Kirjailija ja dramaturgi Aina Bergroth näkee proosan ja draaman eri todellisuuksina: ”Teatterissa lopputulos ratkaisee”

”Proosaa kirjoittavan ihmisen voi olla vaikeaa hahmottaa tapoja, joilla näytelmäteksti toimii. Proosan tavoite täyttyy tekstissä. Sillä ei ole juurikaan tekemistä näytelmien kanssa. On yleensä harhaanjohtavaa ajatella teatteria tekstin kautta”, sanoo Aina Bergroth. Hän kirjoittaa sekä proosaa että draamaa, mutta näkee niissä vain vähän yhtymäkohtia.

Teatteri toteutuu tilassa ja ajassa. ”Yhteenkään lauseeseen ei saisi olla niin kiintynyt, ettei sitä leikkaa tai muuta silloin, kun se ei toimi näyttämöllä. Yksityiskohtien, kuten dialogin, on palveltava rakennetta ja teoksen kokonaisuutta. Harjoituksissa testataan usein sitä, kuinka vähillä sanoilla voidaan pärjätä tai tarvitaanko puhetta ylipäätään. Ratkaisevaa on se, mikä riittää ja kuljettaa kokonaisuutta halutulla tavalla.”

Kirjallisen ihmisen voi olla vaikea hahmottaa, miten karun piittaamattomasti tekstiin täytyy voida teatterissa suhtautua.

Esitys voi syntyä myös ilman kirjoitettua tekstiä. ”Teatteri tarvitsee instituutiona muistiinpanonipun – kyhäelmän – minkä tahansa paperilla siirtyvän dokumentin, jonka pohjalta voidaan tehdä päätöksiä. Tämä on näytelmäkäsikirjoituksen eräs funktio. Se ei sulje pois sitä, että näytelmä voi olla jumalaisen kaunista kirjallisuutta. Draama voi aivan hyvin olla omillaan kestävää luettavaa materiaalia, mutta käytännössä kirjalliset arvot eivät teatterin näkökulmasta ole etualalla.”

Bergroth on lukenut työkseen näytelmiä teatteriohjelmistoja varten kaksi vuosikymmentä. ”Teatterin ohjelmistonsuunnittelu on ollut osa dramaturgin työtäni. Olen tottunut operoimaan tekstien kanssa. Silti huomaan helposti ajattelevani, että tekstillä on teatterissa merkitystä vain, kun se palvelee valmistuvaa esitystä. Kun puhun mieltymyksistäni näytelmäkirjallisuudessa, kyse on tietysti hävyttömän subjektiivisesta asiasta.”

Näytelmää kirjoittaessaan Bergroth ajattelee ihmisiä ja fyysistä läsnäoloa, joka toteutuu kolmiulotteisessa tilassa. ”Käsikirjoitus on tikkaat ja ponnahduslauta. Hyvin kirjallisen ihmisen voi olla vaikea hahmottaa, miten karun piittaamattomasti tekstiin täytyy voida teatterissa suhtautua. Tekstin pitää voida antaa olla ruma, jos se sellaisena palvelee tarkoitustaan. Tekstin tarkoitus on syöttää impulssi lavalle. Kirjoittajan kannattaa suorastaan varoa taituruuttaan kirjallisen sisällön synnyttämiseen.”

”Kun pelataan tilanteella, dynamiikalla ja jännitteillä, repliikkien merkitys on alisteinen tapahtumalle. Jos ajatellaan että näytelmän kirjoittaminen on tilanteen luomista, pitää pohtia minkä tyyppisillä eleillä hahmot voivat peittää tai paljastaa omia ajatuksiaan. Näytelmäkirjallisuus avaa sitä, miten kieli toimii käytännössä.”

Bergroth kertoo, että Seela Sella opettaa harrastajanäyttelijöitä lukemaan näytelmätekstiä repliikki kerrallaan, kuten lauseella: “Minä rakastan sinua”. ”Hän kysyy näyttelijältä, mitä sanat tarkoittavat. Näyttelijän kannalta olennaista on oivaltaa, että sama lause voi palvella lukemattomia funktioita. Hahmo, joka tunnustaa rakkautensa ääneen, voi tehdä sen missä tarkoituksessa tahansa.”

Bergroth työskentelee mielellään ryhmässä. ”On tietysti hyvä, että oma ajatus on kirkas silloin, kun esittelee ideansa toisille. Kun aihe ja tavoite muotoillaan ääneen, kaikki voivat tehdä parhaansa sen eteen. Olisi hauskaa voida keskustella työryhmän kanssa näytelmän muodosta ja teemoista jo kirjoitusvaiheessa, mutta niin pitkään harjoitusaikatauluun tarjoutuu harvoin mahdollisuus. Käytännössä teksti on usein varsin pitkällä ennen kuin näyttelijät ja muut suunnittelijat lukevat sen. Toki voidaan edetä myös toisin ja lähteä porukalla luomaan käsikirjoitusta tyhjästä. Draamakirjallisuuden päämäärä on esitys. En osaa ajatella koko lajia niin, että sitä tehtäisiin yksin.”

Kirjoittajan kannattaa suorastaan varoa taituruuttaan kirjallisen sisällön synnyttämiseen.

Monet uudet kotimaiset kantaesitykset ovat näytelmäkirjailijan itsensä ohjaamia, mikä antaa kirjailijalle tiettyjä vapauksia: hän voi luottaa siihen, että ohjaaja tietää mihin kirjailija pyrkii. ”Yksi saumakohta jää pois, ja se on iso asia. Ohjaaja kantaa vastuun kokonaisuudesta ja hänen tapansa lukea tekstiin merkitys ratkaisee paljon. Kantaesityksen kohdalla kirjailijan läsnäolosta treeneissä on hyötyä vain, jos hänellä on jonkinlainen ymmärrys näyttämön todellisuudesta ja kyky nähdä, miten tekstiä kannattaa parantaa edelleen.”

Teatterin yhteiskunnalliset mahdollisuudet liittyvät sen yhteisöllisyyteen. ”Teatteri voi tuoda yhteiskunnallisia asioita monin tavoin tunnetasolla käsitettäväksi. Esitys voi tarjota informaatiota vastaanotettavassa muodossa ja kovatasoinen taideteos voi olla yleissivistävä, mutta näin ei tietenkään välttämättä ole. Teatteri kuten kaikki muutkin taidemuodot voi välittää kuinka vaativaa tai monimutkaista sisältöä tahansa, mutta teatterissa se ei tapahdu niin, että proosakirjallisuutta lausutaan repliikkeinä lavalta. Sisällön on löydettävä muotonsa.”

Teatterin leimaava piirre on, että se pohtii koko ajan, minkälaista maailmaa taiteella rakennetaan. ”Jokainen sukupolvi tuo mukanaan oman problematiikkansa ja näytelmien sanomaa tarkkaillaan jatkuvasti. Teatterin tulisi olla korostetun tietoinen siitä, minkä asioiden palvelukseen se valjastaa itsensä.”

Näytelmän kirjoittaminen, harjoitteleminen ja vastaanotto tapahtuvat yhteisenä asiana. ”Siksi teatteriesitys voi toimia keskustelunherättäjänä eri tavoin kuin esimerkiksi kirjallisuus, joka koetaan yksin. Suomen vahvuus näytelmämaana on, että kotimaisia kantaesityksiä halutaan tehdä ja niitä halutaan nähdä. Uutta kotimaista draamaa syntyy jatkuvasti lisää, ja tekijäkaarti on kirjava.”

Näytelmäkirjallisuus ei elä yksinäisenä lajina kirjoittajakammioissa. ”Hyvin monen asian on täytynyt onnistua, jos näytelmä saa ensi-iltansa. Lopputulos on esitys.”

Kirjailija ja dramaturgi Aina Bergrothin viimeisin teos on Helsingin kaupunginteatterin Tahto.
Pääkirjoituksen on toimittanut Aleksis Salusjärvi.