Suomi ja suomalaisuus perustuu kieleen. Koko kansallinen identiteettimme perustuu suomenkieliseen
puheeseen ja kirjoitukseen.

Kouluissa opetetaan musiikkia ja kuvataidetta. Sanataidetta, puhetaitoa, elävää ja luovaa suomen kieltä ei opeteta. Ei voida opettaa. Ei ole taitoa opettaa. Käsitän, että maassamme ei ole edes pohdittu suomen kielen sanataiteellisia ominaisuuksia. Yhtään korkeakoulutettua sanataiteen opettajaa en ole tavannut, hyvin vähän kurssitettuja, tuskin ketään, joka olisi tutustunut muualla maailmassa käytössä oleviin luovan kirjoittamisen käytäntöihin.

Yläasteella ja lukioissa luovaan kirjoittamiseen ja sanataiteeseen suhtaudutaan kirjavasti. Äidinkielen opettajien kyvyt ja mahdollisuudet vaihtelevat suuresti. Merkittäviä opettajia seuraa kirjailijoiden kaarti! Tunnettuja ovat olleet esimerkiksi Eino Arohonka Tampereella ja Hilja Mörsäri Hämeenlinnassa. Heidän työnsä on välitön todiste siitä, että kirjailijaksi voidaan kirjailija opettaa. Taipumuksia voidaan tukea tai ne voidaan tukahduttaa.

Haluan Suomeen sanataiteen akatemian. En siksi, että kuvittelisin, että se suoraa päätä alkaisi toimia kirjailijakouluna, mutta siksi kyllä, että olen nähnyt ala- ja yläasteilla ja lukioissa niin paljon torjuttua kirjallista lahjakkuutta, että mieleni on miltei järkkynyt. Kirjallisesti lahjakas on omalaatuinen ihminen, monesti huomattavan syrjäänvetäytyvä, monesti äidinkielen opettajan silmätikku niin kuin Leino aikoinaan. Silmätikku siksi, että kielellisesti lahjakkaan oppilaan on todennäköisesti vaikea hyväksyä kieliopillisia lakeja ja rajoituksia – mutta opettajalla toisaalta ei ole kykyä arvata oppilaan omalakisuutta ja omakielisyyttä. Itse muistan riidelleeni opettajani kanssa. Kysyin: ”Miksi kirjailijat saavat rikkoa sääntöjä?” Opettaja antoi vastauksellaan kirjailijoille erivapauksia. Minä sanoin silloin, että minustakin tulee kirjailija.

Harvalla ihmisellä on edes kuvitelmia siitä, mitä sanataide on. Meidän kieltämme ahdistaa rajusti piiloakatemia. Se akatemia asuu kustannustaloissa. Kustantajat säätelevät sitä, mitä kirjoitetaan. On totta, että meillä on ollut ansiokkaita kustantajia, ja luulen, että tulee olemaankin. Mutta välttämättä on ryhdyttävä aktiivisesti tukemaan kirjoittamista, joka tulee ihmisestä itsestään, ihmisestä joka uskaltaa kirjoittaa ja ajatella itse – kuulla puhetta sekä itsensä ulkopuolelta että ennen kaikkea itsensä sisältä.

Varsinkin sellaiset kirjailijat, jotka eivät tuota sanataiteellisesti mitään uutta – siis jotka ovat kokonaan kustantajien ja lukevan yleisön armoilla, jotka siis ovat sisäistäneet ulkoisen ja lakanneet kapinoimasta yleistä tapaa ja käytäntöä vastaan – ovat taipuvaisia väittämään, että sanataiteen akatemiaa ei tarvita. He ovat oikeassa. He ovat akatemian tuotteita.

Kööpenhaminassa perustettu sanataiteen akatemia opettaa ennen kaikkea asettumista yleistä tapaa ja käytäntöä vastaan. Pienessä maassa tiedetään kyllä, mikä on hyvää kirjoittamista. Siksi tarvitaan akatemia, joka kykenee näkemään hyviä kirjailijoita ja lahjakkuuksia ja joka tukee kirjoittamista, jota ei ”kannata julkaista”.

Eikö ole järjetöntä, että Sibelius-Akatemiassa opetetaan säveltämistä? Eihän nykysäveltäjiä kukaan kuuntele.

Kallion lukiossa opetetaan ansiokkaasti sanataidetta. Tutustuin taannoin muutamiin oppilaisiin – ja minulle tuli kevättunnelma. Aivan todella. Kun luin heidän tekstejään, tuntui kuin raikas kevättuuli olisi alkanut puhaltaa.

Jokainen Suomen kunta tarvitsee sanataiteen opettajia! Heti, pian, pian – on jo kiire. Sanataiteen akatemia voi tuottaa sanataiteen opettajia, kriitikoita, dramaturgeja, skriptoja, jopa pieni ryhmä lahjakkaita kirjailijoita voisi olla mukana. Sanataiteen akatemia opettaisi suomalaisille suomenkielistä sanataidetta. Nykyisin meidän kirjallisuutemme on perifeeristä, muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tai sitten meidän kirjallisuutemme on eräänlaista lähetyssaarnaamista: kirjailijat tuovat ulkomaisia näkemyksiä ja tapoja.

Suorat yhteydet puuttuvat – suomalaiset kirjailijat eivät kirjoita maailmalle suomen kielen ihmeitä, he kirjoittavat suomalaisille sitä kieltä, minkä he ihmisten suusta varastavat.

Sanataiteen akatemia avaa ovet maailmaan. Tarjoaa parasta, vastaanottaa parasta.

Tarvitaan kokonaan uudenlaiset olosuhteet ja puitteet. Kovan satsauksen jälkeen Suomessa säveltäjä ja kuvantekijä saa kohtuullisen kansainvälistä koulutusta, yhteydet kaikkialle ovat vilkkaat ja runsaat. Suomalainen kirjailija menee metsään jo ala-asteelta. Mitään muuta ei ole odotettavissa kuin kenties sattumalta joku kustantaja vuosien työskentelyn jälkeen.

Kuten sanoin, sanataiteen akatemia voisi olla myös kirjailijakoulutusta. Meillä on muutamia voimakeskittymiä silloin tällöin ollut. Aleksis Kivestä tehtiin tekemällä kirjailija. En usko, että tulos oli huono. Väinö Linna harjoitti erittäin voimakasta kanssakäymistä kirjailijapiirissään. En usko, että vuorovaikutus oli negatiivista.

Meidän kirjailijamme eristäytyvät ja kieltäytyvät yhteistyöstä. Tämä ei ole pelkästään positiivinen asia. Kustantaja ei välttämättä ole ainoa sopiva keskustelukumppani. 60-lukulaisena tiedän, että kirjallinen vuorovaikutus oli tavattoman laajaa – ja kirjailijakunta mitä anarkistisin, moni-ilmeisin. Oppia, opettaa, kaunopuhua, vaikuttaa – on typerää väittää, että akatemioissa ihmisistä tulee opetettuja – kaikki akatemiat tuottavat yhtä hyvin oppineita kuin opetettujakin.

Helsingin apulaiskaupunginjohtajan ehdotus kirjallisuustaloksi on mainio Troijan puuhevonen. Itse olen ajatellut, että kirjallisuuden ja sanataiteen asema on meidän maassamme niin keskeinen (vaikka huonosti arvostettu), että koska Suomen Pankki on menettänyt keskeisen merkityksensä, voitaisiin hyvin tästä arvokkaasta talosta tehdä Suomen kielen sanataiteen akatemia. Istuuhan sen edessä jo kivinen Snellman, yksi suomen kielen sanataiteen intohimoisimmista puolestapuhujista.