis harrastus

Julkisuudessa kirjallisuudesta puhuvat ja kirjoittavat lähinnä kirjailijat ja toimittajat, joilla toki on paljon painokasta sanottavaa. Silti median virittämä kirjallisuuskeskustelu tapaa lukittua kliseisiin ja pintailmiöihin. Tutkijoilla olisi tarjota kirjallisuusaiheisiin uusia, jäsennellympiä ja ehkä antoisampia näkökulmia. Miksi tutkijat eivät sitten aktiivisemmin osallistu keskusteluun?

Tärkeimmät syyt ovat aikapula ja arvostuksen puute. Tutkijoiden päätyö on tieteen tekeminen, mutta yhä suurempi osa työajasta kuluu tutkimusrahoituksen hankkimiseen ja byrokraattisten tehtävien hoitamiseen. Koska yliopistojärjestelmä ei pidä popularisointia tieteellisenä ansiona, siihen kulutettu aika on poissa varsinaiselta leipätyöltä. Popularisointi on kallis ja aikaa vievä harrastus. Pahimmillaan voi käydä niin, että yleistajuisilla teoksillaan ja julkisilla esiintymisillään tieteenalalle suuren palveluksen tehnyt tutkija jää viratta ja varatta.

Popularisointia kahlitsee myös selkeiden kanavien puute sekä nopeutta ja helppoutta korostavan tiedonvälityksen asettamat rajoitteet. Julkaisu- ja julkisuuskynnyksen ylittävät helposti vain tutut, helposti hahmotettavat aiheet kuten kirjailijaelämäkerrat tai kirjallisuushistoriat. Kuitenkin suuri osa kirjallisuudentutkimuksen tuloksista on muuta kuin yksinkertaisesti raportoitavia faktoja. Tutkimus ei tarjoa vain tietoa, vaan myös uusia taitoja – lukemisen ja tulkinnan tapoja. Tutkimus saattaa ravistella luutuneita käsityksiä kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta; se voi olla kysymyksiä herättävää pikemminkin kuin niihin vastaavaa. Kaikkea ei voi kääräistä helposti sulavaan muotoon, vaan myös vastaanottajan on vaivauduttava pohtimaan ja analysoimaan.

Popularisoinnin uudet muodot

Hankaluuksista huolimatta kirjallisuudentutkimuksen popularisointi vilkastuu ja monipuolistuu jatkuvasti. Yliopistojen tohtoritehtailusta on ainakin se hyöty, että potentiaalisia popularisoijia on entistä enemmän. Ennen kaikkea tilanteeseen vaikuttavat kuitenkin popularisoinnin uudet areenat ja muodot. Popularisointi kattaa kaiken sellaisen toiminnan, joka tuo tutkimusta ja tutkivaa asennetta yliopiston seinien sisältä laajempaan tietoisuuteen. Osa sen muodoista pyrkii tietoisesti purkamaan hierarkkista ja keinotekoiseksi koettua asetelmaa asiantuntevan tutkijan ja valistuksen kohteena olevan maallikon välillä.

Perinteisin tutkimuksen yleistajuistamisen muoto – kirjallisuusessee – elää vireänä kulttuurilehtien sivuilla, joskin päätyy harvemmin kovien kansien suojaan. Vuonna 2004 aloittanut Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain pyrkii puhuttelemaan tiedeyleisön lisäksi äidinkielenopettajia ja muita kirjallisuudesta kiinnostuneita. Tutkijavoimin tehtyjä, kommentaarein varustettuja käännöksiä ja editioita ilmestyy aikaisempaa ripeämpään tahtiin, tuoreimpina esimerkkeinä Kirsti Simonsuuren Shakespeare-käännökset (Yliopistopaino 2005) ja Per Stamin toimittama tieteellinen laitos Henry Parlandin Sönder-romaanista (SLS 2005).

Näiden vakiintuneiden popularisoinnin muotojen rinnalle on viime vuosina noussut toisia, joiden etuna on välittömyys ja helppo lähestyttävyys. Verkkosivuilla ja blogeissa tutkijat esittelevät tutkimuksiaan reaaliajassa, ilman julkaisukoneiston asettamia rajoitteita. Toisinaan tutkimus verhoutuu fiktion valepukuun: esimerkiksi Umberto Eco ja David Lodge ovat punoneet kirjallisuusteorian virtauksia salapoliisiromaanin ja romanssin juoniin. Tutkijan auktoriteetti vaihtuu kirjailijan vapauteen. Viihteellistä popularisointia voi toki kritisoida pinnallisuudesta, mutta parhaimmillaan se erinomaisesti havainnollistaa käsittelemäänsä ilmiötä. Vaikean ei tarvitse olla tylsää eikä helppotajuisen heppoista.

Sinulle, lukijani

Kiintoisimpana viimeaikaisena popularisoinnin muotona pidän hybridiä, joka ennakkoluulottomasti yhdistelee elementtejä eri lajeista ja rekistereistä. Tieteellistä kirjoittamista kahlitsevat paitsi raskaat rakenteet ja viiteapparaatti myös vakuuttamisen pakko. Lukijaksi on ajateltava tekstiä vastakarvaan lukeva, virheitä etsivä opponentti. Tutkijan persoonallinen ote on häivytettävä, vaikka sillä voikin olla iso merkitys tutkimuskysymyksen muotoilussa ja tutkimuksen suuntaamisessa.

Tieteellisen kirjoittamisen pakkopaita on tuottanut vastareaktiona vallattomia, kaunokirjallisuuden keinovarastosta lainaavia populaaritutkimuksia, joissa ei kartella henkilökohtaisiakaan sävyjä. Niissä tutkija astuu alas kateederilta ja puhuttelee lukijaansa silmän korkeudelta. Teoksessaan Sinulle (SKS 1996) Anna Makkonen kutsuu lukijansa mukaan salapoliisityöhön, jonka kohteena on tutkijalle lähetetty tuntemattoman naisen käsikirjoitus. Tutkimuspäiväkirjan muoto tekee mahdolliseksi äkilliset leikkaukset ja yllättävien yhteyksien luomisen asioiden välille, kun taas flirttailu romaanimuodon kanssa antaa tutkijalle vapauden spekuloida tapahtumien kululla. Kirja panee lukijansa pohtimaan tutkijan ja tutkimuskohteen suhdetta, kirjoittavien (ja kirjallisten) esiäitien vaikutusta omassa elämässään, itsen kirjoittamista, kirjoituksen ja kulttuurisen muistin suhdetta. Jotkut salaperäisen käsikirjoituksen arvoitukset ratkeavat, toiset jäävät avoimiksi. Kysyminen on Makkoselle yhtä tärkeää kuin vastaaminen.

Samaan tapaan kirjallisuutta lähestyvät muiden muassa Merete Mazzarella omaelämäkerrallisissa teoksissaan sekä Eva Maria Korsisaari Ylelle tekemissään radio-ohjelmissa rakkausrunoudesta. Ei ole sattumaa, että nämä tutkijat – kuten myös taidehistorian popularisoijana ansioitunut Anna Kortelainen – ovat feministisesti suuntautuneita. Annettujen rakenteiden purkaminen, konventioilla leikkiminen ja henkilökohtaisen merkityksen tunnustaminen kuuluvat olennaisesti akateemiseen feminismiin. Tutkimusta popularisoivista teksteistä nämä ominaisuudet tekevät lukijaystävällisiä ja innostavia.

Kirjallisuudentutkimuksen popularisointi ei välttämättä ole vain jo kalutun tutkimuksen kääntämistä helppotajuisempaan muotoon. Parhaimmillaan se onnistuu koskettamaan sitä, mikä kirjallisuudessa minulle ja epäilemättä monille muille on tärkeintä. Tieteellistä, kaunokirjallisuutta ja henkilökohtaista yhdistävät tekstit voivat oppinutta artikkelia tai kuivakkaa esseetä paremmin onnistua välittämään ja ehkä selittämäänkin niitä kokemuksia, joita kirjallisuus lukijassa herättää.

Linkkejä:

Kiiltomadossa esiteltyjä kirjallisuudentutkimusta popularisoivia teoksia:
Huhtala, Grünn, Loivamaa, Laukka (toim.), Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia
Lasse Koskela & Pasi Lankinen, Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen
Christopher Marlowe, Edward II (suom. & toim. Jarmo Haapanen ja Lasse Kekki)
Henry Parland, Sönder (toim. Per Stam)
Liisa Saariluoma, Milan Kundera – viimeinen modernisti
William Shakespeare, Nautintojen ajan aarre (toim. & suom. Kirsti Simonsuuri)

Jonathan Swift, Tynnyritarina (suom. & toim. Jyrki Vainonen)
Harri Veivo (toim.), Kirjallisuus on virhe

Kotimaisia kirjallisuudentutkimuksen verkkosivuja:

Kirjallisuudentutkijain seura ja Avain-lehti:

Kirjallisuudentutkimusta (populaaria ja tieteellisempää) julkaisevia kustantajia: