Suomen Kirjailijaliitto täytti tänä vuonna 120 vuotta. Vaikka Suomi on muuttunut radikaalisti kuluneiden vuosikymmenten aikana, on liiton perustehtävä kirjailijoiden aseman edistäjänä säilynyt ennallaan. Erityisesti toimeentulon kysymykset ovat aina olleet liiton toiminnan keskiössä.

Olen ollut liiton toiminnanjohtajana nyt noin kahdeksan vuotta ja analysoinut tuona aikana syitä sille, miksi kirjailijat ja yleisemminkin taiteilijat joutuvat usein kohtaamaan tilanteen, jossa heitä pyydetään töihin palkkiotta, sydämen halusta.

Usein vedotaan siihen, että esiintymiset ja sekalaiset kirjoitustyöt ovat hyvää mainosta, tekevät kirjailijan työtä tunnetuksi ja kasvattavat siten kirjojen myyntiä; kirjailijat tekevät esiintymiskeikkoja kirjamessuilla ja kirjakaupoissa myynninedistämistarkoituksessa, markkinoidakseen työtään.

Talkoiden viittaan on puettu asia, joka oikealtaan nimeltään on ilmaistyövoiman hyväksikäyttö.

Sitä pienimuotoinen edustaminen suurimmassa määrin onkin, rankkaa markkinointityötä, josta saatava tulo on kuitenkin usein varsin pieni suhteutettuna annettavaan ajalliseen panokseen. Jos kirjailija matkustaa parin sadan kilometrin päähän keikalle ja palaa myöhään illalla kotiin, on takana täysi työpäivä. Kirjakaupassa on saattanut olla hyvinkin väkeä liikkeellä, ja peräti 20 ihmistä on ostanut kirjan. Mikäli kirjailija saa jokaisesta myydystä kirjasta kolme euroa kappaleelta, kuten sopimuksissa keskimäärin määritellään, tuottaa kyseinen myynninedistämiskeikka kirjailijalle 60 euroa. Mikäli kymmenen henkilöä käy lisäksi esiintymisen innoittamana lainaamassa uutuusteoksen kirjastosta ja muutama ihminen tutustuu kirjailijan vanhempiinkin teoksiin, tuottaa kolmenkymmen kirjan laina kirjailijalla lainauskorvauksien muodossa aikanaan noin 7,5 euroa. Työpäivän vieneestä keikasta on näin saatu bruttona 67,5 euroa, josta kirjailija maksaa verot sekä työvälineensä, työhuonekulunsa ja vakuutusmaksunsa.

Toisaalta ajatellaan, että ilmainen työ on motivoitua, koska kirjailijan tulee osallistua talkoisiin kirjallisuuden ja kulttuurin hyväksi. Kirjallisuus ja sen edistäminen ovat luonnollisesti tärkeitä asioita ja maassamme järjestetäänkin vuosittain koko joukko kiinnostavia kirjallisuustapahtumia monipäiväisistä festivaaleista pienempiin lukupiireihin. Kun tapahtumia suunnitellaan, on raha usein tiukassa ja kirjallisuuteen intohimoisesti suhtautuvat harrastajat toteuttavat tempaukset pitkälti talkootöinä. Tällöin ei ehkä tulla ajatelleeksi, että esiintyjäksi on kutsuttu ammattilainen – kirjailija – joka sen sijaan tarvitsee työstään korvauksen.

Ammattilaistenkin järjestämissä tilaisuuksissa rahaa saattaa yllättäen löytyä tilavuokraan, äänentoistovälineisiin ja juontajan palkkioon, mutta kirjailijan oletetaan esiintyvän maksutta. Osittain tämän johtuu siitä, että kirjallisuustapahtumat ovat pääsääntöisesti ilmaisia eikä pääsymaksuja kerätä – asia, joka kaipaisi ajattelutavan muutosta. Toki olen nähnyt myös liiketoimintaa harjoittavien ja pääsymaksuja keräävien tahojen pyytävän kirjailijoita esiintymään ilmaiseksi kulttuurin, kirjallisuuden ja lukemisen edistämisen nimissä. Tuolloin talkoiden viittaan on puettu asia, joka oikealtaan nimeltään on ilmaistyövoiman hyväksikäyttö.

Suomessa on paljon harrastajakirjoittajia. Harrastustoiminnan vinkkelistä katsottuna voi olla haastavaa ymmärtää, että kirjoittaminen on joillekin ammatti ja työ. Sama näkyy varmasti myös muissa taiteissa, esimerkiksi kuvataiteen puolella: kun se, mitä toiset tekevät työkseen, on toisille rakas vapaa-ajan harrastus, hämärtyy ymmärrys ammattimaisesta tekemisestä. Tähän asiaan saa välillä herätyksen yllättävissäkin paikoissa: taannoin Taiteen edistämiskeskuksen tilaisuudessa eräs tilaisuuden puhujista totesi esittäytyessään ”olen minäkin pianoa soitellut”. Ilmeisesti puhujan tarkoituksena oli kertoa, että hän ymmärtää kyllä taiteilijoiden asioita oman harrastuksensa kautta, mutta tässä kohden rinnastus ei toimi.

Ehkä elämme edelleen yhteiskunnassa, jossa työksi on helpointa käsittää aikaan ja paikkaan sidottu konkreettinen tekeminen.

Toinen pysäyttävä tilanne sattui, kun olin joitakin vuosia sitten jäsenenä sosiaali- ja terveysministeriön työryhmässä, jossa pohdittiin taiteilijoiden sosiaaliturvaa. Kun vapaille taiteilijoille, kuten kuvataiteilijoille ja kirjailijoille, esitettiin parannuksia eläketurvaan, mietti virkamies ääneen, miten mahdottoman vaikea asiaa olisi järjestää ”kun voisi käydä niin, että hänkin alkaa piirtelemään ja sitten olisi oikeutettu tähän erityiseen eläketurvaan”.

Putkitöitä, hammaslääkärin hommia tai sähkötöitä harvemmin harrastetaan, ja ammattilaisuuden raja on myös tästä syystä ihmisille selkeämpi ja ymmärrettävämpi. Asian mieltämistä vaikeuttaa ehkä osaltaan se, ettei kirjailijan ammattiin ole koulutusta, joka antaisi oikeuden ammattinimikkeen käyttöön ja jolla kirjoittaja voisi osoittaa pätevyytensä. Saman asian kääntöpuolena kirjailijan titteli näyttää myös houkuttelevan ja sitä käytetään usein mielellään, vaikka tosiasialliset ansiot eivät välttämättä sen käyttöä puoltaisikaan.

Ehkä elämme edelleen yhteiskunnassa, jossa työksi on helpointa käsittää aikaan ja paikkaan sidottu konkreettinen tekeminen. Tästä syytä ammattilaisuuden puolustaminen ja sen näkyväksi tekeminen ovat edelleen yksi Kirjailijaliiton keskeisimmistä tehtävistä. Ammattilaisten ja heidän työnsä arvostuksesta versoaa elinvoimaista kulttuuria.

Suvi Oinonen
Kirjoittaja on Kirjailijaliiton toiminnanjohtaja

Kuva: Tomi Kontio