Antti Hurskainen etsii esseessään Juha Seppälän pyhää. Jumala on Seppälän perusasetus, mutta kirjailijalla on tyhjät kädet.

Työpöytäni takana seinällä on kirittäjien kuvia. Seuralaisten tai käskyttäjien, riippuu verensokereistani. Ikoneja, varmasti. Witold Gombrowicz imee piippuaan. Hänen vierelleen olen teipannut tupakoivan Marguerite Durasin. Kummankin ilme on hapan. ”Et onnistu”, he kuiskaavat, kun avaan käsikirjoitustiedoston.

Taskukokoinen otos pehmopupun kanssa poseeraavasta Philip Larkinista keventää tunnelmaa.

Rakeisimman tulosteen olen suurentanut Turun Sanomien lehtikuvasta. Juha Seppälä ei tupakoi vaan kannattelee kädessään keksiä. Hän kuuntelee, kun vierellä istuva Kari Mäkinen puhuu tai aikoo puhua. Kuvan ottamisen aikaan, vuonna 2006, Mäkinen ei vielä toiminut arkkipiispana. Hän johti Turun hiippakuntaa ja Pyhän Henrikin säätiötä, jonka kulttuuripalkinto Seppälälle oli myönnetty novellikokoelmasta Mitä sähkö on? (2004).

Palkintoperusteiden mukaan Seppälän ”kuva elämästä on tarkka ja armoton, mutta totuudellisuudessaan puhdistava ja vapauttava”. Mitä sähkö on? osoittaa, ”miten kirjallisuus etsii syvää eksistentiaalista sisältöä sanoille rakkaus ja armo, jotka yleisessä puheessa uhkaavat kulua tyhjiin”.

Muutkin lautakunnat ovat huomanneet Seppälän teosten painon. Hän on saanut Runeberg- ja valtionpalkinnot sekä päässyt neljästi Finlandia-ehdokkaaksi. Päässyt vai joutunut? Todistusaineistoa Seppälästä kahvittelemassa Kirjasäätiön edustajien kanssa ei löydy. Vuonna 2012, kun Mr. Smith oli ehdolla, kustantaja Leena Majander kannatteli ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa pahvista Seppälää. Oikea tuomitsi tempauksen typeräksi. Ainakin WSOY:n huumorikyltti havainnollisti Seppälän etäistä mediasuhdetta. Hän antaa muutaman vuoden välein lehtihaastattelun, siinä kaikki. Television viihdepaneelit, radion aamuohjelmat, kirjamessut ja Twitter saavat pärjätä ilman Seppälää.

Miksi hän poikkesi linjasta Turussa vuonna 2006? Näyttäytyi palkittuna, ulkokirjallisena, ”päälle kustavana”, kuten Bernhard sanoisi.

Kirjoitan arvaillakseni: Seppälä istui Mäkisen kattamaan pöytään, koska tarjottu leipä oli pyhää.

 

***

 

Yhdeksän vuotta myöhemmin herrat kohtasivat jälleen. Tällä kertaa Seppälän ei tarvinnut poistua Porista vaan kirjottaa novelli. Mäkinen, nyt jo arkkipiispa, täytti kuusikymmentä vuotta. Juhlakirjan Hän joka on – kirja Jeesuksesta (2015) kirjoittajakaarti on nimekäs. Olennaisimpien kirkollisten vaikuttajien lisäksi Mäkistä kunnioittavat esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö, kirjailija Leena Lehtolainen ja filosofi Jukka Relander.

Seppälän syntymäpäivätervehdys ”Arkkipiispa ja Jeesus” ei ole hilpeä. Kuin toisi nyyttikesteille ruisleivän. Novelli kuvaa savenväristä jokea tuijottavaa kirkonmiestä suuren turhauman vallassa. ”Mikä Jeesuksessa mätti?” arkkipiispa kysyy ja ihmettelee, miten vapahtaja voi olla ”ainoa nuorena kuollut merkkihenkilö, joka ei käynyt kaupaksi”. Ihmiset eivät tarvitse Jumalaa eivätkä etenkään piispaa, jonka huokauksia, nousevaa hiusrajaa ja ruuansulatusvaivoja Seppälän ei tarvitse mainita. Käsitelty asia piirtää ihmistyypin. Syvyydestä, Aurajoen rannalta, hän huutaa Herraa, kun elämän keskipäivä pilvistyy alkuillaksi.

Miksi signaalia ei kuultu? Oliko se sammunut?

Paljon onnea, Kari!

Kesken itseruoskinnan Jeesus ilmestyy rantatielle. Arkkipiispa tunnistaa nukkavierun hahmon, kiirehtii ulos ja suoraan asiaan: ”Miksi sinä olet huono brändi?” Jeesus kiistää olevansa. Harva tuotemerkki kestää paria tuhattakaan vuotta. Seppälän piispa syyttää Jeesusta käännytetyille saarnaamisesta, elitismistä ja raskaasta vaikenemisesta. Kristus saa niukasti vuorosanoja.

”Arkkipiispa ja Jeesus” tarjoaa yhtä vähän lohtua kuin Jobin kirja. Vanha kunnon Job kärsi, koska Jumala on suuri, ei lisäkysymyksiä. Novellin arkkipiispa kantaa harteillaan kristillisen perinteen merkitysvajetta, mutta Jeesus neuvoo häntä olemaan ”kuin maailma, ei parempi”.

Näillä ohjeilla eteenpäin. Sentään piispa ei joudu elämään 140-vuotiaaksi kuten Job.

Seppälä ei sattumalta kiinnitä huomiota käsiin. Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen, joka turvaa lastenlauluihin peittääkseen kannattelijansa hiljaisuuden.

Harva Seppälänsä lukenut yllättyy hänen osallistumisestaan kirkolliseen juhlakirjaan. Kristilliset teemat lävistävät tuotannon. Väitöskirjatutkija Tuomas Juntunen löytää Kristus-motiivin jo pienoisromaanista Hyppynaru (1990). Novelli ”Pääsiäinen” ainakin on tiukasti kiinni hiljaisessa viikossa. Myös ”Taivaanrantaa” (1987) on mahdollista lukea pyhän heikkoja signaaleja vasten. Pääseekö Mutanen perille?

2000-luvulla Seppälä on kirjoittanut Jumalasta suoremmin. ”Jos jumalanhenki ihmisen rinnasta sammuu, täyttyy maailma pelolla, julmuudella ja ruumiiden löyhkällä”, ennustaa Ei kenenkään maa -romaanin (2006) Martti Hirvonen, hautaustoimiston päällikkö. Takla Makanin (2010) maanmittausinsinööri vetäytyy rannikkokaupunkiin kuolemaan ja on ”jo pois maailmasta, toisella rannalla”. Syntymättömän testamentin (2020) sikiökertoja Joel pitää uhmaa oikeana tapana ”palvella taidetta ja Jumalaa”.

Ja niin edelleen. Olennaisinta ei ole kartoittaa, kuinka usein Seppälä mainitsee kristillisen pyhän. Osumien runsaus antaa silti suuntaa: Jumala on Seppälälle perusasetus, kertojan äänellä esitettävä taustavoima.

Hän ei aja henkilöitään epäilemään Jumalan olemassaoloa tai uskonsa heikkoutta. Juha Seppälä ei ole Ingmar Bergman. Uskon psykologia, tunnustaminen, ei kiinnosta Seppälää.

Hän ei ole myöskään Antti Nylén, joka rakentaa teoksiinsa uskovaista esseeminää, hahmoa. Seppälä vuolee hahmon poissaoloa. Nylénin Tunnustuskirja (2013) on aution saaren – tai työhuoneen – kirjojani, aina käden ulottuvilla. Teos porautuu poikkeavan syvälle uskovaan sieluun, vieläpä monesta eri kohdasta. Jonottaisin Seppälän tunnuskirjaa ilmestymispäivänä kirjakaupan ovella, mutta toive on turha. Nylénistä taas huokaistaan Syntymättömän testamentissa: ”[H]än on anomalia, hänellä on Jumala”.

Samassa teoksessa Seppälä kiroaa vaatimukset, joiden mukaan kirjailijan tulisi olla kiinnostava henkilö. Joel-sikiö kiittää onneaan ettei päätynyt kirjoittamaan työkseen. Ajanmukainen kirjailija joutuisi esittelemään kotinsa, sisimpänsä, mieltymyksensä ja siman pullotukseen käyttämänsä ”punaisen suppilon”. Sama inho joutavaa kohtaan estää Seppälää näyttämästä henkilöhahmojaan uskomassa. Hän ei kaivaudu sydämeen ja näytä, miltä usko tuntuu. Samalla saattaisi paljastaa itsensä. Livetä uskon suppilo-osastolle.

Seppälää kiinnostaa Jumala, ei uskova. Blaise Pascal linjaa teoksessaan Mietteitä (1669, suom. Martti Anhava, 1996):

Usko on muuta kuin todistus. Toinen on ihmisestä ja toinen on Jumalan lahja.

Takla Makanin toisessa novellissa ”Ristin tie” päähenkilö esittää Jeesusta kulkueessa. Hän tavoittaa roolihahmonsa olemuksen punttisalilla. Ei ainakaan sen reflektoinnissa, miten Jeesuksen näytteleminen saattaisi resonoida hänen uskonsa kanssa. Ratkaisuun vaikuttavat modernismin hyveet, joihin Seppälä uskoo vahvemmin kuin Jumalaan. Näyttämisen konkretia voittaa tunnespekulaation. Haavikon ja muiden hymyttömien ei tarvitse kieriä haudassaan, kun Seppälä julkaisee.

Levollisimmin lepää Rintala, joka ei ollut puhdaslinjainen modernisti.

 

***

 

Syvennän arvailuani: Seppälä pelkää Jumalan olevan yhtä tyhjä kuin ihminen.

Hänen teostensa arvioissa toistuu sana ”armoton”. Jopa Kari Mäkinen käyttää sitä Pyhän Henrikin kulttuuripalkinnon perusteissa. Erityisen vähän armoa Seppälä tuntee sivuhenkilöitään kohtaan; opportunisteja, jotka puuhaavat ymmärtämättä projektiensa tuhoisuutta ja turhanpäiväisyyttä. Jos lumoutuu rahasta, vallasta, seksistä tai kaikista yhtä aikaa, Seppälä rankaisee. Hän tönii konsultit ja influensserit yksitellen kielekkeeltä, koska nämä eivät pysähdy tyhjyytensä äärelle.

Tyhjiä he joka tapauksessa ovat. Sama koskee Seppälän päähenkilöitä, mutta heille hän kirjoittaa sielun. Paremman puutteessa onton. Ele ei ole yksiselitteisen armoton. Routavuoden (2004) terroristi ja Suomen historian (1998) marsalkka erottuvat päähenkilöjoukosta, jossa huojuu asuntojensa, työpaikkojensa, sairauksiensa ja avioliittojensa näännyttämiä antisankarimiehiä. Seppälä asettaa ladatut revolverit heidän käsiinsä. Päätös on protagonistin, jonka kirjailija jättää merkityksettömyyden syöverin partaalle.

Älä hanki elämää, Seppälä vihjaa. ”Elämä” on jotain some-seuraajien arvostamaa mutta maailmankaikkeuden ylenkatsomaa.

Lukijan asema on kiusallinen tai otollinen. Kriitikko Jani Ekblom spekuloi blogiesseessään:

Ehkä Seppälää ei tästä syystä lueta laajemmin? Kuka haluaisi käyttää aikansa toimintaan, jossa ihmistä, lukijaa itseään, kritisoidaan ja pilkataan, jossa sivu toisensa jälkeen kertoo, että olet väärässä ja teet väärin, että sinä ja kaltaisesi – teepä kuules jotain.

Tyypillisimmillään ihminen erehtyy. Aamusta iltaan ja edelleen aamuun, solmussa. Onkin loogista, että Seppälä pyrkii parhaissa teoksissaan riisumaan päähenkilöiden ympäriltä – ja sisältä – kaiken erehdyksille altistavan. Takla Makanin eristäytynyt insinööri huomaa vihanneensa työtään aina ja haaskanneensa näin vuosikymmeniä. Vai täydellistyneensä?

Kenties hukkaan heitetyssä, turhassa ja tyhjiin rauenneessa piili sittenkin ydin, totuus elämästäni. Se oli säästänyt minut tulemasta miksikään, pitänyt minut tyhjänä.

Hän on jo ”toisella rannalla”. Sinne ei kannata salakuljettaa liekehtivää ansioluetteloa tai seksikkäitä festivaalimuistoja. Älä hanki elämää, Seppälä vihjaa. ”Elämä” on jotain some-seuraajien arvostamaa mutta maailmankaikkeuden ylenkatsomaa. Takla Makanin kuolemansairaan tyhjyys on jumalankaltaisuuden hapuilua.

Vastaavaa asketismia on Ei kenenkään maan Hirvosessa. Hänelle graniitti on läheisin lähimmäinen ja pitävin todiste yhteydestä jumalalliseen. Virtuaalista hautausmaabisnestä virittelevä Kosti Grundsten häpäisee Hirvosen mielestä hautaustradition ja tätä kautta koko elämän. Luut ja nahka katoavat, mutta niin kauan kuin Varpaisjärven kiveä louhitaan, koristellaan kultakirjaimin ja verhotaan kukkasin jouluna, ”elävän hengen muisto on pyhä”.

Ei kenenkään maassa, Seppälän painavimmassa teologisessa tekstissä, ihminen on ”kolme ämpärillistä vettä Jumalan käsienpesun jäljiltä”. Kuinka erehtymättömältä suuri saippuoija vaikuttaa?

Jumala tuli pussit silmien alla tiedotusvälineiden eteen ja sanoi, että ihminen oli syntynyt.

Aavistus siitä, että taivas on graniittia heikompi ja ummessa, tekee Ei kenenkään maasta surumielisen. Seppälä ei sattumalta kiinnitä huomiota käsiin. Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen, joka turvaa lastenlauluihin peittääkseen kannattelijansa hiljaisuuden. Tai sen, että ihminen, erityisesti kristitty, leijuu ilmassa.

Seppälä on viitannut esseisti-pappi Juhani Rekolaan kolumneissaan. Rekola lähestyy tyhjyyden kysymystä lankalauantain avulla. Hän pyytää samaistumaan ensimmäisten kristittyjen tunnelmiin, kun Jeesus muutamaa tuntia aiemmin on kidutettu kuoliaaksi ja raahattu hautaluolaansa. Ylösnousemuksen riemusta ei ole tietoa. Rekola aavistaa:

Jos loppu on mieletön, on sitä myös alku, on myös kaikki niiden välillä: koko elämä. Silloin on pimeys meidän ympärillämme tihentynyt läpitunkemattomaksi.

Entä jos Jumala on kyllästynyt kauan jatkuneisiin spekulaatioihin kuolemastaan? Entä jos ensimmäinen lankalauantai on totta?

Jos Takla Makanin ”toisella rannalla” on vastassa jotain yhtä läpitunkematonta kuin täällä ihmisten keskellä? Seppälä näyttää Jumalan kuvien tuhoisat tavat oirehtia. Taudit, jopa ”Jumalan kyyneleen”, Paholaisen haarukassa (2008). Kirjailija ristii kätensä, kun pahimman ja iankaikkisen taudin aavistus muotoutuu. Martti Hirvonen tekee viisaasti nojatessaan graniittinsa totuuteen.

 

***

 

Jumalan tyhjyys on Seppälälle aavistus. Palvelevan tyhjyys vaikuttaa varmalta tiedolta. Totta kai ”Arkkipiispa ja Jeesus” on omakuva. Kirjailijana, fiktiivisten todellisuuksien luojana, Seppälä kärsii kroonisesta messiaskompleksista, korosti sitä tai ei. Samalla juhlakirjanovelli selventää asetelmia. Vapahtajaa ilmeisemmin Seppälä vertautuu uupuneeseen arkkipiispaan ja tämän motivaatiotasoihin:

Mitä minä teen? Näet tyhjät käteni, niin ihmisetkin näkevät.

Kirjallisuus on vielä vaikeampi myyntiartikkeli kuin Jumala. Romaanissa Mr. Smith Seppälä linjaa, että ”kunnianhimoisin tarkoitusperin kirjoitettu kirja on ylellisyystuote, joka ei enää oikeastaan kuulu tähän aikaan”. Arkkipiispa nyökkäilee, viimeinen kristitty sammuttaa kirkkosalista valot. Kutsumusammattia voi harjoittaa, kunnes kiinteistön ylläpitokustannukset osoittautuvat ylivoimaisiksi.

Kunnes lauseiden painattaminen kansien väliin tulkitaan joutavaksi näpertelyksi. Sisällöt voi ladata internetiin.

Piispa tai pappi, joka ei sisäistä käsiensä tyhjyyttä, toimii väärällä alalla. Jaettavat – sana, leipä ja viini – tulevat Jumalalta tai jäävät takakireiksi rituaaleiksi. Tyhjäkätisyys on kristillinen hyve, eikä kirjailija eroa tässä papista juuri lainkaan. Vain hybriksen huumaamilla on omaa sanottavaa.

Persoonallisuus, mystiikkaa.

Nylénin Tunnustuskirja (2013) on aution saaren – tai työhuoneen – kirjojani, aina käden ulottuvilla. Jonottaisin Seppälän tunnuskirjaa ilmestymispäivänä kirjakaupan ovella, mutta toive on turha.

Maallikko saattaa kehua kirjailijaa väittämällä, että tällä on ”sana hallussaan”. Kliseessä on vain pinta, johon viisaus kehtaa tarttua. Sana tulee ulkoa, kaikille. Muista ja muiden sanoista, Gombrowiczin, hänen ilmeistään huolimatta. Seppälän ja television pääuutislähetyksen. Houellebecqin, Haanpään ja kadulla huutavan juopon. Kirjailija tarttuu sanaan tyhjillä käsillään ja pitää kiinni hetken. Jos haltuunoton vaikutelmasta tulee riittävän vahva, teos ilmestyy. Kirjailija voi huokaista ja levätä noin vuorokauden, kunnes uuden sanan etsintä jatkuu. Todennäköisimmin se on alkanut limittäin edellisen kanssa. ”Loma” on palkansaajien fantasia, josta en ymmärrä mitään.

Nylén viittaa Tunnustuskirjassaan ”tyhjien käsien ihmeeseen”. Hänellä ei ole ollut annettavaa lukijoilleen. Silti moni tuntuu saaneen paljon. Hauta on tyhjä ja esseeproosalla merkitystä, halleluja! Kirjallisten ihmeiden aika saattaa laajamittaisen markkinapotentiaalin mielessä olla ohi. Yksittäisiä valveutuneita eli ihmeen tekohengittäjiä löytyy yhä.

Heihin, minuun, on Juha Seppälänkin luotettava.

 

***

 

En onnistu, jatkan: Seppälän tuotannosta löytyy sekä ihmisen että Jumalan ylittävä entiteetti. Tyhjentymätön pyhä, konkreettinen etenkin poissa ollessaan. Jotain, mitä Seppälä lähestyy korostetun armollisesti ja kunnioittaen.

Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 2008 hän kertoo Emil Seppälästä, isoisästään, joka eli lähellä pikku-Juhaa Karvialla. Emil-pappa antoi läsnäolonsa ja pyyteettömän hyväksyntänsä. ”Aikaa oli aina, heti”, Seppälä muistelee 52-vuotiaana, taas yhden Finlandia-ehdokkuuden uhkaamana.

Hänen ensimmäinen romaaninsa Silta (1988) ilmestyi kahta vuosikymmentä aiemmin. Päähenkilö elää tukahtunutta varhaisnuoruuttaan jouduttuaan muuttamaan maalta kaupunkiin. Vanhemmat ovat etäisiä ja juovat liikaa. Koulu tarjoaa ehtymättömät piinan ja ulkopuolisuuden variaatiot. Sinne, mistä piti lähteä, jäivät mummu ja pappa, joiden luona vietetyt lomat ja viikonloput pitävät elämänhalua yllä.

Käärme luikertelee rajattuun paratiisiin, kun pappa saa halvauksen ja muuttuu voimakkaasta hoidettavaksi. Päähenkilö pääsee ripille ja joutuu toteamaan, että ”elämää oli vielä jäljellä paljon.”

Emil-papan haamu ottaa kirjallisen muodon useassa muussakin Seppälän teoksessa. Super Marketin (1991) uudemmat painokset päättyvät puolen sivun mittaiseen novelliin ”Kuolema”:

Isoisä kohtasi sen aurinkoisena, kirkkaana maaliskuun päivänä kello viisitoista.

Seppälä maalaa idyllin, jossa kuolema tuoksuu koivuklapeilta ja kevätauringolta. Varpunen jää nyhtämään talipalloa ”välittämättä loskaiselle pihamaalle kaatuneesta isosisästä”. Pyhä hetki vailla ihmeen hämärää.

Mitä sähkö on? -kokoelman päättävä ”Kimalaisen hunajaa” jatkaa isoisän vaikutuksen ja kohtalon käsittelyä. Tekijä tiedostaa toiston ja kokee olevansa lukijalle selityksen velkaa:

Olen kirjoittanut isoisälle monta kuolemaa. Eivät ne ole totta. Mikä on? Senkö vuoksi olen kirjoittanut sinulle monta erilaista kuolemaa, ettei yksikään olisi? Jotta kuulisin takaani läähätyksesi helteessä, näkisin suusi tiukan viivan, pari keltaista hammaspiikkiä, lippalakin silmille painettuna?

Seppälän jumalasuhteen paljaimpia rivejä, väitän:

Senkö vuoksi kirjoitan, ettei mikään päättyisi.

Ei kysymysmerkkiä vaan piste. ”Onko Jumalaa olemassa vai ei”, hän jatkaa toteamista. ”Kimalaisen hunajaa” kuvaa isoisän samanlaisena peruskalliohahmona kuin Silta. Pappa on sitä mitä hautakivi Martti Hirvoselle. Novellin kertoja hahmottaa isoisän vankkumattoman merkityksen kautta oman kadotuksensa:

Päätäni kiristää vanne. Herään tietoon, että päiväni täyttyvät tanssista varjojen kanssa. Olen hukannut itseni rahatalouteen, kasvuun, riippumattomuuteni varjelun illuusioon. Teen töitä tilauksesta, aina en tiedä miksi. Tapan enemmän kuin syön.

Sillan päähenkilö suuttuu ainoan kerran, kun sairaan papan ja surevan mummun luokse saapuu kolme kylän vanhaa naista, mummun tuttuja. He veisaavat virsiä ja rukoilevat papan puolesta. Nuhteettoman elämänsä ansiosta tällä ei tosin ole ”mitään pelättävää Jumalan kasvojen eteen astuessaan.”

Rukoilijamummot komennetaan ulos. Pappa on itsessään Jumala eikä kaipaa harrasäänistä tukijoukkoa. Jos pappaa ei ole, on kaikki sallittua, käsitän kolmekymppisen Seppälän tulkitsevan Ivan Karamazovia. Ja hän on, hänet kirjoitetaan. Konfirmaatiojumalanpalveluksessaankin Sillan päähenkilö ajattelee pahoinvoivaa isoisäänsä: ”Oliko se vielä hengissä?” On ensimmäisen ehtoollisen aika.

Jumala, jonka käsi on ”aina kuiva ja lämmin” (”Kimalaisen hunajaa”). Jumala, jonka läsnäolo on täyttä ja yksinkertaista. Ihmiseksi tullut Jumala vailla syntien sovittamisen taakkaa. Jumalaksi tullut ihminen, joka ei myy itseään sosiaalisessa mediassa.

Jumala, joka on sukua.

Jeesus oli kaikkivaltiaalta hyvä yritys, mutta aivan ihmistä ihmisen pojasta ei tullut. Jeesus pystyi esimerkiksi valvomaan loputtomasti ja edellyttämään seuraajiltaankin herkeämätöntä valppautta. Getsemanessa hän pettyi, kun opetuslapset nukahtivat. Jeesus ei ollut sitä, mitä hän edellyttää arkkipiispalta Seppälän novellissa: ”kuin maailma, ei parempi.”

Tuomari Nurmion laulussa ”jumalat nukkuvat lattialla”. Kuorsaavan pyhän mahdollisuus houkuttaa myös Seppälää. Sekä Sillassa että ”Kimalaisen hunajassa” hän kuvaa isoisän iltarituaalin. Yöpuku päälle, käännähdys seinää kohti ja välitön nukahtaminen:

Poistuin hiljaa huoneesta kuin mysteerin ääreltä.

Seppälä viittaa Camus’n romaaniin Ensimmäinen ihminen (julkaistu postuumisti 1994, suom. Sirkka Suomi, 1995), jossa hän ihannoi ”sokean kärsivällistä elämää”. Isoisän alttius ja pyyteettömyys nujertaa kuolevaisen. Seppälä on suurimman hyvän edessä voimaton. Julien Baker laulaa ”nöyryyttävästä armosta” (kappaleessa ”Happy to Be Here”) ja on saman äärellä.

Jos ihmiset olisivat papan kaltaisia hiljaisia pyhiä, Jumalaa ei tarvittaisi. Jumala suostui luojaksi ihmisten pyynnöstä. Onko Seppälä ottanut 2000-luvulla kristinuskon selkänojakseen tultuaan piinallisen tietoiseksi ihmisen kelvottomuudesta? Ei kenenkään maan ja Paholaisen haarukan limanuljaskojen olemassaolo edellyttää Jumalaa.

Mitä härskimmäksi ja naurettavammaksi vallitseva markkinat-minäbrändi-seksi-tarinatalous-jatkumo paisuu, sitä lähemmäs Jumalaa Seppälän proosa hivuttautuu.

Rekola viittaa joulukirjassaan Beetlehem on kaikkialla (1974) itävaltalaisen Heinrich Suso Waldeckin runoon hurskaasta kylästä. Yhteisön enemmistö alkaa epäillä uskoaan, kun paikallinen seppä murhaa nuoren vaimonsa. Millainen Jumala voisi sallia sen? Kylän ainoa ateisti (ollapa sellainen!) puolestaan löytää pyhyyden veriteon kautta. Hän kokee Saatanaan uskomisen tarpeen niin pakottavana, että vastakohtakin täytyy tunnustaa:

Miehet, antakaa minulle anteeksi!

Paholaisen yllä on Jumala

Seppälä ei toimi yhtä suoraviivaisesti, mutta sama logiikka kuultaa. Hänen lukijansa kannalta tilanne on irvokas ja lohdullinen: mitä härskimmäksi ja naurettavammaksi vallitseva markkinat-minäbrändi-seksi-tarinatalous-jatkumo paisuu, sitä lähemmäs Jumalaa Seppälän proosa hivuttautuu. Lähemmäs taivaan mahdollista pyhää, kun oikea, kärsivällinen ja sokea Jumala pysyy Satakunnan mullissa.

”Jeesus herätettiin maailmaan, jossa hän ei voinut elää”, Seppälä arvioi ”Ristin tie” -novellissaan. Siis maailmaan, jossa hän väistämättä elää.

Joka on liian karu isoisälle? Vieläkö hänet voi kirjoittaa?

 

***

 

Turussa vuonna 2006 perusteltua:

(Mitä sähkö on?) ei ole teos, joka ammentaisi kirkollisesta kulttuurista perinteisessä mielessä. Se ammentaa laajassa ja syvässä merkityksessä kulttuurin kristillisestä perinnöstä.

Verbi ”ammentaa” viittaa nesteen tai keiton ottamiseen astiasta. Seppälä pidättelee hengitystään joka kerta, kun laittaa lusikkansa soppaan. Mikä muka estää pohjaa vuotamasta? Joku ”väsyneen Jumalan kuva” on tökkinyt kulhoon reikiä.

Herran pelko saattaa hyvinkin olla viisauden alku. Herran tyhjyyden aavistus sijoittuu pidemmälle viisaudessa.

 

Kirjallisuus

Juha Seppälä: Taivaanranta (WSOY, 1987)

Juha Seppälä:Silta (WSOY, 1988)

Juha Seppälä: ”Pääsiäinen” (Teoksessa Riikinkukon sulka, WSOY, 1989)

Juha Seppälä: ”Kuolema” (Teoksessa Super Market, uudistettu laitos, WSOY, 1999)

Juha Seppälä: Mitä sähkö on? (WSOY, 2004)

Juha Seppälä: Ei kenenkään maa (WSOY, 2006)

Juha Seppälä: Paholaisen haarukka (WSOY, 2008)

Juha Seppälä: Takla Makan (WSOY, 2010)

Juha Seppälä: Mr. Smith (WSOY, 2012)

Juha Seppälä: ”Arkkipiispa ja Jeesus” (Teoksessa Hän joka on – Kirja Jeesuksesta, Toim. Kaisa Raittila, Jaakko Heinimäki, Kari Immonen, Mika K. T. Pajunen, Kirjapaja, 2015)

Juha Seppälä: Syntymättömän testamentti (Siltala, 2020)

 

Albert Camus: Ensimmäinen ihminen (postuumisti 1994, suom. Sirkka Suomi, Otava, 1995)

Tuomas Juntunen: Virsta väärää, vaaksa vaaraa: Intertekstuaalinen moniäänisyys Juha Seppälän proosassa (Väitöskirja, Helsingin yliopisto, 2012)

Antti Nylén: Tunnustuskirja (Kirjapaja, 2013)

Blaise Pascal:Mietteitä (1669, suom. Martti Anhava, WSOY, 1996)

Juhani Rekola: Ilo pimeydessä: Beetlehem on kaikkialla & Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun (Kirjapaja, 2013)