Teknologian kehitys ei ole tasaista. Uutta tekniikkaa hinkataan kuluttajatuotteiksi vuositolkulla ja sitten ohi pyyhältääkin perustaltaan aivan toisenlainen ratkaisu. Kirjallisuuden sähköisti toden teolla vasta äänikirja, ja muutos on ollut ripeä. Marginaalisena pidetty kirjan muoto on noussut 2010-luvun lopulla huikeaan suosioon ja määrittelee nyt kirja-alan tulevaisuutta.

Kirjoitin ensimmäisen osan tätä kirjan digitalisoitumista käsittelevää juttusarjaa kirjallisuudenopiskelijana vuonna 2001. Silloin sähkökirjateknologian kehitys oli kiihkeää ja paperisten kirjojen ennustettiin ennen pitkää katoavan.

Olin lukenut ensimmäisen sähköisen kirjani joitakin vuosia aiemmin. Se oli Henry Jamesin pienoisromaani Daisy Miller (1878), jonka printtasin Gutenberg-projektin sivuilta ja nidoin kirjaa muistuttavaksi niteeksi, sillä paneutuva lukeminen harmaansamealta läppärin ruudulta ei olisi onnistunut. Gutenberg-projekti on vuonna 1971 alkanut ja edelleen jatkuva kirjallisen kulttuurin digitointiprojekti, joka oli verkossa jo kauan ennen nykyistä internetiä. Jos kirja-alaa joskus väitetään auringonlaskun alaksi, niin Gutenbergillä päähän!

2000-luvun taitteessa näin ensimmäistä kertaa sähköisen lukulaitteen, kun sitä esiteltiin kirjamessuilla Yliopistopainon osastolla. Uutuus piti selittää vuoden 2001 pääkirjoituksessa: ”Sähkökirja, jonka ensimmäiset versiot tulivat markkinoille jo kolmisen vuotta sitten, muodostuu kirjan sivun kokoisesta ja muotoisesta tietokoneen näytöstä sekä ohjauspaneelista. Se on kirjan lukemiseen suunniteltu taskutietokone, jota voi yhdellä latauskerralla käyttää 5–40 tuntia.”

Kymmenen vuotta myöhemmin, vuoden 2011 pääkirjoituksen aikaan peistä taitettiin ”sähköistä mustetta” käyttävien lukulaitteiden ja ”täppärin eli iPadin kaltaisten” monitoimilaitteiden välillä. Epäiltiin, ettei pitkän tekstin luku värisevältä ruudulta onnistu. Näemmä onnistuu, koska erilliset kirjan lukulaitteet eivät koskaan ole lyöneet kunnolla läpi – ainakaan Suomen markkinoilla.

Digitalisoituminen ei ole maailman mittakaavassa suoraviivainen ja samanaikainen ilmiö. Kirjamarkkinoilla raja-aitoja pystyttävät sekä kielet että kustantajien, laitevalmistajien tai myyntikanavien määrittelemät kirjamyynnin aluerajoitukset.

 

Paluu ääneen

Ääneen kerrotun tai luetun kirjallisuuden on jo pitkään ajateltu kuuluvan ihmiskunnan menneisyyteen tai korkeintaan lastenkamarin iltasatutuokioihin. ”Kehittynyt” kirjallisuus on kirjoitettua ja yksin luettua. Sitä kokemusta myös lähdettiin ensimmäisenä siirtämään sähköiseen maailmaan. Merkit paperilla on sinänsä melko yksinkertaista vaihtaa merkeiksi ruudulla, mutta teknisten laitteiden kömpelyys verrattuna paperisen niteen käyttäjäystävällisyyteen teki muutosprosessista hitaan.

Teknologian ja kirjallisuuden yhdistämisen notkein ratkaisu löytyikin hieman yllättäen kaikkein vanhimmasta lukutavasta, ääneen lukemisesta. Lukemisen aistinelin vaihtui silmästä korvaan. Kannettavasta puhelimesta koko elämän sisältäväksi monitoimilaitteeksi muotoutunut kännykkä on nyt kannettava kirjasto, jonka laajuus löisi ällikällä jopa äärettömästä ja äärettömän pieneen tilaan tiivistyvästä kirjastosta haaveilleen Jorge Luis Borgesin.

Lanseeraan tässä uudissanan kuunteluku. ”Kuunteluin Margaritan” kertoo heti keskustelukumppanille, millaiseen lukukokemukseen puhujan käsitykset Finlandia-voittajasta perustuvat.

Menneisyyden yhteisöllisen ääneen lukemisen tilalla on intiimi kokemus äänestä korvakuulokkeissa. Samalla sanalle lukija on tullut toinen, joskus väärinkäsityksiä aiheuttava merkitys. Äänikirjan lukija on tulkki kirjailijan ja äänikirjan kuuntelija-lukijan välillä. Hänen painotuksensa, eläytymisensä, näyttelemisensä, kömmähdyksensä, maiskautuksensa ja hengityksensä ovat osa kuuntelevaa lukukokemustamme, jolle lanseeraan tässä uudissanan kuunteluku. ”Kuunteluin Margaritan” kertoo heti keskustelukumppanille, millaiseen lukukokemukseen puhujan käsitykset Finlandia-voittajasta perustuvat.

Tarkennuksella on syynsä. Kuunteleminen on aivan erilainen tapa vastaanottaa kirjallisuutta kuin paperilta tai ruudulta lukeminen. Kuuntelemista on pidetty pintapuolisempana ja huolimattomampana tapana tutustua teokseen kuin paperikirjan lukemista. Äänikirja pakottaa lukemisen aikajanalle, joka ei seuraa omien ajatusteni tahtia.

Vertailu formaattien välillä on kuitenkin epäsuhtainen, sillä äänikirja ja paperinen kirja (jätän tarkoituksella e-kirjan hetkeksi sivuun) kutsuvat erilaiseen lukutilanteeseen. Äänikirjan kuuntelu on tyypillisesti oheistoimintaa: se tappaa tylsyyden monotonisesta työstä tai säestää mekaanisia askareita. Kuulijan huomio jakautuu, eikä hän on täysin läsnä kummassakaan puuhassa, jolloin kokemusmaailma ohentuu. Äänikirjan kuuntelu tukee tulevaisuustutkija Mika Mannermaan läsnäpoissaoloksi nimeämää olotilaa, jonka pitkäaikaisista vaikutuksista ajatteluumme ja tunne-elämäämme meidän on syytä olla valppaasti varuillaan. Kun kerrankin jättää kävelyllä äänikirjaraidan pois, luonnon äänet ja ympäristön vahva tuntu saattavat yllättää.

Paperikirja sen sijaan vaatii keskittymään ja pysähtymään kirjaesineen ääreen. Teoksen kokonaisuus ja osien suhde kokonaisuuteen hahmottuu moniaistillisesti. Kertaaminen, hyppeleminen tai loppuratkaisun kurkistaminen etukäteen onnistuvat kirjaimellisesti käden käänteessä. Teksti on tarkkaa ja kirkasta: sen asettelu, välimerkitys ja typografiset keinot tukevat merkitysten syntyä lukijan mielessä.

Jos äänikirjaa kuunneltaisiin yhtä keskittyneesti kuin paperikirjaa luetaan, sen vaikutukset olisivat oletettavasti lähempänä paperisen lukuelämyksen tasoa. Asian tutkiminen on kuitenkin vaikeaa, sillä lukutavat eroavat niin kulttuurisesti, sosiaalisesti kuin yksilöllisestikin. Osalle ihmisistä vasta äänikirja on avannut portit kirjallisuuden pariin. On myös kasvava lukijasukupolvi, jolle paperikirja ja äänikirja ovat yhtä luontevia tapoja nauttia kirjallisuudesta. Omaa lukuaikapalvelutilaustani käyttää eniten perheen kuusivuotias, kirjallisuuden diginatiivi.

Olisi naiivia väittää, ettei äänikirja muuta kirjallisuuden sisältöjä. Muuttaa se.

Hypertekstiä odotellessa

Digitaalisen kirjallisuuden oletettiin 2000-luvun alussa johtavan lukemisen lineaarisuuden rikkovaan hypertekstiin. Äänikirjan myötä lineaarisuus kuitenkin määrittää lukukokemusta entistä vahvemmin. Äänikirjaa ei kelailla ja selailla, vaan sisällön on iskettävä tajuntaan ensikuuntelulla.

Olisi naiivia väittää, ettei äänikirja muuta kirjallisuuden sisältöjä. Muuttaa se. Kirjoitan juuri tietokirjaa ja mietin aktiivisesti, miten eri ratkaisut toimivat ääneen luettuina. Millaiset lukujen rakenteet erottuvat luennassa? Miten esitän historiallista tietoa, kun monet painetusta tekstistä tutut ilmaisukeinot rajautuvat pois?

Fiktion kirjoittajia puolestaan pohdituttavat kertojaratkaisut, aikatasot, moniäänisyys sekä kielen hienovaraisemmat keinot. Tiheät rivien välit tai ironia ovat sellaista kirjallisuuden ydintä, jota on hyvin vaikea tuoda esille neutraaliuteen pyrkivässä, tasaisesti etenevässä ääneen luennassa. Laura Lindstedtin mukaan pelkona on, että ”kirjallisuutemme yksinkertaistuu ja tyhmistyy tulevaisuudessa äänen ylivallan alla” (Helsingin Sanomat 29.12.2019).

Tähän voisi vastata, eivätkö kirjailijat voi kehittyä taitaviksi äänikirjan taiteellisten mahdollisuuksien hyödyntäjiksi. Varmasti näin tapahtuukin, mutta teknologian tarjoamat mahdollisuudet eivät välttämättä inspiroi taiteilijoita laajemmin eivätkä synnytä niitä arvostavia yleisöjä. Esimerkiksi hypertekstuaalisuuden käsitteeseen ei juuri enää törmää kirjallisuuden yhteydessä. Ei edes tietokirjallisuudessa, vaikka se viittaus- ja lähdeapparaattiensa vuoksi on paperillakin eräänlaista hypertekstin esiastetta.

On oikeastaan merkillistä, miten puutteellisesti siirtymä e-kirjaan on toteutunut tietokirjallisuudessa. Selasin juuri lukuaikapalvelussa tuoretta tietoteosta, jonka alaviitteisiin oli mahdotonta päästä käsiksi samassa näkymässä tekstin kanssa tai edes linkin kautta. Sähköiset tietokirjat ovat myös hankalia lähdeteoksina, koska niissä ei välttämättä ole sivun kaltaisia selkeitä paikkamarkkereita. Totuuden jälkeisellä ajalla tiedon alkuperän täsmällinen viitoittaminen olisi kuitenkin erityisen tärkeää.

 

Askelmerkkejä seuraavalle vuosikymmenelle

Kirjallisuuden kuluttajan kannalta nykytilanne vaikuttaa monella tapaa miellyttävältä. Kirjoja on saatavilla eri muodoissa ja eri kanavista. Kirjallisuuden suurkuluttajille lukuaikapalvelut ovat halpoja, kokeilijoille ilmaisia. Ei kuitenkaan ole mitään takeita, että tilanne säilyisi tällaisena pitkään. Kustannusala keskittyy yritysostoin ripeää vauhtia, ja syynä on nimenomaan laajan tarjonnan tuomat neuvotteluedut ja asema äänikirjamarkkinoilla. Äänikirjabuumin vetäessä vahvasti ala ei itse tunnu täysin uskovan tämänhetkisen arvotuotteen, painetun kirjan, tulevaisuuteen. Digimarkkinoilta on kuitenkin vaikeaa saada samoja tulovirtoja kuin konkreettisten teoskappaleiden myynnistä. Pelkona on, että digihuumassa kirja-ala näivettyy alustatalouden sisällöntuottajaksi ja kaventaa siten omaa elintilaansa.

Nykytilanteen edut saa säilytettyä ja kirjallisuuden laaja-alaisuuden turvattua, kun panostetaan kaikkiin kolmeen formaattiin – painettuun kirjaan, e-kirjaan ja äänikirjaan. Tämä onnistuu, kun tunnistetaan niiden olennaiset erot ja kehitetään jokaisen vahvuuksia.

Kustantajien katalogeissa printti, e-kirja ja äänikirja esitetään kuin vaihtoehtoisina saman kirjan formaatteina. Äänikirja on sekä enemmän että vähemmän kuin sen pohjana oleva tekstuaalinen teos.

Kahden aiemman tulevaisuuskatsaukseni pääaihe, sähkökirja, on jäänyt tässä vähemmälle käsittelylle. Ammatti- ja oppikirjallisuudessa siitä on jo tullut tai on nopeasti tulossa normi. Digitaalisen edition etuna on kustannustehokas tiedon päivittäminen. Oma työpöytäni notkuu edelleen kirjojen painosta, mutta luen silti enemmistön työhöni liittyvistä teksteistä joko verkosta tai lukuaikapalveluista. Sähköinen kirja tukee erityisesti täsmällistä ja päämääräorientoitunutta tiedonhakua, mutta tiedonhaun tehokkuus ei aina parhaalla tavalla edistä uuden tiedon syntymistä ja ajattelun syvenemistä. Siihen tarvitaan myös hidasta lukemista ja harhapolkuja.

Sähkökirjan rasitteena ovat edelleen muuttuvat käyttöliittymät ja formaattien suhteellisen nopea tekninen vanheneminen. Muistissa ovat vielä CD-romit, nuo digitalisaation airueet 1990-luvulta, joiden sisältö on haihtunut bittiavaruuden mustiin aukkoihin. Multimediaalisen esitystavan tai edes tekstin ja visuaalisen aineiston yhdistelyyn ei vieläkään ole löytynyt notkeaa ratkaisua. Saila Susiluodon Antikytheran (2015) kaltaiset taiteellisesti kunnianhimoiset teokset edellyttävät työlästä tekniikan rakentamista ja ovat sidoksissa tiettyyn laitteeseen (Antikytheran sovellus toimii vain iPadilla). Tarvittaisiin valmiita, muokattavia ja useissa ympäristöissä toimivia sovelluspohjia monimuotoisen sähköisen kirjallisuuden tarpeisiin.

Kustantajien katalogeissa printti, e-kirja ja äänikirja esitetään kuin vaihtoehtoisina saman kirjan formaatteina. Olisi kuitenkin olennaista ymmärtää, että äänikirja on sekä enemmän että vähemmän kuin sen pohjana oleva tekstuaalinen teos. Se on teoksen adaptaatio tai tulkinta, ja tämä puoli tulee lähivuosina kehittymään pidemmälle. Ehkä äänikirjojen lukijoista tulee kuvittajan tai kääntäjän kaltaisia kanssatekijöitä, jotka suunnittelevat osuutensa yhteistyössä tekijän kanssa. Äänikirjan laajeneminen kuunnelman suuntaan tai osittainen sulautuminen podcast-muotoiseen sisältöön on myös vain ajan kysymys.

Äänikirjan mahdollisuuksien hyödyntäminen edellyttää taloudellisia panoksia, joihin tulovirrat eivät toistaiseksi riitä. Toisaalta digitekniikan toivotaan laskevan kirjatuotannon kustannuksia. Englannin kielialueella kuuma kehitystyö liittyy ääniteknologiaan ja tekoälyn käyttöön äänikirjan ”lukijana”. Visioissa äänikirjan kuuntelija voisi valita mieleisensä lukijaäänen (mies, nainen, androgyyni) tai kielivariantin (esimerkiksi skottienglanti tai intialainen aksentti).

Suomen kielen pienuus varjelee meitä toistaiseksi robotiikan uhkakuvilta – sillä vaikka äänituotannon automaatio parantaisikin teosten saavutettavuutta, se tuskin tuottaa kovin mieleenpainuvia kuunteluelämyksiä. Suomessa näyttää pikemminkin siltä, että syntyy tähtilukijoiden kaarti, joka toimii kirjallisten kuraattorien tavoin. Kuuntelijat valitsevat jo nyt kirjoja sen perusteella, että lukijana on luonteikas Krista Putkonen-Örn tai näkemyksellisenä kulttuurintekijänä tunnettu Olavi Uusivirta.

Äänikirjan vielä toteutumatonta potentiaalia on lukusovellusten keräämän datan hyödyntäminen. Lukuaikapalveluilla on ainutlaatuista dataa yksilöitävien lukijoiden mieltymyksistä, mutta se ei vielä näy lukijalle räätälöitynä käyttökokemuksena. Miksi palvelu suosittelee minulle pelkästään geneerisiä menestysteoksia, jollaisia en juuri koskaan kuuntele? Toisenlaista hyötyä on tiedosta, millaiset teokset houkuttelevat kuuntelukijoita tai millaiset kirjat jätetään kesken. Ei ole tiedossa, käytetäänkö tällaista dataa jo hyväksi ja miten. Palveluiden niukat resurssit ja läpinäkymätön toimintarakenne hankaloittavat tiedon jalostamista ja jakamista.

Digitaalisuus on koettu ja koetaan edelleen uhkaksi paperiselle kirjalle, mutta samalla se auttaa määrittelemään uudestaan sen, mikä on painetun kirjan erityisyys. Digiajan vastapainona huomio on kääntymässä analogiseen ja materiaaliseen kulttuuriin, mikä näkyy vaikkapa kustantajien panostuksina kirjan ulkoasuun sekä kirjaesineen muotoa tutkivissa kokeellisissa teoksissa.

Muutosta tukee ymmärrys ihmisen evoluutiosta: olemme kädellisiä olentoja ja käsitämme asioita, kun saamme koskettaa niitä. Kirjaesine on ainutlaatuinen taiteen muoto sekä tiedon tuottamisen ja jakamisen väline. Se on kriittinen teknologia, vastavoima ruutujen uuvuttavalle hohteelle. Sen mahdollisuuksia on kehitetty liki parituhatta vuotta, eikä kehitystyötä kannata haaskata vasta parinkymmenen vuoden ikäisen digipyrähdyksen vuoksi.

Kirjailija-lehteen (4/2020) haastatellun Suomen kustannusyhdistyksen johtaja Sakari Laihon mukaan printtikirja pitää pintansa vielä ”ainakin kymmenen vuotta”. Lausuntoa voi pitää joko viisaan varovaisena tai järjettömänä oman oksan sahaamisena. Usean vahvan, toisiaan täydentävän vaan ei korvaavan formaatin kehittäminen tuntuisi varmimmin takaavan kirjallisuuden elinvoiman ja kiinnostavuuden. Palaan tarkistamaan tämän hypoteesin kymmenen vuoden kuluttua.

 

Aiemmat kirjoitussarjan osat:

Tulevaisuuden kirjat

Tulevaisuuden kirjat, osa 2

Sanna Nyqvist on kirjallisuudentutkija, tietokirjailija ja Kiiltomadon toimituskunnan jäsen.
Kuva: Markko Taina / Tammi