”Kun saa tehdä itse, oloni on vapaa” – lavarunouden voitto

Tanssiva karhu -palkinnon voitti ensi kertaa omakustanne. Elsa Töllin saama tunnustus näyttää, että omaehtoinen itse tekeminen voi kannattaa.

Kirjoitin aikoinaan Nuoren Voiman runousnumeroon (4/2018) kolumnin, jossa haikailin sen perään, että joku runoilija ei lainkaan julkaisisi kirjamuodossa, vaan tätä runoilijaa täytyisi matkata katsomaan yksin klubeille ja lavoille.

(Näin jälkikäteen voi tosin kysyä, mitä tuollainen runoilija olisi tehnyt viimeiset puolitoista vuotta, kun vuoroin päällä on ollut laulukielto, tuhansien ihmisten ”turvallisten” festareiden salliminen, yleisön lohkonta ja AVI:n hyväksymä oopperakapina. Tai kun taiteilijoiden tuet jaettiin työskentelyapurahoina tulevaan toimintaan, mutta toiminta ja työskentely ovat äärimmäisen epävarmoja. Ehkä ihannerunoilijani olisi yksin kotonaan ryhtynyt kirjoittamaan esikoisteostaan.)

Aloitin kolumnin Elsa Töllin esiintymisestä Raumalla. Tuolloin esitystä seuratessa tuntui vaikealta ajatella, miten samat musiikin käytöstä, äänenpainoista ja eleistä voimansa saavat runot voisivat toimia paperilla. Samassa kolumnissa manasin, miten ”yksittäisen runoilijan tunnustus on edelleen riippuvainen kirjan julkaisusta”, ja pelkäsin, että painetuista lavarunoilijoiden teksteistä puuttuisi ”henki merkkien välistä.”

Sittemmin lavarunoilijoiden teoksia on julkaistu koko joukko. Elsa Töllin esikoisteos Fun Primavera ilmestyi keväällä 2020.

Hengettömyydestä hengästyttävyyteen

Kiiltomadossa teoksen arvostellut Annina Meronen kuvaa hyvin Fun Primaveran olemusta:

Fun Primavera huutaa zinejulkaisujen do it yourself -estetiikkaa, jota se toteuttaa omalakisella tavallaan alusta loppuun. Teos ei mahdu kirjan muottiin myöskään fyysisesti, sillä se on noin aikakauslehden kokoinen. Zinemäinen pääkirjoitus toimii johdantona Fun Primaveran eetokselle ja johdattaa lukijan Töllin maailmaan, johon teos lukijansa vie: ’’Kun saa itse tehdä, oloni on vapaa. Ei tarvitse pyydellä lupia. Saa perustaa oman maailmansa, keväänsä, johon kuuluu’’.  ’’Huvittelun kevät’’ vaikuttaa jonkinlaiselta mielentilalta, jossa erilaisten yhteismitattomien elementtien (kuten eri kielten) sekoittelu ja leikki sallitaan.

Hengen puuttumisen sijaan kirja on pikemminkin hengästyttävä. Se dokumentoi lavarunouden lähihistoriaa, pölyttää glitteriä ja on omalakinen zine. Sellaisena se myös pakenee rajoitteita, jotka voivat viedä ”painetulta lavarunoudelta” – jos moista oksymoronista latteutta sopii käyttää – hengen: mustien merkkien ja valkoisen paperin kliinisyyttä, visuaalisuuden korostumista vimman kustannuksella ja lavarunoympäristön vaimentamista, jolloin merkit määräävät.

Kirjan räväkkä olomuoto on osaltaan Töllin vastareaktiota kustannusmaailman kapeakatseisuuteen. Kustantamossa saatettaisiin hyvinkin laskea yhteen teoksen värikkyyden aiheuttamat kustannukset ja runouden heikot myyntiodotukset. Runous lajina usein asustaa jo valmiiksi kustannusmaailman marginaaleissa.

Kuten Tölli Noesis-verkkolehden vuoropuhelussa Kaija Rantakarin kanssa sanoo:

Pitkään en tiennyt mikä olisi itselleni sopivin ja inspiroivin tapa julkaista. Etsin tapoja kaikkialta, yritin mukautua kustantamoiden muottiin ja hioa kässäreitä joiden kuvittelin olevan ammattimaisia ja muiden mielestä vakuuttavia. Lopulta palasin sen äärelle, minkä olin jo melkein unohtanut – teiniajan huoneeseeni työpöydän ääreen missä omapäinen askartelu ja kirjoittaminen oli parasta mitä tiesin.

Samoja teoksen synnyn, merkitysten ja vastaanoton teemoja käydään läpi huolella myös Ylen haastattelussa.

Kritiikissään Anniina Meronen kiinnittää huomiota siihen, miten teoksessa yhdistyvät muoto ja sisältö. Esimerkiksi viimeistelemättömyys yhdistyy teoksen eetokseen, jossa hyväksytään keskeneräisyys, erehtyvyys ja itsen etsiminen. Hyvä havainto on sekin, ettei teoksen kannessa ole lainkaan Töllin omaa nimeä. Myös Noesiksessa  runoilijat keskustelevat yhdessä tekemisestä ja toisten kannustamisesta.

Listaaminen toimii teoksessa myös usealla eri tasolla, kuten keikkojen settilistoina mutta myös listauksina kirjoitusaiheista tai unelmista. Rantakari kuvaa teosta niin ikään osuvasti omassa puheenvuorossaan:

FP:n sisällön runsaus ei kuitenkaan ole hallitsematon, sillä teos itsessään avaa koko ajan omia lähtökohtiaan, tavoitteitaan ja arvojaan ja antaa siten lukijalle poikkeuksellisen perusteelliset ohjeet teoksen lähestymiseen. Setti- ja keikkalistat ja ohjeet esimerkiksi lukunopeudesta tai äänenpainoista palauttavat runoihin osan niiden esityksellisyydestä näin kirjamuodossakin.

Ensimmäinen palkinto omakustanteelle

Palaan runouden tunnustuksiin. Fun Primavera voitti Tanssiva karhu -runopalkinnon. Vuodesta 1994 jaettu palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa omakustanteelle.

Jos haluaisi harrastaa Finlandia-palkinnosta tuttua spekulointia, voisi todeta Töllillä olleen hyvät mahdollisuudet, sillä raadin puheenjohtajana toimi näytelmäkirjailija ja runoilija Laura Ruohonen ja raadissa vaikutti muun muassa Yle Draaman tuottaja Pekka Savolainen. Tällöin esittävään taiteeseen aukeava teos voi puhutella. Toki Tanssiva karhu on lähtökohtaisesti jo erilainen palkinto kuin esimerkiksi Finlandia-palkinto, sillä Tanssivan karhun ehdokkaissa on useinkin kokeellista ja kunnianhimoista kirjallisuutta. Enemmän syytä onkin siinä, mitä raadin puheenjohtaja finalisteissa kiitteli: nykyrunous on varsin monitaiteista.

Omakustanteena Fun Primavera haastaa kirja-alan realiteetit. Osaltaan se haastaa myös väsyneen vastakkainasettelun etabloituneen ja kokeellisen runouden ja lavarunouden välillä. Fun Primavera koettelee kirjan rajoja, viittailee kirjallisuushistoriaan ja tuo lavan hengen kiiltävälle paperille. Jos palkinnot yleensä näkyvät teosten myynnissä, Fun Primaveran maltillisen kokoiset painokset on myyty jo useaan kertaan loppuun. Ehkä Tölli onnistui painetulla lavarunoudella toteuttamaan runoutta, jonka äärelle pääseminen on haasteellista tai rajoitettua. Niille, jotka eivät pääse silmäilemään Fun Primaveran sivuja, voi suositella lämpimästi Töllin lavarunokeikkoja.