Kirjasyksy on taas julkistettu käyntiin. Olen kriitikon ominaisuudessa seurannut 25 vuoden ajan tätä huumaa, ja on pakko myöntää, että kihelmöinti on aina sama. Kuin menisi ekalle luokalle aina uudestaan.

Kustantajat ovat julkistaneet pitopöydiltä näyttävät uutuuslistansa. Ensimmäiset kirjat on kiikutettu suoraan painosta taiteiden öihin. Kriitikot soittelevat levottomina kulttuuritoimituksiin. Toimituksissa pöydille kertyy kirjapinoja ja pian jo avaamattomia laatikoita pöytien alle. Kirjailijat valvovat tai heräävät odottamaan aamuöistä lehdenkantajaa. Kirjojen ystävät odottavat edes jonkinlaisia tärppejä siitä, mitä valtavasta uutuusnimikkeiden määrästä kannattaisi ryhtyä kirjastosta jonottamaan.

Kirjasyksy lupaa aina paljon. Nykyään ehkä aikaisempaa enemmänkin, kun nimikemäärä entisestään kasvaa ja kun pienkustantajat tuovat tarjontaan lisää väriä.

Kirjaelämän keskittymisellä yhä hallitsevammin syksyyn on myös varjonsa. Kirjasyksyä sopisi osuvasti luonnehtimaan Eino Leinon runo Lapin kesä, se jossa ”kaikki kukkii nopeasti”. Muutamassa kuukaudessa kaikki on ohi, ja vuodenvaihteen jälkeen moni hyvä kirja aloittaa matkansa halpamyynteihin ja unohdukseen ilman, että on saanut lainkaan huomiota. Kirjoissa ei vielä ole viimeistä myyntipäivää, mutta käytännössä yhä useampi kirja on kauden hedelmä, päiväperho.

Marssijärjestys on tullut sitä armottomammaksi mitä enemmän koko kirjaelämä on painottunut syksyyn. Keväällä ei kirjoja enää aikaisemmassa määrin ilmesty. Jo keväällä kustantajat julkistavat syksyn listansa. Niiden perusteella esimerkiksi kirjastot sitovat vähenevät kirjamäärärahansa tilaamalla ennakkoon niitä kirjoja, joiden oletetaan kiinnostavan. Yhä useampi kirja ei koskaan päädy edes kirjastoon.

Vastaavasti kirjat priorisoidaan kulttuuritoimituksissa. Kaikkea ilmestyvää ne eivät ehdi käsitellä. Priorisointi tapahtuu, ei useinkaan valitettavasti kirjojen sisällön, vaan etukäteisoletusten mukaan. Esikoisteokset mahtuvat uutisarvollaan mukaan, mutta muuten kaanonia on vaikea yllättää.

Myös syksyyn painottuvat kirjapalkinnot ja niiden ehdokkuudet ovat tulleet perustelluiksi jo sillä, että ne oikeastaan ainoina näyttävät pystyvän rikkomaan valmista marssijärjestystä. Kirja, joka muuten olisi saattanut jäädä tyystin unohduksiin, saa ehdokkaaksi päästyään armon ja huomion myös kritiikkipalstoilla. Kirjapalkintojen kääntöpuoli on se, että palkitut kirjat saavat kohtuuttomastikin huomiota lajikumppaneihinsa verrattuna.

Kirjasyksyn valokiilat osuvat myös yhä epätasaisemmin kirjallisuuden eri lajeihin. Kulttuuritoimitukset antavat mielellään ymmärtää, että hyvä kirja on heille uutinen. Hyväkään runo ei kuitenkaan näytä olevan uutinen, vaan syksyn runokokoelmien kritiikit lykätään jonon jatkoksi, ilmestymään joskus vuodenvaihteen jälkeen.

Vielä kohtuuttomampi on käännöskirjojen tilanne. Ne jäävät tässä marssissa usein tyystin huomiotta. Vaikka käännösten alkuteosten ilmestymisestä on usein aikaa, nekin tarjoillaan meillä käsittämättömästi kauden hedelminä, jotka vanhenevat ”uutisina” niin, etteivät kulttuuritoimitukset palaa niihin edes keväällä.

Ne ajatukset, jotka johtivat Kiiltomadon syntyyn viime keväänä liittyvät paljolti ylle kirjoitettuihin asioihin. Tavoitteena on ollut tuoda esiin paitsi vähälevikkistä myös vähällä huomiolle jäänyttä kirjallisuutta. Monet isojenkin kustantajien kirjat jäävät kirjasyksyn melskeessä vaille ansaitsemaansa huomiota, mutta erityisesti olemme pyrkineet haravoimaan vireästi kasvavan pienkustantamisen parhaimmistoa.

Vaikka netissä riittäisi avaruutta ja innokasta kriitikkokuntaa on onneksi yllin kyllin, Kiiltomadollakin on resurssirajansa. Kaikkea ilmestyvää kirjallisuutta emme pysty nostamaan esille. Keväällä avatuilla sivuilla on puolessa vuodessa arvioitu lähes kahdeksankymmentä kirjaa. Nyt käydään syksyn uutuuksien kimppuun mutta ollaan valmiudessa palata myös aikaisempiin. Kiiltomato ottaa mielellään vastaan vinkkejä, jotka vastaavat näiden sivujen perushuutoon: älkää unohtako näitä kirjoja!

Kari Levola
Päätoimittaja