Miljoona euroa ei tee valtion budjettia paljon paremmaksi, mutta miljoonan leikkaus tekee pahaa suomalaiselle sivistykselle. Kun kulttuurialaa ei tunne, vähälevikkinen voi kuulostaa vähäpätöiseltä.

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö – ei siis valtion tikkuisen kirstun päällä pirun lailla kököttävä valtionvarainministeriö – esittää, että 43 miljoonan euron säästöjä taiteeseen, kulttuuriin, liikuntaan, urheiluun, nuorisotyöhön ja tieteeseen. Kulttuurin osuus on 18,4 miljoonaa euroa.

Osalle toimijoista tämä tietää 15 prosentin leikkauksia. Nämä näkyvät niin avustusten pienentymisenä, kulttuuriviennistä, kunnille kulttuuritoimintaan jaettavan rahan kuin kulttuuriviennin ja kulttuuri-instituutioiden rahoituksen leikkauksina.

Kulttuuria koskevan osuuden lopussa seisoo: ”Vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuen ja kirjastoille maksettavan kulttuurilehtien tilaustuen rahoitukset on tarkoitus lopettaa kokonaan.”

Anteeksi, puhun leikkauksista, vaikka OKM:n uuskielellä kyse on tietysti ”rahapelitoiminnan tuottojen vähenemän kohdentamisesta”. Ei yhtään niin paha!

Johonkin rahaa on heti antaa 30 tai 70 miljoonaa euroa, kun taas toisaalla on ”välttämätöntä”, ”valitettavaa” ja ”kipeää” leikata.

Keskustaministeri leikkaa maakuntien sivistyksestä

En tiedä, ovatko tällaiset leikkaukset kulttuuriin – sen jälkeen, kun valtio on kaikin voimin pitänyt kulttuurialan suljettuna – tyhmyyttä vai pahuutta. Jälki on rumaa, oli vastaus kumpi hyvänsä. Edelleenkään ei kiinnosta Antti Kurvisen pesäpalloharrastus tai Sanna Marinin kaverikuva poptähden kanssa.

Kulttuuripolitiikan Akilleen kantapää on se, että poliitikot eivät tunne kulttuuritoimintaa. He eivät tiedä, mitä on julkaista kulttuurilehteä, kirjoittaa tai kustantaa kirjoja tai pyörittää kulttuurijärjestöä alati niukentuvien resurssien kanssa. Kun jotain asiaa ei tunne, se näyttää helposti tarpeettomalta ja ylimääräiseltä kivalta.

En keksi muuta selitystä kuin sen, että OKM:ssä – ainakaan jollain päätöksenteon tasolla – ei tiedetä, mitä ollaan tekemässä. Onko selitys se, että joku ei jossain ole tajunnut, mitä vähälevikkisyys tarkoittaa. ”Vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuki” voi kuulostaa siltä, että levikkiä on valmiiksi vähän, menköön loppukin.

Vähälevikkinen kirjallisuus kattaa niin kotimaista proosaa, runoutta, vähemmistökielillä kirjoitettua kirjallisuutta, käännettyä proosaa ja runoutta, lastenkirjallisuutta, esseitä, sarjakuvia, tietokirjallisuutta ja selkokielistä kirjallisuutta. Vähälevikkiseksi kirjallisuudeksi laskettavista kirjoista päättää vuosittain opetus- ja kulttuurministeriö Valtion kirjallisuustoimikunnan (Taike), Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan ja Selkokeskuksen ehdotusten pohjalta.

Vanha viisaus on, että kulttuurista leikkaamalla ei saavuteta suuriakaan säästöjä, mutta vahinko kulttuurialalle on valtavaa. Vahinko vain, että hallituksemme ja vastuuministerimme eivät taida olla kovin viisaita. Leikkaukset ovat valitettavia, typeriä ja valitettavan typeriä, mutta ilmeisen iskostunut tapa tehdä politiikkaa oli hallituksen värisuora mikä tahansa.

Sen sijaan on ennen kuulumatonta, että kyseinen tukimuoto lakkautetaan kokonaan.

Sille kaipaisi perusteluja, kuten sen, että vähälevikkinen kirjallisuus menestyy hyvin ilmankin ja että tuki on tältä osin käynyt tarpeettomaksi (ei menesty eikä ole) tai että sillä, jolle tuki maksetaan eli Suomen kunnilla, olisi jossain lojumassa sama summa rahaa tilata vähälevikkisiä kirjoja ja kulttuurilehtiä (ei ole, koska hallitus vuoron perään lisää kuntien velvollisuuksia mutta rahoitus ei seuraa perässä).

OKM:n tiedotteeessa kauniisti kerrotaan, että ”[l]eikkaukset kohdennetaan siten, että niiden haitallinen vaikutus jäisi mahdollisimman vähäiseksi sivistyksellisten oikeuksien toteutumisen, lainsäädäntöön perustuvien tehtävien, kansainvälisten sopimusten velvoitteiden sekä taide- ja kulttuuripolitiikan linjausten toteuttamisen kannalta.”

Leikkaus, jossa kirjastojen valikoimasta poistuvat kulttuurilehdet ja laadukasta kirjallisuutta niin suomeksi, ruotsiksi kuin saameksi, haittaavat runsaasti sivistyksellisten oikeuksien toteutumista. Eikö meillä pitänyt olla edes yhteisymmärrys siitä, että kirjasto on vaalimisen arvoinen instituutio? Tämä leikkaus kohdistuu kirjastoon.

 

Tämä on leikkaus journalismista

Kulttuurilehtien ja vähälevikkisen kirjallisuuden ostotuella on mahdollistettu muun muassa se, että pientenkin kuntien kirjastoista saa laaja-alaisesti erilaista kirjallisuutta ja kulttuurilehtiä. Nyt keskustalainen ministeri leikkaa maakuntien suomalaisten oikeudesta sivistykseen. Laihian hautausmaalla multa pöllyää, kun Santeri Alkio kääntyy haudassaan.

Kiiltomato-Lysmaskenin päätoimittajana en ole ostotuen kanssa oma lehmä ojassa – keskustaministeriä puhutellakseni – vaan kantamassa korteni huolen, suuttumuksen ja toivottomuuden kekoon. Ostotuen lakkauttaminen johtaessaan monien kulttuurilehtien tulojen vähentymiseen tarkoittaa myös kulttuurialalla freelance-kriitikoina ja esseisteinä työskentelevien tulojen pienentymistä. Muiden leikkausten seuraus Kiiltomadon toimintaan taas olisi kylmäävä: Lukukeskuksen laskelman mukaan noin sata kritiikkiä jäisi julkaisematta – se olisi suurin osa.

Kulttuurilehtien ostotuen poisto on leikkaus myös journalismiin. Kun Suomessa jo valmiiksi tuetaan lehdistöä huomattavasti vähemmän kuin verrokkimaissa, ja sanoma- ja aikakauslehdissä omistukset keskittyvät, on tämä jälleen yksi kavennus moniääniseen journalismiin. Taidejournalismin kentällä leikkaamiseen ei ole varaa.

Jos ette usko paatoksellista päätoimittajaa, uskokaa edes oman ministeriönne kolmen vuoden takaista selvitystä:

Kirjastot ovat selvityksen aineiston mukaan tyytyväisiä tilaustukeen. Määräraha näyttää olevan asukasmäärältään pienempien kuntien kirjastoille erityisen tärkeä, sillä pienten kuntien kirjastoissa on huomattavasti suppeammat kulttuurilehtikokoelmat kuin isompien kuntien kirjastoissa. Ilman tilaustukea vähemmän kysytyt kulttuurilehdet saattaisivat jäädä pieniltä kirjastoilta kokonaan hankkimatta.

Nuoren Voiman blogissa päätoimittajat Taija Roiha ja Vesa Rantama käyvät perusteellisesti läpi, miten vähällä lehdissä jo nyt tullaan toimeen ja sitä, miten Suomen kaltaisella pienellä kielialueella ei pitäisi olla varaa leikata kulttuurilehdistä ja omalla kielellä julkaisemisesta. Esimerkiksi monella mittarilla huomattavasti Suomea pienempi Viro rahoittaa kulttuurilehtiä enemmän kuin Suomi.

OKM:n uuskielellä kyse on tietysti ”rahapelitoiminnan tuottojen vähenemän kohdentamisesta”. Ei yhtään niin paha!

Halpa hinta

Mitä miljoonalla saa? Ei valtiontaloudessa paljoakaan. Se humahtaa luultavasti yhden uuden tietojärjestelmän käyttöönottoon jossain toisaalla.

Mitä miljoonan leikkaaminen kulttuurilehtien ja vähälevikkisen kirjallisuuden vie? Suomenkielistä sivistystä, toimeentuloa freelancereilta, mielipidemaaston moninaisuutta, journalistista vapautta ja Suomen asukkaiden tasavertaista oikeutta sivistykseen.

Valitsemmeko me tyhmenemisen ja sivistymättömyyden miljoonan euron tähden? Onko suomenkielinen sivistys, journalismi ja kirjallisuus todella näin halpa valinta?

Vähälevikkisyys ei tarkoita kyseisen kirjallisuuden vähäpätöisyyttä, vaan yksinkertaisesti sitä, että se ei pärjää markkinavetoisesti. Ei liene yllätys, että Suomi-Twitter onkin täynnä niitä, jotka hurraavat OKM:n esitykselle (ja ylipäätään aina, kun kulttuurilta leikataan). Argumenteissa toistuu, että kulttuurin pitäisi kerätä itse omat rahansa (mitä muuta kuin keräämistä on lähes kuukausittainen apuraharumba, johon suurin osa kulttuuritoimijoista osallistuu). Tai että markkinoiden pitäisi hoitaa (niin kuin markkinat hoitavat yritysten ja teollisuuden tukemisen).

Missään tämän maapallon kolkassa kulttuuri ei rahoita itse itseeään tai toimi markkinaperusteisesti. Jokaiselle oman elämänsä talousajattelijalle haluan esittää visaisen pähkinän: miksi juuri 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa se onnistuisi? Ja miten se onnistuisi maassa, jossa ei ole edes yhteistä tahtoa tai sellaista hallitusta, joka olisi valmis kulttuuria kustantamaan? En minä halua yhteiskuntaa, jossa verovaroista kustannetaan terkkarit ja koulut, jos lapsilla ei ole asuinpaikasta riippumatta luettavaa eikä sielulle ole ravintoa tarjolla.

 

Jälkikirjoitus: Onko pääministerin kansliassa?

Karsastan kuitenkin sitäkin, että puhumme pelkästä ostotukimiljoonasta. Siksi pitää korottaa ääntä myös leikkauksen muista osista – esimerkiksi kulttuurin 18,4 miljoonasta ja tieteen 8,3 miljoonan euron osuudesta, koska näitä molempia suomalainen sivistys tarvitsee ja näistä kummastakaan Suomen valtio ei ole innokas maksamaan.

Kun poliisi uhkasi budjettineuvottelujen aikaan yt-neuvotteluilla, pääministeri Sanna Marin (sd) riensi kertomaan, että poliisin rahoitus turvataan ja rahat etsitään. 30 miljoonaa euroa löytyi siis hetken mielijohteessa, kiitos poliisin onnistuneen viestinnän.

Jos rahaa kerran tarvittaessa löytyy, voisiko pääministeri ystävällisesti toistaa saman nyt, kun kulttuurialaa ollaan taas kerran kurittamassa?

Vaikka kulttuuri- ja tiedeväki riensi itsekriittisesti diskuteeraamaan, ettei taannoinen turvealan vastakkainasettelu ollut fiksua, ei se poista sitä, että johonkin rahaa on heti antaa 30 tai 70 miljoonaa euroa, kun taas toisaalla on ”välttämätöntä”, ”valitettavaa” ja ”kipeää” leikata. Odotan edelleen, säätääkö hallitus 70 miljoonan euron tukipaketin kulttuurialan työntekijöille, jotta nämä voivat etsiä uuden toimeentulon. 70 miljoonaa ei riitä, koska kulttuuriala työllistää kaksikymmentä kertaa enemmän ihmisiä turvealaan verrattuna.

Eikö kulttuurialan työpaikoilla, talousvaikutuksilla ja äänillä äänestäjän merkityksessä ole mitään väliä?

Pääministeri Marin on tähän mennessä tullut twiitin verran ulos siitä, että ”viisikko tarkastelee järjestöjen rahoitusta”. Mutta järjestöt eivät ole tässä ainoa häviäjä.

Lopuksi käännän kantapääni menosuuntaan: Inhoan sitä, että keskustelu ajautuu vastakkainasetteluun milloin minkäkin sektorin (vos-teatterit vai itsenäiset toimijat, kulttuurilehdet vai 15% leikkauksiin varautuvat järjestöt, turve, teatteri, tiede jne.). Mutta rajallisten vaihtoehtojen ja resurssien maailmassa mielivaltaiset leikkaukset johtavat helposti tähän. Ehkä se on tarkoituskin, usuttaa köyhä köyhää vastaan. Siksi suoraselkäisintä olisi perua leikkaukset aloille, jotka eivät ole itse valinneet sitä, että ne rahoitetaan rahapeliongelmaisten pussista.

 

Juttua muokattu klo 19.00 lisäämällä tarkentunut arvio vaikutuksista Kiiltomatoon.

Kirjoittaja on Kiiltomato-Lysmaskenin päätoimittaja.
Teksti on kirjoitettu Taiken seitsemään kirjallisuusalaa käsittelevän tekstin sarjaan saadulla apurahalla.