Meneillään olevassa Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Mukkulassa kirjailijat eri puolilta maailmaa etsivät näkökulmia pyhyyteen. Kirjailijakokouksen teema ’Mikä on pyhää’ avautuu moneen suuntaan, esimerkiksi seuraavaan kolmeen.

Ensinnäkin se herättää kysymyksen kirjallisuuden ja uskonnon suhteesta; kirjallisuuden liittymisestä kulttuurinsa uskontoon tai uskontoihin sekä kirjailijan omiin, henkilökohtaisiin pyhyyden kokemuksiin.

Toiseksi Mukkulan teema panee kysymään kirjan pyhyyttä. Sekin tarkoittaa monta asiaa. On kirjoja, joita pidetään pyhinä, erehtymättöminä, jumalallisen olennon sanelemina tai inspiroimina. Toisaalta kirjan pyhyys tarkoittaa kirjan pyhyyttä ylipäänsä, kirjailijan loukkaamatonta oikeutta kirjoittaa, niin kuin kirjoittaa.

Kolmanneksi kysymystä pyhästä ja kirjallisuudesta voidaan lähestyä lukijan kannalta. Millaisia pyhän ja epäpyhän maisemia kirja avaa lukijalle? Hyvä kirjallisuus käsittelee aina tavalla tai toisella kysymystä, onko millään mitään väliä.

Pyhä tarkoittaa erotettua. Pyhä eroaa arjesta, tavallisesta, yhdentekevästä. Jos kaikki on pyhää, silloin mikään ei ole. Silloin kaikki on yhtä ja samaa, millään ei ole mitään väliä. Siksi pyhyyden tunto on välinpitämättömyyden vastakohta, roti, häpy.

Hävystä ja pyhästä saa helposti aikaan monimielisen sanaleikin, eikä hävyn ja pyhän yhteys tietenkään ole silkkaa sattumaa. Pyhään kuuluu myös sekä häpeän elementti että seksuaalisuus (johon kovin helposti myös liittyy suunnaton annos häpeää).

Vaikka olen suorittanut teologisen loppututkinnon yliopistossa, en saa pyhästä otetta. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo. Minä kuulen sen huminan, mutta en tiedä, mistä se tulee enkä minne se menee.

Pyhä on pyhää juuri siksi, että minä en voi sitä hallita enkä saada otteeseeni. Vangittu, punnittu ja selitetty pyhä ei kelpaa minulle pyhäksi.

Pyhä vetää puoleensa ja pyhä pelottaa. Samaan aikaan.

Pyhä herättää kunnioitusta. Se kouraisee. Sen edessä ’autioihminen paljastaa päänsä’, kuten Juhani Peltonen jotakin asiaa jossakin runossaan muistaakseni kuvasi.

Mikä sitten on pyhää? Mikä kouraisee? Mikä vetää puoleensa ja pelottaa? Minkä edessä tämä autioihminen paljastaa päänsä?

Minulle ihminen on pyhä, ihmisyys. Siihen kajoaminen on majesteettirikos, kuolemansynti. Lapsi on pyhä, jokainen lapsi, pyhä on jokainen vanhus, jokainen aikamies ja -nainen ja jokainen teini. Elämä on pyhää, mitätönkin elämän henkäys sekä elämä ilman henkäystä. Katsoin joskus, kuinka nuotioon heitetyn oksan silmu puhkesi hädissään lehdeksi. Niin suuri voima, katkenneen oksan elämänhalu, veti hiljaiseksi.

Entäs sitten tämä Jumala? Jahve, Allah, Yläkerran Isäntä, Korkeampi Voima ja mitä niitä erisnimiä onkaan. Jumala on äärimmäinen mysteeri, selittämätön. Koska Jumala on pyhä, kukaan ei voi tuntea eikä selittää Jumalaa. Ovatko kaikki uskonnot eri teitä saman Jumalan luokse? Mene ja tiedä (tai usko). Ehkä eri uskonnot ovat pikemminkin eri tapoja käsittää Jumala väärin.

Mutta jotakin Jumalasta on joskus soperrellen lausuttava. Missä Jumala on? Jos jossain, niin läsnä. Ja kuitenkin: tarkimmin ja kipeimmin voimme tuntea Jumalan hänen poissaolonsa kautta. En tiedä, millainen Jumala on. Siitä minulla on jokin käsitys ja toive, millainen hän ainakaan ei ole.