Yhteisötaiteessa on runoilijan tulevaisuus. Perustan uskoni seuraavaan: Yhteisötaiteellinen kirjoittaminen eli kirjoittaminen tietyille ihmisille ja heidän kanssaan esimerkiksi sosiaalialan laitoksissa, vankiloissa ja kaupunginosissa tarjoaa runoilijalle mahdollisuuden tehdä yhteiskunnallista hyvää. Runo voi intiiminä kirjallisuudenlajina tuoda intiimiyttä sinne, missä sitä tarvitaan.

Yhteisötaiteella voi rahoittaa omaa kirjoittamista vähintään yhtä hyvin kuin kolumneilla. Samalla pääsee tutustumaan läheltä mitä erilaisimpiin työyhteisöihin, laitoselämään ja varsinkin ihmisiin.

Paljon puhetta mutta myös villoja

Olen istunut lukuisissa seminaareissa kuuntelemassa vilpittömiä juhlapuheita kulttuurin hyvinvointivaikutuksista. Taide rakentaa merkittävien ihmisten yhteiskuntaa! Taiteella saavutetaan merkittäviä säästöjä lääkekuluissa!

Turun yliopistossa aloitti hiljattain kulttuurisen terveys- ja hyvinvointitutkimuksen professuurissa Marja-Liisa Honkasalo, joka selvittää, miten tästä kaikesta voisi puhua muutenkin kuin juhlapuheissa. Hyvinvointia kulttuurista -teeman ympärillä käydyssä keskustelussa onkin liikkeellelähdön, suurien toiveiden, liian nopeasti loppuvien hankkeiden ja kommunikaatiokatkosten tunnelma.

Silti paljon ja kauan on tehty ja koko ajan tehdään. Esimerkiksi OKM:llä on 12. lokakuuta asti auki haku taideyhteistyöhön sosiaalilaitosten kanssa (linkki).

Kannattaa hakea! Tasaisesti alkaa valtakunnallisia kattohankkeita, joihin eri alojen taiteilijat voivat yllätyksekseen päätyä mukaan. Kannattaa päätyä! Itse olen saanut olla mukana esimerkiksi Hymykuopissa, Osaattorissa ja lukuisissa Turun kulttuuripääkaupunkivuoden hankkeissa. Olen työskennellyt enimmäkseen vanhuslaitoksissa, mutta myös sairaaloissa, vankiloissa, busseissa ja kaupunginvaltuustossa.

Tuntumani on, että erityisesti sanataiteilijoita tarvitaan ja kaivataan yhteisötaidehankkeissa kipeästi. Sanataiteilijoita tuntuu olevan mukana toistaiseksi selvästi vähemmän kuin vaikkapa tanssijoita. Toisaalta juuri sanataiteilijoiden olisi erityisen luontevaa työskennellä esimerkiksi kuvataiteilijoiden ja muusikoiden työpareina. Sanoihin voi säveltää musiikkia ja järjestää vanhainkotiin tanssiaisia, sanoja voi maalata osaston seiniin, tyynyliinoihin, hoitajien työasuihin. Sanat tarvitsevat muita taiteita, muut taiteet tarvitsevat sanoja.

Epämääräistä ja uhkaavaa?

Yhteisötaidekentän meininkiä voi kyseenalaistaa monesta kulmasta. Taiteilijat ja tuottajat kohtaavat epäreiluja ja -realistisia vakuuttavuuspaineita: ”Tässä teille seitsemän tonnia. Käynnistäkää, vakiinnuttakaa ja dokumentoikaa laitoskulttuurin muutos.”

Kaikkein pahinta ei edes ole taiteilijoiden hyväksikäyttö. Pahinta on, että he itsekin uskovat pystyvänsä tähän. Toisia taas epäilyttää, onko yhteisötaiteilijoiden tekemisessä mitään vakuuttavuutta. Hyvinvoinnin lisäämiseen julkilausutusti tähtäävä taide voi näyttäytyä vastuuttomana B-luokan terapeuttisuutena: ”Onko sinulla tarpeeksi ammattitaitoa, jos mummoa alkaa itkettää?”

Taiteilijoista monella ei tosiaan ole terapeutin koulutusta ja kokemusta. Kenties on ylimielistä ajatella, että taiteilijuus antaisi erityistä herkkyyttä ihmisten kanssa työskentelyyn?

Kolmanneksi esitetään usein, että vaikka taide lisäisikin ihmisten hyvinvointia, siihen pyrkiminen on mitä kohtalokkainta taiteen autonomisuuden ja kriittisyyden tuhoamista. Taide sosiaalipolitiikan välineenä näyttäytyy itsestään selvästi huonona taiteena.

Yhteisötaiteilijan ei pidä olla mahtikonsultti vaan työkaveri.

Yhteisötaiteilijan tulee ottaa epäilykset tosissaan. Tekemisessä tarvitaan ryhtiä ja suhteellisuuden tajua. Me taiteilijat emme todellakaan ole mitään taikajengiä, kuten vanha elo- ja valokuvan yhteisötaidekettu Tarja Lapila kerran minulle sanoi. Yhteisötaiteilijan ei pidä olla mahtikonsultti, joka tulee ulkopuolelta korjaamaan ongelmat, vaan työkaveri, joka työskentelee yhdessä laitoksen muun henkilökunnan kanssa. Kaikissa työyhteisöissä on osaamista ja lämpöä, jonka esille pääsemistä taiteilija voi tukea. Merkitykselliset asiat nousevat yhteisöistä, joissa taiteilija työskentelee, ei apurahahakemusten suurista suunnitelmista.

Yhteisötaiteilijan tulee tehdä itselleen selväksi, ettei yritä olla terapeutti. Osallisille ei tule luoda toiminnasta vääriä käsityksiä tai toiveita. Minua häiritsee usein toistettu fraasi, että taide ei ole terapiaa mutta terapeuttista se kyllä on. Tällainen lähestyminen kehystää taiteen osaamattomaksi terapiaksi. Erityisesti laitoshoidokeille on tärkeää, että heille annetaan mahdollisuus olla runoilijoita, kuvataiteilijoita ja tanssijoita, siis kerrankin jotain muuta kuin hoidettavia. Siksi runoilijoilla on oma tärkeä, kirjallisuusterapiastakin eroava tehtävänsä

Pidän yhteisötaiteen tehtävänä nimenomaan hoitajien ja hoidettavien lukkiutuneiden roolien ravistelun. Hoitokulttuurissa on paljon ylisuojelua ja liian raskasta taakkaa kantavia hoitajia. Kun ihmisestä tulee pelkästään hoidettava, aletaan hänen itkuunsa, vihaansa ja muihin vaikeisiin tunteisiinsa suhtautua arvaamattomuutena ja uhkana, joka saisi tulla pintaan vain asiantuntijan valvonnassa.

Terapeutit tekevät äärimmäisen tärkeää työtä. Silti jokaisella on ihan vain ihmisenä valmius olla vierellä ja kuunnella. Yhteisötaiteilijan ei pidä yrittää tonkia toisen kipeitä pisteitä. Jos toinen haluaa puhua, yhteisötaiteilija voi auttaa.

Entäpä taide sosiaalipolitiikan välineenä? Entäpä runoyhdistys tehokkaana, kuntarahaa säästävänä palveluntuottajana? Sosiaalipolitiikka ja kustannussäästöt ovat tärkeitä asioita. On hienoa, jos runoilijana voin niitä palvella. Tietenkin olisi pelottavaa, jos kaikki runoilijat suhtautuisivat asiaan näin. Uskon kuitenkin ihmisiin niin paljon, etten mitenkään näe palvelutuotannoksi konseptoituvan taiteen uhkaavan vapaita soturitaiteilijoita.

Pieni juhlapuhe runoilijasta laitoksessa

Runoilijalla on annettavaa sosiaalialan laitoksissa, koska hän rakastaa kieltä. Kyse ei ole sen kummemmasta. Runoilijan osaaminen on todellakin siinä, että kuunnellessaan vaikkapa muistisairaan vanhuksen puhetta, hän vilpittömästi innostuu tämän kielestä. Siksi hän on hyvä kirjuri.

Innostus yleensä leviää. Sitä voi kanavoida kokoamalla vanhuksen puheesta runoja ja lähettelemällä niitä omaisille. Runoilija voi järjestää laitoksiin runovieraskirjoja, jotta muutkin kirjoittaisivat. Parhaimmillaan hän ei etukäteen päätä, mitä tulee tekemään, vaan viettää laitoksessa niin pitkän ajan, että voi antaa tekemisen versota eri tavoin eri ihmisten kanssa. Työn ja ammattitaidon ytimessä on silkka ihastus ihmisiin kielellisinä otuksina.

Runoilija kyllä konseptoi konseptointia hylkivää työtään apurahalautakunnille, laitosten johtajille, omaisille ja muillekin. Mutta konseptointi voikin olla suoraselkäistä tilan tekemistä ihan yksinkertaisille kohtaamisille. Esimerkiksi kirjoittajaryhmä tapiirin kanssa olemme yrittäneet konseptoida runomuotokuvaa siten, että korostamme jatkuvasti kohtaamisen tärkeyttä.

Runomuotokuvassa ihminen on katsottavana jonkin aikaa, runoilija katsoo, kirjoittaa runon ja antaa sen kirjoitetulle. Olemme halunneet rummuttaa, että muuta ei tarvita. Sama pätee myös muuhun sanataiteeseen, niin kahdestaan kuin ryhmissä tehtävään. Että tässä tosiaan on vain kyse siitä, että olemme yhdessä ja kirjoitamme. Että tämä voi viedä mihin vain. Että periaatteessa kuka vain runoilija voisi tehdä tätä työtä. Että tosiaankin kannattaisi.

Yksinkertaisen, ennakoimattoman kohtaamisen arvoa tulee korostaa kaikin konseptoinnin ja juhlapuheen keinoin. Tämä tarkoittaa myös ajan eli rahan vaatimista. Toki pienesti tekemisestä voi kasvaa isoja seinämaalauksia tai kirjallisia julkaisuja, mutta tämän pitäisi tapahtua kohtaamisten ehdoilla. Runoilijan on osattava vaatia tekemiselleen arvoa ja samanaikaisesti torjuttava ennakkovisiot yhteisöllisen kasvun kaarista.

Aina on mahdollista, että työskentely menee pieleen. Aina on mahdollista, että joku pahoittaa mielensä. Minutkin on heitetty ulos eräältä vanhainkodin osastolta sen vuoksi. Olen myös ollut todella onneton aikataulujen ja työnjaon ja työryhmän sisäisen kommunikaation kanssa.

Uskon vakaasti, että virheitä saa tehdä. Yhteisötaide ei saa perustua varmisteluun. Ja onhan runous hyvin yhteisöllistä toimintaa, joten tokko kenenkään yksin tarvitsee lähteä yrittämään. Suomessa on valtavasti kirjallisuuden yhdistyksiä ja vapaampia ryhmittymiä. Toivon hartaasti, että joku niistä tämänkin kirjoituksen vuoksi innostuisi polkaisemaan pystyyn yhteisötaidehankkeen.

Timo Harju
Kirjoittaja on runoilija.