Murrebuumin venyessä niin pitkälle, että murteella kirjoittamisesta on tulossa kaunokirjallisuutemme ”yleiskieli” – kuten kirjailija Matti Mäkelä on huomannut (Aamulehti 11. 11. 2000) – ei ole vältytty jossain määrin vastenmielisiltäkin piirteiltä. Uho nousee vanhalta kunnon nationalistiselta pohjalta, pussihousumiesten kulkueet pitenevät ja ”kaapunnin poekii” piirin ajatukset pienenevät.

Myös kriitikko Pekka Tarkka hiihtää vanhaa latua ja palauttaa häpeän ajat kunniaan päättäessään Simo Hämäläisen romaanin arvostelun näin: ”Tältä osin Hämäläisen ratkaisu näyttäisi liittyvän murteiden nykyiseen suosioon, joka ei jaksa minua huvittaa.” (HS 20. 11. 2000)

Tuttu on kaiku askelten. Tuon lauseen perästä Käkriäinen nousee minussa. Tuossa lauseessa näen jälleen sen armeijan, jonka takia minun piti hävetä omaa äidinkieltäni heti kansakoulun ensimmäisestä luokasta lähtien.

Jos tuon lauseen isänkieli palautetaan jälleen täyteen voimaansa, niin häpeäni voi kasvaa yhtä isoksi kuin Rimbaudin lauseessa ”en voinut jatkaa, olisin tullut hulluksi”. No, hulluksi hän taisi tulla vaikka lopetti runoilemisen, mutta karjalaisen, lappilaisen tai pohjalaisen kohdalla peukalo kääntynee jälleen alas päin sen takia, että murteet eivät satu ”huvittamaan” päälehden arvostelijaa.

Kirjoittaessani ensimmäistä ja viimeiseksi jäänyttä kokonaan savonkielisenä julkaistua novellia ”Puhemies” (Lentävä C, Like 1994) ihmettelin synnytyksen helppoutta. Puhe, kieli ja minä sulautuivat yhteen, lähestyin ehkä kirjoittavaa eläintä.

Tuon kokemuksen jälkeen olen miettinyt uudelleen ja uusiksi murteella kirjoittamisen vaikeutta ja päätynyt siihen, että käytän savoa yhtenä keinona kaunokirjallisen tekstin viljelyssä. Jokaisella ihmisellä kieleen astuminen itsessään on traumaattinen tapahtuma, ja tämän lapsena koetun vaikeuden käsittely voi olla monen kaunokirjallisen tekstin synnytyksen siemen ja munasolu. Mutta miten on käynyt niille ihmisille, joilta on kielletty oman äidinkielensä eli murteensa kirjoittaminen? Ja miksi tätä eläimellistä häpeää pitäisi vielä jatkaa tänä päivänä?

Pohjanmaalainen Gösta Ågren on kirjoittanut äidinkielestä ainoana kielenä, jota kaikki puhuvat, ja Hanna Arendtin mukaan Auschwitzin jälkeen se, mikä meille jäi, on äidinkieli: ”Was bleibt? Die Muttersprache”. Savo on minun äidinkieli, huvittaa se sitten tai on huvittamatta niitä, jotka haluavat kirjoittaa vain isänkieltä.

Itäsuomalaista on kyllä huvittanut pitkään pikkutarkkojen lasipalatsin harjoittama penkin päissä ja keskellä tukka korvilla juoruja jupisevien piippusetien palvonta. Seuraavan lainauksen valossa savolainenkin tajuaa, että kirjailija Volter Kilpi edustaa Toijalan oikean puolen murretta. Minä häpeän, vaikka en voikaan punastua toisen puolesta, jos Pekka Tarkan kohtalona on jatkaa ikuisesti näitä kirjailija Volter Kilven sanoja:

”Olen perinjuurisesti ’länsisuomalainen’, olen sitä niin veriäni myöten, että Päijänteen itäpuolelta oleva ihminen ehdottomasti on minulle koko sielulliselta struktuuriltaan vieras ja minulle saavuttamaton ihminen. En saata käsittää ’savolaista’ keskustelun ja ajatusten vaihdon vertaiseksi ihmiseksi… En osaa ymmärtää savolaista ajatuksenjuoksua! sanoakseni asian kaikkein yksinkertaisimmin.”