Sanataide on lukutaidon taikasauva, mutta sen rahoitus on täysin epäselvää.

Kolmen rehtorivuoteni aikana Vantaan sanataidekoululla sain töikseni etsiä uusia tapoja, joilla lapset ja nuoret innostetaan lukemiseen. Moniammatillisia menetelmiä ja lukemisen uusia areenoita löydettiinkin. Vastaamatta jäi isompi kysymys:  miten innostaa lukemisen rahoittajia?

Lukemisen innostaminen on rakennustyömaa, jossa pysyviä rakenteita on vähän. Improlla ja ilomielellä päästään aina seuraavaan päivään, mutta jos kokonaiskuva puuttuu, ei saada aikaan mitään, joka kestää aikaa.

Rahoituksen apparaatit ovat jääneet taiteesta järkyttävällä tavalla jälkeen.

Sanataiteesta ja uusista lukijasukupolvista puhuminen jää juhlapuheeksi, jos sanataiteelle ei voida osoittaa rahoitusta. Hallitusohjelmaan kirjattu lukutaidon tukeminen vaatii taakseen konkreettisia toimenpiteitä ja  järeitä summia rahaa.

Rahoituksen apparaatit ovat jääneet taiteesta järkyttävällä tavalla jälkeen. Sanataide on syleillyt kirjallisuuden kaikkia muotoja ja saanut rakkauslapsia. Osa sanataiteen muodoista on lähestynyt esitystaiteen kenttää ja elää klubeilla ja kuppiloissa vahvaa renessanssia. Spoken word, lavarunous, performanssia ja tekstiä yhdistävät teokset, stand up, tilalliset tekstiveistokset ja tekstin ja tanssin hybridit ovat tulleet osaksi elävää kirjallisuusskeneä.

Monikäsialainen sanataide on tullut jäädäkseen, se on lihaksi tullutta monilukutaitoa – mutta missä on sen rahoitus? Nykyisellään sanataide on välitilainen villi kapinallinen, jota jokainen voi vähän rakastaa ja riiata, mutta johon harva voi sitoutua. Sanataide mielletään kutsumustyöksi, vapaaehtoistyöksi, yhdistysten ylläpitämäksi elämän sulostuttajaksi. Kirjallisuuden rahoituksissa tunnistetaan kirjallinen työ ja kääntäjän työ, joissain myös kirjallisuuskritiikki. Sanataidetta nykyiset kategoriat eivät tunnusta, nämä hakemukset ammutaan alas mahdottomina.

Ehdotin useammassakin säätiössä, että niiden hakulomakkeistoon merkittäisiin uusi kenttä: ”taiteen uudet muodot.” Tämä ilahduttaisi varmasti myös nykysirkusta tai eettistä transmediateosta tekevää taiteilijaa.  Minulle kerrottiin, ettei ”taiteen uusia muotoja” voi arvioida. Tämä varauksellisen äänen olen kuullut muiltakin rahoittajilta: mikä on sanataiteen ydin, mikä on sanataiteilijan professio, hänen ammattitaitonsa?

En syytä säätiön asiamiestä. Hän teki sen, mistä saa palkkaa. Hänen on katsottava asiaa arvioinnin tehtävästä käsin eli siitä, miten hakemukset keskenään vertautuvat.  Hän halusi antaa arvioijille mahdollisimman vapaat kädet.  Säätiön asiamies puolusti prosesseja.

Minä puolestani puolustan ja peräänkuulutan rakenteita. Kun taide kehittyy, silloin rahoituksenkin muotojen pitää kehittyä.

Kysymys rahoittajille: kuinka usein rahoitusta ohjaavia hakukuulutuksia ja hakulomakkeita uusitaan?  Onko rahoitusrakenteilla elävä yhteys taiteen kenttään – rahoitetaanko oikeita asioita, taiteen nykyisyyttä ja sen tulevaisuutta?

Sanataiteen rintamavuosina homma näyttää tältä: sanataide on lukijoita ajatellen suuri tasaaja.

Sanataide lukemisen innostamisen menetelmänä on kielen ja kirjallisuuden lähtökohdista nousevaa toimintaa. Sanataide nousee monilukutaidosta, se vaatii ja kutsuu osallisuuteen ja omaan ääneen, se voi tarkoittaa elämyksellisiä kirjasta rakennettuja tiloja, vauvaloruttelua, black poetrya tai vaikka pakohuonepeliä kirjallisuustunnilla. Teinipoika kommentoi pakohuonetuntia, jossa kirjan maailma muuttuu huoneen tehtävävihjeiksi: ”ekaa kertaa pakko sanoa että lukemisesta on  hyötyä”.

Sanataiteen rintamavuosina homma näyttää tältä: sanataide on lukijoita ajatellen suuri tasaaja. Toiminnallisiin tehtäviin pääsevät mukaan kaikki, hyvät lukijat ja ne myös mikaelit, joille kirja on vaikea käyttöliittymä. Sanataide muodostaa lukijayhteisöitä, jotka voivat yhdessä syventää kokemustaan kirjasta. Mielikuvituksessa piirretty maailma muuttuu yhteiseksi kokemukseksi. Kirjan maailma on tekosyy tutkia omaa mieltä ja maailmaa, omaa käyttöliittymää. Kirjailijoiden tarinat alkavat kiinnostaa aavistusta enemmän, kun esiin saadaan myös oma tarina.

Sanataiteella menee hankemaailmassa lujaa. Hankekumppaneita olisi ollut kosimassa enemmän kuin pieni koulumme ehti millään tosimielellä tapailla. Emme ole ainoita. Kolme valtakunnallista opettajille suunnattua täydennyskoulutushanketta on esitellyt sanataiteen mahdollisuuksia luokkatyössä.  Tulossa olisi sanataidemenetelmien uusi aalto, jos sille vain annettaisiin aikaa ja rahaa, niitä rakenteita. Jos lukutalkoot ovat kansallinen asia, eikö siitä johtaen rahoituksellista tykistötukea kuulu myös lukemisen edistämisen hankkeille ja lukuintoa lisääville toiminnallisille menetelmille?

Sanataide on yksi tehokkaimmista tavoista lisätä arjen lukusujuvuutta ja nautinnollista omaehtoista lukemista. Mutta kuka sitä kelpaa kouluttamaan?

Rehtorina edustin työnantajaa, jonka tehtävänä oli hoitaa rekrytoinnit. Vastasin mm. hauissa kysymykseen, kuka on pätevä sanataiteen laajan oppimäärän opettajaksi. Itse asiassa juuri kukaan ei ihan tarkalleen tiedä.

Niin kauan kuin rakenteet sakkaavat, on turha ihmetellä, miksei lukemisen edistämisessä ja innostamisessa olla juhlapuheita pidemmällä.

Suomesta puuttuu sanataiteen akatemia, josta pätevyyden kiistatta saisi.
Suomalaisia kun ollaan, jokainen tuntui olevan vähän epäpätevä, jos heiltä itseltään kysyttiin. Onko mun maisterinpaperi nyt tarpeeksi maisteri kun siinä on sitä yleistä kirjallisuuttakin, olisko pitänyt olla kirjoittamisen maisteriohjelma kuitenkin? Onko ne pari runokokoelmaa nyt tarpeeksi julkaisuita? Jos se mun auskultointikin oli vähän lyhyt? Mulla oli vain aikuisryhmiä, olisi pitänyt olla lapsia ja nuoria?

Neuvottelin Opetushallituksen kanssa toiveestamme saada järjestettyä sanataiteen opettajien täydennyskoulutusta. Tämä olisi tärkeää alan itsetunnon ja yleisen arvostuksen nostamiseksi: vakiinnutettaisiin ammattinimike ja samalla selkeät ammattipätevyydet, joilla opetusta saa antaa.

Koko rehtorintehtäväni aikana ei löydetty oikeaa tahoa, joka tämän täydennyskoulutuksen voisi hoitaa. Kaikki olisivat vähän liian. Liian kirjailijoita. Liian opettajia. Liian maistereita. Liian taiteilijoita. Sama epäpätevyyskehä, nyt vain tasoa korkeammalla.

Lukutaidon, kuten rokotekattavuudenkin tulee olla 100%. Niin kauan kuin rakenteet sakkaavat, on turha ihmetellä, miksei lukemisen edistämisessä ja innostamisessa olla juhlapuheita pidemmällä.  Miten voitaisiin olla, jos osaavan väen kädet sidotaan?

Sanataiteella on avainasema lukijasukupolvien vahvistamisessa, mutta se tarvitsee mahdollisuutensa. On aika lopettaa lettipäinen kiitollisuus tilapäisistä rahoituslaastareista ja vaatia järeämpiä toimia?

Siri Kolu
Kirjoittaja on kirjailija ja sanataidekouluttaja, joka toimi Vantaan sanataidekoulun rehtorina 2016-2019.