Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Hän kurkottaa alituiseen leivän tuolle puolen. Tie sinne kulkee taiteen ja kirjallisuuden kautta. Taide ja kirjallisuus merkitsevät sielulle samaa kuin ruoka ja juoma ruumiille. Ilman taidetta ja kirjallisuutta ihminen nääntyy. Taide ja kirjallisuus ovat elintarvikkeita.

Kesällä julkistettiin eräiden kansanedustajien laatima ehdotus taidepoliittiseksi ohjelmaksi, joka on herättänyt kulttuuriväen piirissä suuria odotuksia. Siinä esitetään, että taiteen julkisen tuen osuus bruttokansantuotteesta nostettaisiin seuraavien kymmenen vuoden kuluessa nykyisestä 0,2 prosentista 0,4 prosenttiin. Ehdotus pohjautuu näkemykseen, että monipuoliset taide-elämykset ovat kansalaisten perusoikeus, jonka turvaaminen kuuluu yhteiskunnan keskeisiin tehtäviin.

Ehdotuksessa on oivallettu taiteen ja kirjallisuuden kansallinen ja yhteiskunnallinen merkitys. Yhdentyvässä Euroopassa omaperäinen taide ja kirjallisuus tukevat suomalaista identiteettiä sen selkärankana. Vireän alueellisen kulttuuripolitiikan avulla voidaan torjua maaseudun autioituminen. Mikä 0,2 prosentin sijoitus tuottaisi suuremman voiton?

Valitettavasti mainio ehdotus uhkaa unohtua pölyiseksi läjäksi A-nelosta, joka ei kohta häiritse olemassaolollaan enää ketään. Valtion ensi vuoden budjetissa jätetään näillä näkymin tekemättä taiteen määrärahojen indeksikorotuksetkin, joita kustannusten nousu välttämättä edellyttäisi.

Varojen puute näivettää jo nyt kulttuurilaitoksia. Kirjastojen lakkautusuhka leijuu yhä ilmassa. Vaihtoehtona tarjotaan kirjahankintojen supistuksia. Kirjastot saisivat siis päättää, haluavatko ne jatkaa toimintaansa ilman kirjoja vaiko ostaa kirjoja ja perustaa lainauspisteen käsikärryille torikauppiaiden riviin.

Kirjallisuuden saama julkinen tuki on supistunut kirjastolaitoksen kurjistumisen tahtiin. Lama-ajan vuoden 1991 tasosta kirjastoapurahat ovat vähentyneet kolmanneksen. Summa, joka kirjallisuuden tuesta on höylätty, vastaa noin sataa vuosiapurahaa.

Eurooppalaistumisen paineessa suomen kieli, suomenkielinen kirjallisuus ja suomalainen kulttuuri voivat säilyä vain yhteiskunnan tuen avulla. Jos kirjallisuus jätetään markkinavoimien armoille, suomen kielelle käy kielirajojen murtuessa huonosti.

Jo nyt joissakin kirjakaupoissa myydään useampia englanninkielisiä taskukirjoja kuin suomenkielisiä. Englannin kielen asemaa vahvistaa lisäksi elokuvan, televisiosarjojen, kevyen musiikin, tietokonepelien ja internetin angloamerikkalainen ylivalta.

Kirjallisuuden elintilan kaventaminen on yhteiskunnallisesti vaarallista. Henkinen ilmapiiri käy ahtaaksi, jos jokainen suomalainen lukee vain ne kymmenen bestselleriä, joita tyrkytetään supermarketeissa tarjoushintaan miehen korkuisina pinoina. Viime vuosien lukuisat lehtikuolemat ovat jo yksipuolistaneet näkemyksiä. Koko kansa kuulee samat uutiset ja katsoo samat televisio-ohjelmat. Vertailevan ajattelukykynsä menettäneet ihmisjoukot on helppo manipuloida järjettömyyksiin.

Onneksi kirjastojen lainaustilastot osoittavat, että suomalaiset lukevat ja ajattelevat yhä. He eivät tyydy yhtä vähään kuin entinen amerikkalainen valtiomies, joka ei halunnut kirjaa, koska hänellä jo oli hyllyssään yksi ja siinä vielä monta kuvaa värittämättä.

Runsaat sata vuotta sitten suomi oli surkastua sivistymättömän köyhälistön kieleksi. Jos kieltä ei olisi ryhdytty intohimoisesti puolustamaan, suomen kieli kituisi nyt henkitoreissaan. Sillä olisi kulttuurissamme samanlainen asema kuin vepsällä Venäjällä: joku väkäleuka ämmä vääntäisi sitä piippu suupielessään heittäessään suolaa kahvin sekaan. Sitä kummasteltaisiin outona muinaismuistona.

Kansallisromantiikan inspiroimat suomalaisuusmiehet ja suomalaiset kirjailijat pelastivat aikoinaan suomen kielen. Mutta tekivätkö Elias Lönnrot, Aleksis Kivi ja kumppanit turhaa tai suorastaan vahingollista työtä nostaessaan suomen, tämän omituisen vepsäläismurteen, kulttuurikielten joukkoon?

Jos suomen kielen olisi annettu rauhassa kuolla, niin nyt neljännessä tai viidennessä polvessa ruotsia puhuvat suomalaiset tuskin kaipaisivat esi-isiensä muinaista mongerrusta sen enempää kuin nykyamerikkalaisten enemmistö maan alkuperäisten asukkaiden intiaanikieliä.

Kielen menettämisen surutyön olisivat tehneet menneet sukupolvet. Nykyiset ja tulevat polvet säästyisivät kielen kuoleman tuskalta ja suomen kielen väheksyjät sen tappamisen vaivalta.

Eikö olisi parempi kansainvälistymisen nimissä unohtaa koko suomen kieli ja antaa maan muuttua englanninkieliseksi? Mikäpä siinä, mutta jos niin ajatellaan, niin on turha vetää Kalevalan tai Aleksis Kiven päivänä lippuja salkoihin. Tai jos vedetään niin puolitankoon.