Kukapa ei tavoittelisi onnea, jonka vain rakkaus mahdollistaa, mutta kuinka voi kirjoittaa rakkaudesta nyt, kun rakkaus sanana on täyteen lastattu, täydemmäksi kuin koskaan. Täyteen merkityksiä, jotka sekoittuvat toisiin ja taas toisiin konnotaatioihin (sivumerkityksiin). Rakkaus on valtava abstraktio. Se on kulunut käytössä sileäksi ja pyöreäksi. Sana ”rakkaus”, tuo kaikissa punaisen sävyissä kimaltanut rubiini, on haalistunut harmaaksi kiveksi, johon värisävyt ovat liuenneet. Sekoittuneet keskenään niin, ettei niitä voi enää nähdä.

Ezra Pound, aikansa kirjallinen suunnannäyttäjä, kehottaa runoilijoita vaeltamaan abstraktioiden pelossa. Hänen mielestään esimerkiksi sellaista ilmausta kuin ”rauhan sumumaat” ei tulisi käyttää. Ilmaus sekoittaa abstraktion ja konkreettisen ja sumentaa kuvan. Vastaavanlainen abstraktion ja konkreettisen sekoitus olisi esimerkiksi ”rakkauden valtameri”.

Siis, kuinka voi kirjoittaa rakkaudesta? No, moni tietää vastauksen: metaforin. Rakkaudesta voi kirjoittaa metaforin, pukea vanhan kuluneen sanan uuteen viittaan. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä viitat ovat rispaantuneet. Kuten tiedämme: miltei kaikki on jo sanottu, rakkauden metaforat käytetty, ruusut ja sydämet.

Kaikki runous perustuu jo kirjoitettuun. Jos runo etääntyy liian kauas aiemmin kirjoitetusta, lukija ei tunnista runoa, ei osaa avata sitä, ja runo jää leijumaan ilmaan. Jos kirjoittaja ei lainkaan huomioi runouden konventioita, on vaara, että runo jää latteaksi ja yksitasoiseksi. Se jää yritykseksi plagioida todellisuutta.

Runouden ensisijainen konteksti ei ole todellisuus, arki, tai mitä tahansa sanaa meitä ympäröivästä fyysisestä maailmasta haluammekaan käyttää. Runouden konteksti on muu runous, muu jo kirjoitettu kaunokirjallisuus. Runoilija, esseisti Joseph Brodsky sanoo, että runoja kirjoitettaessa lähin yleisö eivät ole omat aikalaiset saati sitten jälkimaailma vaan omat edeltäjät. Tällä hän tahtoo sanoa, että kun kirjoitamme, samalla kommentoimme aiemmin lukemaamme eli jonkun muun jo kirjoittamaa kaunokirjallisuutta.

Jos runo jää elämään, jos se elää pidempään kuin – sanotaan vaikka tekijänsä – se on lunastanut paikkansa suhteessa muihin runoihin, suhteessa jo kirjoitettuun kirjallisuuteen, ei suhteessa todellisuuteen. Jos runo jää elämään, se on kurkottanut jonnekin todellisuuden tuolle puolen.

Ei niin että runon kirjoittaja olisi hylännyt maailman, kirjoittanut jostakin, mitä kuolevainen ei käsitä, vaan pikemminkin niin, että kirjoittaja on noukkinut todellisuuden palasia runonsa rakennusaineiksi. Paradoksaalista on, että mitä lähemmäksi maallista, mitä lähemmäksi todellisuuden pieniä sirpaleita runo kurkottaa, sitä lähemmäs ikuista se usein pääsee.

Olenkin vahvasti sitä mieltä, että runoilija ei saa hylätä fyysistä maailmaa, todellisuutta ojineen ja viemäreineen, vaan hänen on sukellettava niihin, ruopattava niiden seisovaa vettä. Tällä tavoin runoilijan on mahdollista onnistua siinä vaikeimmassa: muuttaa tuttu todellisuus tuoreeksi kieleksi, lisätä uusi kerros jo kirjoitetun päälle.

Yksityiskohtien ylistys

Tässä ponnistuksessa arjen runous, yksityiskohtien ylistys, konkreettisuus ovat avainsanoja. Niiden avulla runoilija voi tavoittaa jotakin suurempaa. Pois kuitenkin arjen yksitoikkoisuus, jossa esineillä ja asioilla on taipumus liukua toisiin esineisiin ja asioihin, hiipua tunnistamattomiin, abstraktioiksi. Pois pois, sillä tarkoitus on löytää arjen rikkaus, suoda kunnia esineille, pienille yksityiskohdille, jotka ympäröivät meitä kaiken aikaa.

Sillä esineet, kaikki pienet asiat ympärillämme – korituolit, ovenkarmit, wc-harjat, vain joitakin mainitakseni – ilmentävät ihmisen läsnäoloa. Niihin on tarttunut ihmisen kosketus; jokin kulttuurinen linkki yhdistää ne meihin. Esineiden kautta kirjoittaja voi tavoittaa jotakin syvästi inhimillistä: traagista ja pateettista (sanojen myönteisimmässä merkityksessä).

Tästä samasta asiasta kirjoittaa Pablo Neruda, kun hän puolustaa epäpuhdasta runoutta. Hän haluaa, että arkinen ja ylevä, läsnä oleva ja katoava kohtaavat tässä hetkessä. Mikään kohde ei ole arvoton tai sopimaton runon materiaaliksi, hän kirjoittaa ja peräänkuuluttaa runoutta, joka on savun ja hien kyllästämää, virtsan- ja liljantuoksuista, lain piirissä ja sen ulkopuolella harjoitettujen ammattien tahraamaa. ”Epäpuhdasta runoutta”, Neruda kirjoittaa, ”kuin vaatekappale, kuin ihmisruumis: ruokatahroja ja häpeällisiä asentoja, ryppyjä, havaintoja, unta ja valvetta, profetioita, vihan- ja rakkaudenjulistuksia, villejä eläimiä, puistatuksia, idyllejä, poliittisia käsityksiä, kieltämisiä, epäilyksiä, väitteitä, rasituksia.”

Näin Neruda kirjoittaa:

OODI ESINEILLE

Rakastan esineitä, hullu,
hullun lailla,
pidän hohtimista,
saksista,
jumaloin kuppeja,
metallirenkaita,
kulhoja,
puhumattakaan tietenkään
hatuista.

Rakastan
kaikkia esineitä,
en vain
kaikkein suurimpia
vaan ihan
loput
toman
pieniäkin,
sormustinta,
kannuksia,
lautasia,
vaaseja.

[…]

Rakastan
kaikkia
esineitä,
en siksi
että ne leiskuisivat tulta
tai tuoksuisivat
vaan siksi
että en minä tiedä,
siksi
että tämä esinemeri on sinun,
että se on minun,
kaikki saappaat,
pyörät,
pienet
unohdetut
aarteet,
viuhkat joiden laskoksiin
rakkaus hautasi
hassutuksensa,
pikarit, veitset,
sakset,
kaikkien niiden kahvoissa,
niiden ääriviivoissa
on joidenkin sormien
jäljet,
muisto jostain kaukaisesta
kadonneesta
kädestä
siellä missä unohdus on syvin.

Kuljen pitkin taloja,
katuja,
hissejä,
koskettelen esineitä,
näen tavaroita
joita salaa himoitsen:
yhtä koska se kilahtelee,
toista koska
sen pehmeys
on pehmeys on kuin lantion pehmeys,
jollain on syvän veden väri,
jokin on tuuhea kuin sametti.

[…]

(Suomennos Pentti Saaritsan)

Rakkauden kosketus

Neruda puolustaa melankoliaa, kulunutta tunteellisuutta. Jos, kuten hän kirjoittaa, mikään kohde ei ole sopimaton runon materiaaliksi, emmekö siis voisi ottaa sanaa rakkaus, tuota valtavaa abstraktiota käyttöön. Entä kuinka se tehdään? Liimaamalla ylevä arkiseen? Ja / tai luomalla yhteys abstraktion ja käsin kosketeltavan välille? Ei Ezra Poundin varoittamalla tavalla, ei liittämällä abstraktio konkreettiseen, tyyliin ”rauhan sumumaat”, vaan kohottamalla esineet – ja yksityiskohdat ylipäätään – rakkaus-abstraktion attribuuteiksi tai rinnakkaisiksi toimijoiksi. Oodi esineille -runon katkelmista voi havaita, kuinka pelotta Neruda käyttää sekä substantiivia rakkaus että verbiä rakastaa. Sivumennen sanoen rakastaa-verbi on yksi suomen kielen voimakkaimmista. ”Minä rakastan. Rakastan.” Tämä verbi pitää sisällään valtavan tunnelatauksen, joka ei ole käytössä juurikaan haalistunut, eihän rakastaa-verbi missään tapauksessa kuulu puhekielen yleisimpiin sanoihin. Runoilijalla on mielestäni mitä suurin syy käyttää tätä verbiä, eikä sitä tarvitse kätkeä nykyään niin muodikkaaseen ironian kaapuun.

Palaan vielä kirjallisuuden ja todellisuuden suhteeseen. Mikä merkitys lopulta on runoilijan omalla kokemuksella, sillä että hän, tässä tapauksessa Olli Heikkonen, ”oikeasti” väkevästi rakastaa jotakuta todellista henkilöä tai asiaa, kun kirjoittaa runoa? Varmaankin suuri. Sitä paitsi, onhan rakastumisen kokemus sinänsä kovin inspiroiva tila. Kuitenkin väitän, että väkevin runo ei ole se, joka kertoo kuinka runon puhuja – kenties runoilija itse – rakastaa tuota todellista, ehkä uudelleen nimettyä, henkilöä tai asiaa. Tärkeintä on tavoittaa jotakin yleistä, jotakin erityistä, jotakin sellaista joka hipaisee lukijan sisintä. Väkevin runo saattaa aivan hyvin olla sellainen, joka kertoo jostakin aivan muusta kuin rakkaudesta mutta pitää silti sisällään tuon tunteen. Lukija vaistoaa, että runoon on tarttunut rakkauden kosketus.

Rakkaus ja kuolema, näitä kahta teemaa on runoudessa vaikea sivuuttaa. Miltei kaikki teemat palautuvat lopulta rakkauteen, rakkauteen, joka kattaa paljon muutakin kuin rakastumisen kokemuksen ja itse – rakkauden. Hiljattain Helsingin Sanomien kuukausiliite kysyi lukijoiltaan kauneinta rakkausrunoa. Suurimman kannatuksen sai Eino Leinon Nocturne, runo, jossa ei sanallakaan mainita rakkautta tai rakastettua, vain neiti kesäheinä. Osa Nocturnea äänestäneistä lukijoista esittääkin varauksen, että kyseessä ei kenties ole rakkausruno. Silti se on koettu kauneimmaksi rakkausrunoksi.

Ehkäpä kaikki kestävä runous on aiheestaan riippumatta puhetta rakkaudesta tai oikeammin ja ennen kaikkea, rakkauden puhetta. Lopuksi lainaan vielä Joseph Brodskya: ”Runo – mikä tahansa runo aiheestaan riippumatta – on jo sinänsä rakkaudentyö, ei niinkään kirjailijan rakkaudentyö aihettaan kuin kielen rakkaudentyö todellisuuden palasta kohtaan.”

***********
Pääkirjoitus perustuu kirjoittaja Pentinkulman päivillä Urjalassa 1.8.2003 pitämään alustukseen.

******
Den här ledaren utgivs även i Lysmasken-sidorna.