Kuvataitelija Ulla Karttusen näyttely Kluuvin Galleriassa Helsingissä oli ennättänyt olla yleisölle avoinna vain muutaman tunnin, kun joukko poliiseja marssi sisään ja takavarikoi hänen teoksensa Neitsythuorakirkko. Teos koostui galleriaan rakennetusta autotallista, internetistä löytyneistä lapsipornoa esittävistä kuvista ja taiteilijan selittävistä teksteistä.

Hätäkeskukseen tulleesta paniikkipuhelusta alkanut tapahtumasarja johti siihen, että Karttusta epäillään ”sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta”. Karttunen itse on ihmetellyt, miksi poliisi sensuroi lapsipornoa kritisoivan taideteoksen sen sijaan, että keskittyisi lapsipornon torjuntaan.

Äskettäin ilmestyneessä teoksessaan Taiteen vapaus perusoikeutena (Taiteen keskustoimikunta 2007) tutkija Pauli Rautiainen toteaa, että taiteen vapauden turvaava Suomen perustuslain säännös on erittäin heikosti tunnettu ja niukasti sovellettu. Karttusen kohtalo vahvistaa Rautiaisen väitteen hätkähdyttävällä tavalla.

Ihmisoikeuksia on viimevuosikymmeninä yritetty juntata osaksi virkakoneiston arkipäivää. Tapaus Karttunen osoittaa, että Kekkosslovakian mentaliteetti on edelleen vahvoilla ja matka avoimeen yhteiskuntaan on Suomessa pahasti kesken.

Sensuuri takaa kuolemattomuuden

Perinteet painavat. Kaikki muistavat Hannu Salaman Juhannustanssien kohtalon. Jumalanpilkkatuomion myötä teos ilmestyi alkuperäisessä muodossaan vasta vuonna 1990. Muutama vuosi sitten Suomi sai kyseenalaista kansainvälistä julkisuutta ainoana eurooppalaisena maana, jonka poliittinen johto pyysi julkisesti anteeksi Muhammadia esittävien pilakuvien julkaisemista.

Karttusen tapaus muistuttaa kuvataitelija Harro Koskisen vuonna 1969 saamaa tuomiota jumalanpilkasta ja Suomen vaakunan häpäisemisestä. Koskisen teoksissa sika roikkui ristiin naulittuna ja toinen sika oli istutettu valtakunnan vaakunaleijonan paikalle.

Tuomioiden myötä syntynyt julkisuus on taannut näille teoksille kuolemattomuuden. Koskisen teos onkin yhä ajankohtainen. Ristillä roikkuva sika on nykykontekstissa oiva muistutus siitä, millaisissa oloissa lihateollisuus pitää eläimiä, jotta kauppojen hyllyiltä saataisiin eläimenpalasia ruokapöytään mahdollisimman halvalla.

Koomisin esimerkki taidesensuurista löytyy vuodelta 1956 jolloin eduskunta vaati hallitusta valmistelemaan esityksen sarjakuvien levittämisen rajoittamiseksi. Senaattorien moraalipanikointi ei onneksi ei johtanut toimenpiteisiin, vaan asetettu sarjakuvatoimikunta pystyi helpottuneena toteamaan kotimaisen sarjakuvan moraalisen ryhdin. Niissä, toisin kuin ulkomailla, ”oikeus voittaa ja paha saa palkkansa”.

Arvaan, että suuri osa suomalaisista ei edes tiedä perustuslain kohdasta, jossa lukee: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.”

Perustuslaki turvaa myös ilmaisunvapauden eli sananvapauden, mutta taiteen ja tieteen vapaus on sitäkin vahvempi. Ilmaisunvapautta on perustuslaissa rajoitettu lastensuojelutarkoituksissa elokuvien osalta. Taiteen ja tieteen vapauteen ei tällaista rajoitetta kuulu, kuten Rautiainen tähdentää tutkimuksessaan. Taiteen vapaus on, tai sen pitäisi olla, vahvempi kuin tavanomainen sananvapauden suoja, mikä juontuu taiteellisten teoksien ominaislaadusta.

Luulenpa silti, että virkavalta olisi epäröinyt hivenen kauemmin, jos heitä olisi pyydetty puuttumaan vaikkapa lapsipornoa tutkivan kriittisen televisiojournalistin tai lehtikuvaajan tekemisiin. Media osaa nykyään pitää puolensa, taiteilijat huonommin.

Lolitan hyytävä kriittisyys

Lapsipornosta ja pedofiliasta on kovaa vauhtia muodostumassa hyvä vihollinen kontrolliyhteiskuntaa kannattaville. Se on terrorismin kaltainen demonisoitu äärimmäinen paha, jolla oikeutetaan eri kansalaisvapauksien rajoittamista.

Odotan kiinnostuneena koska joku populistipoliitikko keksii vaatia Vladimir Nabokovin Lolitaa poistettavaksi kirjastoista. Pedofiliaan vedoten milloin mitäkin sensuurihanketta ajaneen Tanja Saarelan tai perhearvoilla ratsastavan kansanedustaja Päivi Räsäsen pirtaan sopisi oikein hyvin keuhkota tätä teosta vastaan keltaisen lehdistön sivuilla.

Onhan Lolita populistisesta näkökulmasta vielä paljon epäilyttävämpi kuin Karttusen teos, johon liitetyistä teksteistä selviää, että se kritisoi lapsipornoa ja lasten erotisoimista yleensäkin. Nabokovin kirja sen sijaan toimii niin kuin taide yleensä. Siinä ei selitetä vaan näytetään. Päähenkilö professori Humbert Humbert piirtyy esiin hyytävän ironian keinoin. Pedofiilia ei tuomita suurieleisesti, vaan hänen mielenliikkeensä näytetään armottomalla tarkkuudella. Itse en pysty keksimään kohdallisempaa lapsipornon tai pedofilian kritiikkiä kuin Lolita, mutta myös tätä teosta moraalipoliisit ovat jahdanneet.

Yksi taiteen tehtävistä on yhteiskunnan kriittinen valottaminen. Se ei tee sitä samoilla keinoilla kuin journalismi tai tieteellinen tutkimus. Kun taide onnistuu kriittisessä tehtävässään, se hätkähdyttää ja herättää voimakkaita tunteita, jotka parhaimmillaan johtavat paljon perustavampiin muutoksiin kuin suorasanainen yhteiskuntakritiikki koskaan voi saavuttaa.

—-
Kirjoittaja on kirjailija ja lakimies ja Suomen Penin edustaja kansainvälisten ihmisoikeusasiain neuvottelukunnassa