Mitä kirjallisuus merkitsee poliitikoille? Yllättävän vähän

Eduskuntavaaleihin on 30 päivää. Kirjallisuuspolitiikka voi osaamattomissa käsissä kääntyä kulttuuria vastaan. Miten kertoa poliitikolle kulttuurista?

Mitä kirjallisuus merkitsee sinulle?

Minulle se merkitsee monia elämän, mielekkyyden, sivistyksen ja toimeentulon edellytyksiä. Sitä että on olemassa kirjailijoita, jotka saavat keskittyä siihen mitä parhaiten osaavat eli kirjoittamiseen. Samoin on olemassa ja tarvitaan erilaisia lukijoita ja osa lukijoista jopa kirjoittaa työkseen kriittisiä näkemyksiä teoksista ja näin jatkaa teosten ajattelua ja tutustuttaa niihin sellaisiakin potentiaalisia lukijoita, jotka eivät välttämättä koskaan kirjaan tartu.

Minun on vaikea kuvitella mielekästä elämää ilman kirjallisuutta. Ei siksi, että en ilman kirjoja löytäisi ajanvietettä (tai vaikkapa tietoa ja tarinoita, jotka monelle nykyään ovat kirjallisuuden synonyymeja), vaan siksi, että kirjallisuus muodostaa sivistyksen ja kulttuurin jonkinmoisen perustan.

Mikä on kirjallisuuden yhteiskunnallinen merkitys?

Olisi helpompi vastata, että sitä on kovin vähän, nähtävästi. Tai sitä pitäisi olla enemmän. Kirjallisuutta ja siihen kytkeytyviä muotoja ei tunnisteta työksi, ei eduskunnassa eikä TE-toimistossa. Kirjallisuudella on arvoa juhlapuheissa, mutta rahaa siihen riittää vähemmän. Kirjallisuus – jos kohta kulttuurikaan – ei kiinnosta poliitikoita, eivätkä nämä osaa sanoa siitä oikein yhtään mitään.

Kirjallisuuden yksitoikkoinen merkitys

Mitä poliitikot sitten vastasivat näihin kysymyksiin? Mitä kirjallisuus merkitsee vaaleissa ehdolla oleville poliitikoille? Muun muassa näitä kysymyksiä kysyttiin Sanaston yhdessä jäsenjärjestöjensä kanssa järjestämässä Kirjallisuuspolitiikkaa! -vaalipaneelissa. (Voit katsoa paneelin Sanaston Youtube-kanavalta.)

Kirjallisuus merkitsee poliitikoille lähinnä lapsiasioita ja varhaiskasvatusta. Näin ainakin oli erikseen kirjallisuuspolitiikalle omistetussa paneelissa eilen.

Nuoren Voiman päätoimittaja Taija Roiha kirjoitti hyvän katsauksen paneelin puutteisiin: ”Kirjallisuuspolitiikka on lasten leikkiä”. Kannustan lukemaan tekstin, enkä kertaa kaikkia huokailun aiheita tässä.

Eva Biaudet (rkp) avasi pelin tarinalla, kuinka hänen poikansa haluaa lukea juuri samat teokset omille lapsilleen, koska nuo kirjat ”kuuluvat hänen tarinaansa.” Isoäiti on tarinapullan tuoksuinen. Sari Essayahillekin (kd) kirjallisuus merkitsee lapsuusmuistoa. Saara Hyrkkö (vihr) ja Minja Koskela (vas) kiteyttivät kirjallisuuden merkityksen siihen, miten sen avulla voi brassailla oman lapsen varhaisella kehityksellä.

Lapsiin kirjallisuuden omakohtaisen merkityksen liittivät kaikki panelistit. Juontaja Ville Blåfieldin mukaan kirjallisuuden liittyminen vanhemmuuteen on ”koskettavaa”. Minusta se on vähän kiusallista. Olisivatko sote-palvelut, ulkomaanvienti, ympäristöasiat tai vaikkapa elokuvateollisuus poliitikoille omakohtaisimmillaan muistoja? Mitä se kertoo poliitikkojen alan tuntemuksesta, jos keskeisin viitepiste on iltasadut ja Ryhmä Hau?

Koskela sentään sanoi kirjoittaneensa itse kirjoja ja kirjallisuuden merkitsevän paljon. Sari Sarkomaa (kok) kertoi lukevansa ratikassa, Hilkka Kemppi (kesk) rauhoittuvansa vaalikiireistä runoudella. Eeva-Johanna Eloranta (sd) hieman pahoitteli, ettei ole ehtinyt vaalien aikaan lukemaan. Pisteet rehellisyydestä.

Entä sitten yhteiskunnallinen merkitys? Juho Eerolan (ps) vastaus on tiivistettävissä Popedan sanoihin: suomen kielellä, Suomen niemellä. Samaa teemaa jatkoivat seuraavatkin panelistit. Essayahin irtiottona oli palauttaa mieliin se, miten ennen piti lukkarin koulussa osoittaa lukutaitonsa ”ennen kuin pääsi naimisiin – ja lisääntymään.” Siitä motivaatiota tarttua Remekseen syrjäseutujen nuorille miehille!

Vähemmän yllättävästi puhe kääntyi kirjallisuuden hyötyihin: kirjoja lukemalla oppii empatiaa ja suvaitsevaisuutta. Epäilen, osaisiko yksikään poliitikko kysyttäessä vastata, miten kirjallisuus konkreettisesti lisää hyvinvointia. En osaisi minäkään, mutta sitä varten käyn uimassa, enkä kirjastossa.

Kempin mukaan kirjallisuus voi valottaa ”monikulttuurista arkea”. Hyrkkö näkee kirjallisuuden vahvuudeksi vallitsevien ajattelutapojen haastamisen. Elorannan sanoin ”kirjoja lukemalla sä opit uutta, oot suvaitsevaisempi”.

Ilmeisesti nimenomaan toista poliittista laitaa edustavien tulisi lukea enemmän, jotta nämä suvaitsisivat minun maailmankuvaani. Tähänkin konkretiaa hakeakseni olisin mielelläni kysynyt, tuleeko vallitsevia ajattelutapoja haastaakseen lukea Kaspar Colling Nielsenin epäluotettavalla kertojalla höystettyjä romaaneja vai tarttua suosiolla Hännikäisen Lihamyllyyn. Näin vaalipaneeliin olisi tullut kunnollista vaali(vai sittenkin kirja)tentin sävyä.

Pienen piston tunsin, kun joku panelisteista mainitsi, miten nykyään niin paljon vain etsitään mistä nillittää muille, eikä pyritä rakentavuuteen – en ole oppinut lukemalla empatiaa siten, että kirjallisuuspolitiikkapaneelia seuratessa en merkitsisi voimakkaimmin muistiin kaikista typerimpiä näkemyksiä.

Koskela sentään muisti kirjallisuuden itseisarvon, eikä sitä tulisi vain typistää mielenterveyden tai hyvinvoinnin edistäjäksi. Samassa puheenvuorossa Koskela mainitsi myös kirjailijoiden toimeentulon.

Kyynikko ajattelee: kirjallisuus ei kiinnosta äänestäjiä, joten on poliitikolle parempi puhua varhaiskasvatuksesta.

Ei haluta eikä osata

Pakka pysyi vielä jotenkuten kasassa, kun poliitikot puhuivat kirjallisuuden merkityksistä. Sen jälkeen paneeli alkoi entistä pahemmin rönsytä kaikkeen muuhun kuin kirjallisuuteen. Lopussa puhuttiin varhaiskasvatuksen henkilöstömitoituksesta. Kyynikko ajattelee: kirjallisuus ei kiinnosta äänestäjiä, joten on poliitikolle parempi puhua varhaiskasvatuksesta.

Siitä huolimatta, että Maijansalissa paneelia seurasi 170, striimin ääressäkin satakunta kuulijaa. Silti heillekään ei haluttu tai osattu puhua kirjallisuudesta.

Toinenkin vaihtoehto voi nimittäin pitää paikkansa. Poliitikot toistelivat toistensa sanomisia läpi paneelin. Uusia ideoita poliitikot eivät esittäneet. He kannattivat kirja-alan järjestöjen esittämää kirjallisuuspoliittista ohjelmaa, tarttuivat heti siihen, kun joku sanoi ”lainauskorvaus” tai ”kirjavienti”.

Taija Roiha kävi hyvin läpi, miten poliitikkojen ratkaisut keskittyivät lainauskorvauksiin ja kirjallisuusvientiin. Molemmat tulonlähteet ovat koko kentän kannalta minimaalisia. Samalla niihin panostaminen kasvattaa kuilua entisestään: tervot ja oksaset hyötyvät, marginaalisten lajien tai pienten myyntilukujen kirjailijat eivät mitään.

Räikeintä oli, että Eerola vetosi kirjavientiin nimenomaan siksi, että meillä on jo isoja ja kuuluisia kirjailjoita. Hekö sitten tarvitsevat lisää rahaa, jotta kirja-ala pysyy houkuttelevana ja pystyy tarjoamaan elannon isommalle joukolle tekijöitä?

Itse näen vaarana sen, että lainauskorvauksia ja vientiä lisäämällä poliitikot kokevat tehneensä riittävästi, jopa paljon, kirjallisuuden eteen. Ala heikkenee, rahaa ei tarvitse käyttää alaan, mutta kirjallisuusalan seuraavat vaatimukset on helposti hiljennetty. Saitte jo, seuraavan vuoro.

Muutenkin vientipuheeseen liittyy myös rahtunen silkkaa hölmöyttä: Ruotsin kirjavientiä voi selittää sekin, että maan rajanaapurit muodostavat yli 22 miljoonan ihmisen kieliyhteisön, joka voi lukea teoksia joko kääntämättä tai kääntää ne varsin vaivattomasti. Suomen kielelle ei millään panostuksella saada samanlaista kielietua. Ellei sitten Essayahin hengessä saada suunnattomia naimatalkoita aikaan.

Olin yllätyksekseni samaa mieltä Eerolan kanssa siitä, että kirjallisuuspoliittisen ohjelman sijaan kirjallisuutta kannattaisi tarkastella osana kulttuuria. Eerolan mukaan kulttuuripoliittinen selonteko siis riittäisi hyvin. Lisäksi hän ainakin sanatasolla mainitsi kulttuuribudjetin korottamisen yhdeksi keinoksi.

Siinäpä esimerkki tällaisten paneelien ongelmasta: kun yhteen kootaan kulttuurimyönteisiä poliitikkoja, nämä voivat luvata mitä vain. Kuitenkin hyväntahtoisten ehdokkaiden tai yksittäisten edustajien sijaan puolueiden hallitusohjelmatavoitteet määräävät, kuka saa ja kenelle annetaan tulevalla hallituskaudella.

Jos kulttuuripolitiikalla olisi todellista merkitystä poliitikoille tai kansakunnalle, siitä kysyttäisiin puheenjohtajatenteissä. Kulttuuripolitiikkaa eivät kerta toisensa jälkeen käsittelisi vain alalta ponnistavat tai sitä valiokuntatyössä hoitaneet kansanedustajat. Sama painottuneisuus vaivaa myös tänään Radio Helsingissä alkanutta Kulttuuripuolue-sarjaa, vaikka se kehuja siitä ansaitseekin, että kutsuu puolueet piinapenkkiin.

Medialla ja paneelien järjestäjillä olisi petrattavaa: kutsukaa tentteihin puheenjohtajia (ja kertokaa, kun Nakkilan tori vetää paremmin), haastakaa ja hiillostakaa, vaatikaa korulauseiden sijaan konkretiaa ja katsokaa, onko kulttuurimyönteisyys ennenkään kanavoitunut euroiksi.

Maijansalin paneelissa huolestuttavinta oli, että edes aiheeseen vihkiytyneet poliitikot eivät olleet kovin hyvin perillä tai ainakaan osanneet sitä osoittaa. Kun yleensä moni poliitikko haluaa aloittaa paneelikeskusteluissa kierroksen päästäkseen kertomaan omat pointtinsa ensimmäisenä, kulttuurista puhuttaessa poliitikot eivät kiistele tai haasta, vaan peesaavat toistensa näkemyksiä loppuun saakka. Vähintäänkin vaikutelma on se, että poliitikot eivät tiedä, mistä puhuvat tai miten erottua muista.

Eva Biaudet jatkoi tarinapuhettaan (”saa jakaa tarinoita, lukea ihmisten kohtaloista ja kertomuksista”) siinä määrin, että voisin itse ehdottaa seuraavan hallituksen työlistalle ”tarinapoliittista selontekoa”. Siihen voi sitten hyvin ympätä myös suomalaisten Netflixin katselun, sillä tarinoitahan siinäkin kulutetaan. Jos kirjallisuus on vain tarinoita, ei se eroa TV-sarjasta sen enempää kuin pienpanimo-oluen etiketistä.

Jos jokainen kulttuurin osa-alue puolustaa omaa etuaan, vaarana on, että mediaseksikkäin voittaa.

Suljettu systeemi?

Kirjallisuus näyttäytyi kirjallisuuspolitiikalle omistetussa paneelissa suljettuna systeeminä. Tästä myös Roiha kirjoittaa: hän olisi kaivannut keskusteluun myös vaikkapa kulttuurilehtiä ja kriitikoita, ei vain puhetta kirjatavaran myynnistä ja siihen liittyvistä keinoista:

”Kirja on kirjallisuuden elimellinen, muttei suinkaan ainoa osa. Kritiikit, kääntäminen, kirjallisuus- ja kulttuurilehdet, kirjallisuustapahtumat, lavarunous, kirjoittajakoulutus, pienpainatteet ja käsityönä tehdyt julkaisut, kirjalliset yhteisöt ja niiden ympärille keriytyvän toiminnan edellytysten turvaaminen, taiteenalojen välinen ristipölytys sekä ennen kaikkea kirjoittaminen ja lukeminen itsessään. Tätä kaikkea elävä kirjallisuus muun muassa on. Sitä ilman ei ole kirjoja eikä kirjailijoita.”

Vikaa ei ole vain poliitikoissa. Minusta näyttää siltä, että kirja- ja kulttuurialan järjestöt eivät nekään osaa muotoilla kirjallisuuspolitiikkaa siten, että se liittyisi joko kirjallisuuteen tai politiikkaan saati molempiin.

Roihan kommentin valossa myös kirja-alan aloite Kirjallisuuspoliittisesta ohjelmasta näyttää hieman, no, yksiulotteiselta. Kirjallisuus tarkoittaa kirjailijoita ja lukijoita, ehkä jopa kirjastoja ja vientiagentteja:

Kirjallisuuspoliittinen ohjelma tarkastelee kirjallisuutta tietona, taiteena, elinkeinona, hyvinvointina. Se huomioi sekä kirjallisuudenlajit että niiden keskeiset tekijät tasapuolisesti saman ekosysteemin avainlajeina ja keskeisinä sivistyksen välittäjinä. Samalla ohjelman kautta tunnistetaan haasteet, joita alustatalouteen siirtyminen ja digitalisaatio kirjailijoille tuottaa.

Terve kirjallisuuden ekosysteemi edellyttää hyvinvoivaa ja korkealuokkaista sekä kotimaista että suomennettua tieto- ja kaunokirjallisuutta. Kirjallisuudella on edelleen paljon yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

Ehkäpä ekosysteemiin kuuluu muitakin. Jos jokainen kulttuurin osa-alue puolustaa omaa etuaan, vaarana on, että mediaseksikkäin voittaa. Samalla muut kulttuurin alat yrittävät selittää tärkeyttään ja välttämättömyyttään joka Jumalan budjettiriihen alla. Näinhän viimeksi kävi kulttuurilehdille – joita poliitikot vaalien alla niille järjestetyssä paneelissa kilvan kehuivat.

Käännetään siis katse kulttuurialaan laajemmin. Mitä siellä halutaan?

Kulttuurin tekijät unohtuivat kulttuurialan tavoitteista

Esimerkiksi KULTA ry. eduskuntavaaliohjelmassaan esittää, että kulttuurin osuus budjetista pitäisi nostaa yhteen prosenttiin valtion budjetista. Eipä siinä, ihan hyvä ja selkeä tavoite – mutta sitä esittää jo Opetus- ja kulttuuriministeriökin! Tavoite on kirjattu sekä OKM:n tulevaisuuskatsaukseen että kulttuurin tulevaisuustyöryhmän ehdotuksiin tulevalle hallituskaudelle.

Mikä siis on kulttuurialan panos tai oma visio, jos se vain toistaa jo muiden ehdottamaa? Jos ensi kaudella leikataan, eikö samalla prosenttiin sitominen tarkoita, että kulttuurin tuki on sitä pienempi mitä enemmän leikataan? Ei kuulosta kovin kasvuhakuiselta.

Vähän jokainen haluaa oman prosenttiosuutensa BKT:sta tai valtion budjetista. NATO-jäsenyys edellyttää 2 %, mutta sen Suomi on jo hävittäjähankinnoilla saavuttanut. Kehitysavun 0,7 % tavoitteesta ei kukaan taida enää kantaa huolta. Toteuma on jossain 0,3 % paikkeilla. Kun kulttuurin tavoite on 1 %, voi olla, että vaikeina aikoina poliitikot kertovat, että 0,6 % on nyt vain tultava toimeen.

En saa KULTA ry:n paperia lukiessani otetta siitä, mikä on kulttuuria, mikä luovia aloja, mikä kasvatusta ja nuorisotyötä – siis miten järjestö määrittelee kulttuurin. Toinen kolmesta (!) tavoitteesta esittää, että ”lapsilla on oikeus kulttuurin tekijöinä”. Kieliopillisen hämmingin lisäksi tavoite hämmentää kulttuuria työkseen tekevää: ilmeisesti KULTA ry. tavoittelee sitä, että kulttuuri on jatkossakin jokamiehen puuhasteluoikeus, eikä ammattityötä. Paitsi jos kulttuurityöläinen on ensimmäisessä tavoitteessa mainittu ”kasvuveturi”.

Kaikkinensa KULTA ry:n ohjelma suhtautuu kulttuuriin aina jonkun muun kuin kulttuuria työkseen tekevän näkökulmasta: mitä kulttuuri antaa valtiolle, lapsille ja muille kuluttajille.

Kulttuuri on kaikkea, kulttuuri ei ole mitään erityistä. Jopa kulttuurialan itsensä silmissä.

Kulttuurivälinpitämätön hallitus

Kyllästymiseen asti on toisteltu sitä, miten kulttuuriala koki pahimmat kolhut koronan aikana. Ehkäpä kulttuurin tulevaisuustyön ja seuraavan hallituskauden tavoitteet voi nähdä pienenä lohtupalkintona tästä koettelemuksesta.

Samalla koronakurimus, epäonnistunut koronatukien jako ja kulttuurialojen keskinäiset erot muistuttivat, että yksi yhtenäinen kulttuuripolitiikka on helposti vain sanahelinää. Kilpailu käydään verissä päin, kun niukat rahat on ensin jaettu.

Kulttuuripolitiikassa pitäisi siis pystyä huomioimaan alojen erot, mutta ilman että jokainen ala tekee omat tavoitteensa ja rynnii Säätytalon ovista sisään ensimmäisenä.

Mitä pitäisi tehdä?

Poliitikoille pitäisi kertoa kulttuurista, sen erilaisista tarpeista ja tilanteista. Ehkäpä poliitikon huomion saa kertomalla talous- ja hyvinvointivaikutuksista. Kun ne on nyt kerrottu, seuraavaksi tulisi selittää kädestä pitäen, mitä kulttuuri oikein on. Mitä on tehdä työkseen kirjoja? Kääntää, hakea apurahaa, julkaista laadukasta kritiikkiä.

Viimeiset neljä vuotta Suomessa on ollut kulttuurivälinpitämätön hallitus. Hallituskaudella kulttuuriministerin tehtävässä aloitti viidesti eri ihminen, Annika Saarikko (kesk) hoiti tehtävää kahden eri pätkän aikana.

Mikään muu ministerin palli ei heilunut yhtä paljon. Ministerien vaihtumisen taustalla ei ollut suurta draamaa, vaan lähinnä keskustan pyrkimystä kierrättää ministereitä valtatavoitteitaan paremmin palveleville palleille. Pohjimmiltaan se kertoo piittamattomuudesta.

Pääministeri Sanna Marinin bilekohujen aikana mietin, ovatko kulttuurin moniosaaja Olavi Uusivirta ja kirjailija Natalia Salmela käyttäneet läheistä suhdettaan kertoakseen pääministerille sanallakaan kulttuurialan tilanteeesta, korona-ajan ahdingosta ja niukoista resursseista?

Kulttuurin lähitulevaisuus

Kun tälläkin kaudella – demareiden, vihreiden, vasemmiston, keskustan ja RKP:n – kulttuuriala sai taistella leikkauksia vastaan, jatkunee se taistelu ensi kaudella. En jaksa uskoa valtion apurahojen korotuksiin, etenkin jos kulttuuripoliittisessa ohjelmassa keinoksi valikoituu viennin vauhdittamista ja lainauskorvauksia. (Minä sain niitä 29 euroa. Kun hain asumistukea, Kelasta ystävällisesti huomautettiin, että prekaariin tuloarviooni oli lisätty minun ilmoittamatta jättämäni, viime vuoden arvioon perustuvat 29 euroa myös tulevalle syksylle.)

Voi olla, että heikentyvät PISA-tulokset, viimeaikainen koulukeskustelu, lukutaidon heikentyminen ja huoli suomen kielestä säästävät kulttuurialaa fataaleilta iskuilta. Mutta samalla raha saattaa jakautua siten, että eniten saavat ne tahot, jotka voivat näyttää kykynsä edellä lueteltujen haasteiden taklaamisessa.

Sen sijaan poliitikot eivät välttämättä halua niidenkään varjolla ”syytää” rahaa sellaisille taiteenmuodoille, joiden yhteys lapsiin ja nuoriin on vähäisempi. Olivat nämä tahot sitten kuinka kiinteä osa kirjallisuuden ekosysteemiä hyvänsä. Vähiten näistä tahoista välitetään, jos niitä ei mainita edes kirja-alan omissa tavoitteissa.

Toivottavasti kulttuurialan tulevaisuustyö ja OKM:n tulevaisuuskatsaus konkretisoituvat. Jonkinlaista kulttuuripoliittista ohjelmaa, sen seurantaa ja työkaluja OKM:tä edistäneen Riitta Kaivosojan tapaan kaipaan ja toivon.

Muutenkin kulttuurialalla voi olla vaikeuksia saada tavoitteitaan kuuluviin, kun päällä on yhtä aikaa sota Ukrainassa, sote-kriisi ja varhaiskasvatuksen työntekijäpula. Taantuman aikaan arvot, etenkin poliitikkojen, tapaavat koventua ja jokaista vaaditaan mukaan säästötalkoisiin.

Paneelin lopuksi järjen ääntä pitivät yllä kirjailijat. Anja Snellman muistutti eri kirjallisuudenlajien erilaisista tarpeista – kirjallisuuskaan ei ole yhtenäinen ala! – ja poliitikkojen esittämien ratkaisujen onttoudesta. Vilja-Tuulia Huotarinenmuistutti, ettei nuori välttämättä innostu lukemisesta siksi, että aikuinen kertoo sen suunnattomista hyödyistä. Tarvitaan yhteisen kokemuksen ja lukemisen nautinnon herättämistä.

Joku poliitikoista sanoi loppupuolella, että ”kirjat on paras lääke”. Tähän voin vastata vain siteeraamalla kirjailijaa, Aleksandr Herzeniä: ”Kirjailijat eivät ole lääkäreitä. He ovat kipu.” Ehkä on kirjallisuudelle eduksi, että poliitikot eivät sitä tunne. Jos he lukisivat, ehkä hyvinvointiväitteet alkaisivat kuulostaa latteuksilta.