Kollaboraatioiden kesä – dialogikritiikki tarkastelussa

Kiiltomato jää kolmen viikon kesätauolle. Sitä ennen päätoimittaja luo katsauksen dialogikritiikkiin, joka voi haastaa yhden subjektin kaikkitietävyyttä.

Kun ensimmäiset dialogikritiikit on julkaistu, pieni loma tuntuu ansaitulta. Dialogikritiikeistä puhuin jo päätoimittajaksi hakiessani, ja siksi on hienoa, että sellaisia on viimein kaksi julkaistu. Samalla on aiheellista kiittää dialogikritiikin ideasta muutamiakin päätoimittajakollegoita, jotka ovat tekstilajia tuoneet kotimaisen kritiikin kentälle.

Sitten vien pohjan henkselien paukuttelultani: kaikki kritiikit ovat dialogisia.

Kritiikkiä ei synny ilman bahtinilaista ”vierasta sanaa”, kohdeteosta jota kritiikki lainaa, kontekstoi ja josta se imee innoitusta. Parhaimmillaan kritiikki on dialogista myös siinä merkityksessä, että se on taidekeskustelua. Liikaa ei voi painottaa sitä, miten tärkeää kritiikille on tuoda esiin myös teoksen jo herättämää keskustelua, ottaa kantaa siihenkin.

Silti kritiikki on dialogista jonkinlaisessa heikossa merkityksessä. Dialogikritiikki on sitä vahvassa merkityksessä.

Kiiltomadossa julkaistuissa dialogikritiikeissä, Juha-Pekka Kilpiön ja Tuomas Taskisen kritiikissä Hanna Kuuselan Kollaboraatiosta ja Roosa Pohjalaisen ja Laura Kärkkään kritiikissä Susinukke Kosolan Turkoosista vyöhykkeestä, kohdeteosta suhteutetaan milloin tutkimuskirjallisuuteen tai tekijän aiempaan tuotantoon. Vieraita ääniä saapuu kritiikkiin muista teoksista. Dialogikritiikki taitaa tämän, mutta se taitaa muutakin.

Dialogikritiikki tuo kaksi ääntä, subjektia, samaan tekstiin läsnäoleviksi. Sillä on potentiaalia haastaa teksti tekijänsä tuotoksena, sanan valtana. Jos karikatyyri kritiikistä on ”ammattivihaaja” (aikoinaan Kotikadussa kriitikosta käytetty ilmaus) lyttäämässä kirjan ja lähes tuhoamassa kirjailijan uran, dialogikritiikki on avoimen tietoinen siitä, että tekstissä äänessä on kaksi erehtyväistä, vajavaista ja eri tavalla teokseen suhtautuvaa kriitikkoa.

Tuomas Taskinen pukee tämän hyvin sanoiksi omassa dialogikritiikin puheenvuorossaan:

Olen samaa mieltä siitä, että yhdessä kirjoitettu kritiikkimme on monipuolisempi kuin kummankaan yksin kirjoittamana siitä olisi tullut. Olet etenkin vastannut kirjan suhteuttamisesta muuhun tutkimukseen, mihin omat kykyni ja lukeneisuuteni eivät olisi riittäneet. Yksin kirjoittaen sanan valtani olisi tuntunut totaalisemmalta, jolloin olisin saattanut kokea painetta suhtautua kirjaan etäisemmin ja valitella rajoitteitani enemmän.

Useiden silmäparien yhteistyö

Jokaisen kritiikin julkaisu on myös kollaboraation, yhdessä kirjoittamisen hetki. Tekstin alle nimensä saa kriitikko, mutta pienellä vaivalla lukija voi koska tahansa selvittää, kuka on tehnyt päätöksen tällaisen tekstin julkaisemisesta tässä muodossa. Hyväkin kritiikki on vaatinut editointia, pienimmillään sana- tai välimerkkitason muutoksia, maneerien tai tahattoman toiston karsimista, useimmiten argumentoinnin selkeyttämistä ja ajatuksen kirkastamista. Neuvottelun – joskus jopa konfliktin – paikoista lukijalle ei jää yleensä merkkiä. Julkaistussa tekstissä palaset ovat loksahtaneet paikoilleen, julkaisukelpoinen kompromissi on saavutettu.

Tulin tästä seikasta jälleen tietoisemmaksi editoidessani dialogikritiikkejä. Olin erään kriitikon sähköpostin sanoin ”kolmas silmäpari”. Kolmas näkökulma tekstin nyansseihin on suoranaista luksusta, kun Kiiltomatoa tehdään kahden erikielisistä teksteistä vastaavan toimittajan tuntityönä.

Samalla jouduin uudenlaisten valintojen ja etiikan eteen. Mitä jos käyn kovemmalla kädellä kiinni toisen kriitikon osuuksiin ja teen enemmän muutosehdotuksia? Voivatko kriitikot lyöttäytyä minua vastaan ja hyvät ehdotukseni häviävät jonkinlaisessa näkymättömässä äänestyksessä? Pahimmillaan meillä voisi olla kolme eriävää kantaa – siis pattitilanne?

Useiden silmäparien huomaamisen iloa on kuitenkin havaittavissa Turkoosin vyöhykkeen kritiikissä. Laura Kärkäs kirjoittaa:

Ystävyyssuhteiden laaja spektri on tosiaan kiinnostava aihe. Ystävyys pitää sisällään uskomatonta moneutta. Toisaalta just eroottiset tasot suljetaan usein ystävyydestä oletusarvoisesti pois, ja puhuja haastaa myös erotiikan määritelmää tuossa sun nostamassa sitaatissa toiveellaan siitä, etteivät kehot sekaantuisi ihastumiseen.

Toinen voi esimerkiksi teosta lainatessa nostaa esiin kohtia, joista keskustelu versoo ja edistyy. Oma aavistuksen varautunut kokemukseni dialogikritiikeistä liittyy tähän: olen kollaboratiivisissa teksteissä pantannut joitain mielestäni olennaisia asioita myöhempiin puheenvuoroihin tai toisinaan ollut jollain tapaa kyvytön ilmaisemaan niitä riittävän ajoissa. Kun toisen puheenvuoro on aina ollut omalla tavallaan arvaamaton tai ennakko-oletusteni vastainen, olen ajautunut jatkamaan keskustelua, unohtanut tai huomannut sopimattomaksi aiemmin tärkeinä pitämäni asiat. Sen verran mustasukkainen olen ideoistani, etten kiistä, etteikö se olisi välillä harmittanut. Toisaalta luopuminen ja omien suosikkien listiminen on kirjoittamisen hyve.

Tilaa erehdyksille

Hetkeä ennen Kärkkään siteeraamaa kohtaa Roosa Pohjalainen on kirjoittanut:

Ja hyvä kun otit puheeksi teoksen tavan käsitellä sukupuolta! Mua vähän nolotti, kun tajusin jatkuvasti arvuuttelevani hahmojen sukupuolta ja mieltäväni heidät miehiksi tai naisiksi, vaikka teos johdonmukaisesti pyrkii torjumaan tällaiset tulkinnat ja ohjelmallisesti häivyttää hahmojen sukupuolia. […] Turkoosi vyöhyke on monella tapaa kirjallisuutta, joka saa mut havahtumaan omiinkin tunkkaisiin ajatusmalleihini.

Ehkä tulkintani ei mene liian pitkälle, jos sanon, että dialogikritiikki voi synnyttää tekstiin intiimin, keskustelun kaltaisen tilan. Tuon keskustelun kaltaisen tilan vuoksi kirjoittajan voi olla helpompaa tuoda esiin monenlaiset epävarmuutensa, erehdyksensä tai haavoittuvaisuutensa. Uskon, että dialogikritiikkiä olisi tästä syystä hyvä pitää enemmän esillä myös aloittelevien kriitikoiden kohdalla. Dialogikritiikki voi opettaa, ettei kriitikon tarvitse tietää kaikkea, kertoa kaikkea tietämäänsä tai pelätä tietämyksensä rajallisuutta. Opin voi viedä myös yksin kirjoittamiseen, ja sellaisena se voi parantaa kritiikkien henkeä.

Yksin kirjoittaen sanan valtani olisi tuntunut totaalisemmalta, jolloin olisin saattanut kokea painetta suhtautua kirjaan etäisemmin.

Opetukset eivät ole aina vain positiivisia, vaan kuten muussakin elämässä, myös oman vajavaisuuden ja kyseenalaisten piirteiden huomaaminen opettaa. Tätä ajattelen, kun luen Kilpiön tunnustuksellista tekstiä:

Huomasin, että jopa näin pienimuotoisessa ja sentään vuorottelevassa tekstissä yhteisyys voi aiheuttaa ambivalenssia: missä määrin varjelen omaa nimeäni, missä määrin antaudun yhteisen tavoitteen palvelukseen. Olen varma, että käsittelimme teosta täyteläisemmin kuin olisin osannut yksin, vaikka olisinkin kirjoittanut yhtä pitkästi. Toisaalta olin välistä kateellinen, kun ehdit sanomaan ensin jotain, mitä olin ajatellut.

Dialogikritiikki sopii merkityksellisten erojen nostamiseen

Dialogikritiikki sopii varmasti joihinkin teoksiin paremmin kuin toisiin. Missä tahansa kritiikissä eri kriitikot nostaisivat eroaviakin seikkoja esiin. Vaarana tosin voi olla, että kritiikistä tuleekin vähän vinksahtaneella tavalla sattumanvaraisten erojen esittelyn ja erittelyn areena. Millaisten näkökulmien erosta syntyy kiinnostavaa, keskinäistä ymmärrystä lisäävää kritiikkiä?

Kritiikki palvelee lukevaa yleisöä. Hyvä dialogikritiikki voi olla läheisyydeltään tai vapautuneisuudeltaan lähellä baarikeskustelua, mutta hyväkään baarikeskustelu ei välttämättä ole nautinnollista kuultavaa muille. Lopputuote on olennainen myös dialogikritiikin tapauksessa – se on lukijalle luultavasti merkityksellisempi kuin ”läjä sähköposteja” tai kritiikkidokumentin koko kommenttiraita, vaikka siinä kollaboraatio on raadollisempaa ja avoimempaa kuin lopputuotteessa.

Päätoimittajana ensimmäinen ideani oli tilata dialogikritiikki nimenomaan Kuuselan Kollaboraatiosta, sillä teosta oli käsitelty varsin perinteisin keinoin. Eikö tässä tapauksessa kritiikin muoto voisi olla yksi osa koettelua ja tapa esittää jonkinlainen näkemys kollaboraatioista? Lukijan vastuulla on päättää, onnistuuko se.

Kuten Juha-Pekka Kilpiö kirjoittaa: ”Ajattelen niinkin, että kritiikkitekstin muodolla saa mielellään olla jokin suhde kohdeteoksen muotoon – ei välttämättä sama, mutta tavalla tai toisella tietoinen. Jos poeettinen merkitys jää vielä osin ilmaan kollaboraation tapauksessa, toivon yhtä kaikki, että se löytäisi tiensä kritiikkiin.”

Kirjallisuuskritiikissä kritiikki ja kohdeteos ovat samanlaista materiaalia, ne nojaavat samanlaisiin retorisiin puolelleen puhumisen muotoihin. Ne käyttävät kieltä, argumentoivat samojen aiheiden äärellä. Yhteisen maaston toivoisin välittyvän myös kritiikistä. Suhteen ei tarvitse olla ihaileva, vaan se voi olla esimerkiksi poleeminen.

Turkoosin vyöhykkeen kohdalla kriitikot ehdottivat dialogikritiikkiä, sillä huomasivat sen sopivan kirjan aiheeseen, ystävyyteen. Muita tulevien dialogikritiikkien perusteita ovat olleet niin erilaiset osaamiset kuin dialogisuuteen kutsuva tekstilaji, kuten essee. Jo nyt dialogikritiikit ovat antaneet paljon kirjoittajilleen, päätoimittajalle ja toivottavasti myös lukijoille. Uusi muoto sai kriitikot myös pohtimaan sen asettamia mahdollisuuksia ja rajoja ääneen teksteissä.

***

Kiiltomato jää tämän myötä viimein lyhyelle kesätauolle. Sähköpostitse tavoittaa jälleen 6.8. alkaen. Niillä main myös uudet tekstit jatkavat ilmestymistään. Uudenlaisia aluevaltauksia ja monipuolisia tekstejä on luvassa myös syksyllä. Kesän aikana voi tutustua Kiiltomadon laajaan arkistoon viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Sieltä on luvassa myös muutama kesäinen nosto seuraavan kolmen viikon aikana. Hyvää kesää avustajille ja lukijoille!