Raija Siekkisen traagisen kuoleman jälkeen Helsingin Sanomien sivuilla on keskusteltu mm. kirjailijan tarpeesta saada suhteellisen pian kirjan ilmestymisen jälkeen asianmukaista lehtikritiikkiä.

Kirjailija Marianne Backlén piti 25.2.2004 Keskustelua-palstalla käsittämättömänä sitä, että Helsingin Sanomat jätti syksyllä arvioimatta Siekkisen novellikokoelman Kalliisti ostetut päivät. Lisäksi Backlén aprikoi mm. sitä, millä tavalla rikosromaani on novellikokoelmaa tärkeämpi. Kulttuurisivujen esimies Heikki Hellman vastasi Backlénille, että syksyn kirjallisuussivuja hallitsevat ”uutisarvoisimmiksi” koetut kotimaiset teokset.

Uutisarvoisuuden kokemus on kiinnostava ilmaus. Hellman ei nimeä kokijoita eikä heidän käyttämiään uutisarvoisuuden perusteita. Kirjallisuustoimittaja Antti Majanderkaan ei kerro niitä vastatessaan 27.2. Kirjailijaliiton puheenjohtajan Kari Levolan kirjoitukseen, jossa Levola pohtii mm. hyvää tarkoittavien kirjallisuuspalkintojen vaikutusta kirjailijan saamaan julkisuuteen.

Millaisistakohan aineksista kirjallisuuden uutisarvo syntyy? Vastikään Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittanut Kari Hotakainen on romaaninsa hirmuisesta menestyksestä hieman hämmentynyt. Helsingin Sanomien haastattelussa 28.2. hän toteaa, että ”ehkä valitsemassani aiheessa on ollut jotakin”. Arvelen, että Hotakainen on oikeassa: Juoksuhaudantien aihe taipuu moneen suuntaan eikä jätä kylmäksi ketään. Omakotitalon hankinta on niin sieluun käyvä aihe, että Pohjanlahden toisella puolella sen ympärille voi visioida hyvinvointiyhteiskunnan murtumisenkin.

Aiheet ovat syynä myös siihen, että Backlénin mainitsemaa rikoskirjallisuutta on ryhdytty arvioimaan isoissakin sanomalehdissä aiempaa enemmän. Varsinkin kotimaisen rikoskirjallisuuden aiheet ovat helposti liitettävissä iskeviin uutisotsikoihin ja televisiokanavilta päivittäin valuvaan keskusteluhuttuun: lasten pahoinpitely, kansainvälinen terrorismi, perheväkivalta, työpaikkakiusaaminen…-.

Tässä mediatöttöröössä rikoskirjallisuutta ei valitettavasti arvioida lajin historian kautta vaan nopean ja pinnallisen uutisarvoisuuden ehdoilla, joskus jopa kiusallisen asiantuntemattomasti. Tällä tavalla ei jaeta oikeutta vaikkapa Sirpa Tabet´n kaltaisille rikoskirjailijoille, joiden
teoksista ei saa revityksi räväkkää haastattelua. Osa dekkarikirjailijoista jää räjähdyksiä (tai edes tussahduksia) etsivän uutisarvoisuuden logiikalla toimivassa mediatodellisuudessa yhtä kapeaan julkisuusmarginaaliin kuin muutkin vähemmän säväreitä synnyttävän aiheen valinneet kirjailijat.

Miksi kirjallisuuden on oltava uutinen? Arvelen, että odotuksen taustalta löytyy Euroopan Unionin kulttuuripoliittinen linja: sisältötuotantoteollisuus. Sisältötuotantoteollisuus, johon sanomalehdet ja kirjallisuus kauttaaltaan kuuluvat, tähtää tuotteiden myymiseen. Sanomalehdessä rahaksi muutettavan tuotteen – uutisen – pyydystäminen tähtää levikin lisäämiseen. Ei kirjan vaan lehden. Jos kirjan myynti samalla lisääntyy, kyse on kerrannaisvaikutuksesta.

EU:n kirjan- ja lehdenkustantajilla oli vuonna 2002 tarjolla 3 320 000 myytävää nimikettä. Jollakin tavalla siitä massasta on erotuttava, että tuote menisi kaupaksi.

Vuonna 2000 kirjojen ja tiedelehtien kustannustoiminnan tulot olivat 19 miljardia euroa. Musiikkiteollisuus tuotti 6 miljardia vähemmän. Kirjallisuus on siis menestyvää teollisuustuotantoa. On loogista, että tällaisessa kulttuuripoliittisessa todellisuudessa tyyli ei voi olla uutinen, jos se ei voita palkintoa. Jos se voittaa palkinnon, uutiseksi muodostuu palkinto eikä tyyli.

1950-luvun modernismissa – jonka perään en haikaile – kriitikot toimivat kärjistetysti ilmaisten liikennepoliiseina tai tuomareina. He viittilöivät kirjailijoille ainoata oikeata esteettistä suuntaa. 2000-luvun sisältötuotantoteollisuudessa kriitikon tehtävänä on nuuhkia teosta, jonka voisi tekijöineen nostaa monen palstan levyisiin otsikoihin. Jos kriitikolla on hyvä hajuaisti ja hän ennakoi vaikkapa Finlaandia-palkinnon saajan oikein, hänen kriitikonstatuksensa lujittuu. Tässä kohdassa valta ja markkinat kohtaavat kumpaakin mairittelevalla tavalla.

Ison mediakonsernin palkkaama kriitikko ei ole kuin kahden palstan leveydeltä esteettinen arvioija tai suunnannäyttäjä. Kuuden palstan leveydeltä hän on tuotteistaja ja tuottaja. Yksinkertaisimpia tuotteistettavia myyntiartikkeleita ovat kirjan aihe ja palkinnot. Kirjailija ei ole syyllinen sen enempää itsensä kuin teoksensa tuotteistamiseen, koska – kuten Hotakainen toteaa – hittikirjaa ei tehdä vaan se syntyy.

Raija Siekkinen kirjoitti teoksia, joiden tuotteistaminen on mahdotonta. Siekkisen tyylillisesti loppuun hiotut teokset ovat hienoviritteisyydestään huolimatta tai sen vuoksi armottomia ja ehdottomia. Vaikka hän kirjoitti tunteista, hänen kertojansa ei koskaan ollut sentimentaalinen. Tässä ankaruudessa Siekkinen muistuttaa Marguerite Yourcenar’n kertojaa esimerkiksi teoksessa Alexis, Turhan taistelun kuvaus (Like 2001). Siekkisen tekstin kirkkaus on sukua Marguerite Duras’n teosten eleettömälle herkkyydelle.

Miehen ja naisen suhteen kuvaajana Siekkinen on yhtä melankolinen kuin Eila Kostamo romaanissaan Kosketus (WSOY 1999). Siekkisen melankolisuus on emotionaalisempaa kuin Kostamon, joka on uskaltanut olla henkevän älyllinen tavalla, josta suomalainen naiskirjailija ei rankaisematta selviä. Kosketus sai ilmestymisvuonnaan häpeällisen vähän huomiota.

Ehkä ylitulkitsen, mutta tulkitsen kuitenkin niin, että Siekkisen kuolema koskettaa hänen teoksiaan lukeneita ihmisiä myös siksi, että tapahtuma paiskasi itse kunkin ajatukset päin olemassaolon perusyksinäisyyttä, josta Siekkinen kirjoitti imukuppiotteella tarttuvia lauseita. Hänellä oli ja on täysin omanlaisekseen erottuva, lujalla tavalla hauras ja kirkas ääni. Muistan tuon äänen tietyssä mielentilassa, johon liittyy aina elämän ääriviivattomuuden ja kuolemaa kohti liukumisen tuntu. Ei siitä atmosfääristä kosolti elämyksellistä, euroiksi muutettavaa uutisaihetta synny. Ei sittenkään, vaikka kustantajat alkaisivat siirtää kirjasesonkia syksystä kevääseen.

Saara Kesävuori

PS. Otsikko on lainaus Irlannin valmistelemasta keskusteluasiakirjasta, joka käsittelee kirjallisuuden tukitoimia EU:ssa.