Kuukausi on kahdestoista ja maassa kaikki hyvin? Kirjallisuuspalkintoja ainakin on jaettu, viimeistenkin ehdokkaat julkistettu.

Palkitsemiskulttuurilla on pitkät perinteensä. Meillähän on noin sata erilaista kirjallisuuspalkintoa. Finlandia-palkintojen jälkeen kirjojen paremmuusjärjestäminen on kuitenkin saanut uudenlaisia merkityksiä ja sävyjä.

Palkinnot ovat varmasti tavoittaneet tarkoituksensa. Kirjat saavat aiempaa enemmän huomiota, kun ehdokkuudet ja palkinnot ylittävät televisiouutistenkin kynnyksen. Huolta ei tarvitse kantaa siitäkään, että kirjailijat rikastuisivat ja laiskistuisivat, sillä apurahan jakajilla on pitkä muisti. Korkeintaan voisi miettiä, miten palkintorumba – odotukset, pettymykset, palkintojulkisuus – vaikuttaa kirjailijoiden työhön, keskittymiseen itse kirjoittamiseen.

Uusia palkintoja ei varmaankaan kaivata, mutta tuskinpa vanhoistakaan halutaan luopua. Ehkä kuitenkin pitäisi pysähtyä miettimään, mitä nykyinen sirkusmeininki merkitsee kirjallisuuden arvottamiselle.

Aiemminhan oli käytäntönä, että kritiikki on se, joka ehättää arvottamaan uusimman kirjallisuuden. Toki sekin tapahtui subjektiivisesti, epäsuhtaisin volyymein, mutta kuitenkin palkintoja laajapohjaisemmin ja ”demokraattisemmin”.

Kritiikki jatkaa tietysti entiseen tapaan, mutta Finlandia-palkinnot Hesarin esikoiskirjapalkinnon ja Runeberg-palkinnon säestäminä jyräävät kritiikin arvottamisen painavuudessa mennen tullen. Päivälehtikritiikki voi edelleen nostaa tai laskea yksittäisiä kirjoja, mutta palkintojen tekemä arvottaminen jää leijumaan kirjavuoden ylle. Kirjallisuuden pääarvottajana voi siten olla vaikkapa entisen presidentin rouva.

Palkintomenettelyn negatiivisiin puoliin kuuluu edellisen jatkeena, että se jättää kohtuuttomasti tasokasta kirjallisuutta varjoon tai jopa vähättelee sitä. Palkintoraadit tulevat lausunnoissaan turhan kerkeästi, omia valintojaan perustellakseen, suhtautuneeksi ulkopuolelle jääneisiin kirjoihin kuin sekundamassaan.

Sinänsä palkintojen raatimismenettelyä voi pitää toimivana. Kun on kyse koko vuoden tuotantojen kahlaamisesta, kolmihenkistä esiraatia laajapohjaisempaa voi tuskin käytännössä ajatella. Ehkä kuitenkin pitäisi entistä paremmin huomata, että kyse on kolmen ihmisen mieltymyksistä. Finlandia-palkintojen diktaattorimenettely on sekin ihan oikea: se muistuttaa, että kyseessä on leikkimielinen kilpailu eikä suinkaan kirjallisuushistoriaan jäävä valinta. Kovinpa helposti asia kuitenkin tuntuu unohtuvan.

Raatimismenettelyissäkin on toki miettimistä. Tämänvuotisessa Tieto-Finlandian esiraadissa mukana ollut Terhi Utriainen kirjoitti asiasta Hesarin Keskustelua-palstalla. Kun vuosittain valittaviin raateihin tulee kolme erilaista ihmistä ja ehdokaskelpoisia kirjoja on paljon, haetaan helposti yhteisiä hyviä, sellaisia kirjoja, joita kukaan kolmesta ei vastusta. Konsensuksen hengessä särmät karsiutuvat. Itselläni on Topelius-, Runeberg- ja Tanssiva karhu -raadeissa istuneena samankaltainen kokemus.

Kysyä tietysti sopii, leviääkö raatien konsensus myös kritiikkiin. Käykö niin, että palkintoehdokkaaksi nostetut ja palkitut nousevat nauttimaan ikään kuin koskemattomuutta, kritiikin ulottamattomiin? Niistä on kirjoitettava vähintäänkin kohteliaasti.

Vaikka ei epäilisikään kritiikin hampaattomuutta, joka tapauksessa on helposti nähtävissä, että kritiikki myötäilee palkintoapparaattia priorisoinneissaan. Kun kulttuuritoimitukset mielellään muistuttavat, että heille ”hyvä kirja on uutinen”, ehdokkaat ohittavat tietysti kritiikkijonoissa lajitoverinsa. Puhumattakaan siitä, että tässä darwinismissa sellaiset lajit kuin novelli- ja lyriikka jäävät yhä pahemmin varjoon. Kumpaisellekin löytyy vain muutama aurinkopaikka Runeberg-ehdokkuuksista.

Kirjavuoden palkintoarvottamisen vinoutta lisää myös se maan tapa, että sinänsä ymmärrettävää kohtuullisperiaatetta noudattaen kertaalleen palkittuja kirjailijoita ei enää nosteta ehdokkaiksi. Niinpä harva taitaa olla huomannut, että esimerkiksi Antti Tuuri, Gösta Ågren, Olli Jalonen, Hannu Mäkelä, Mari Mörö ja Tuula-Liina Varis ovat julkaisseet parhaita kirjojaan tänä vuonna.

Pitäisikö siis kritiikin arvottamisarvovallan palauttamiseksi ehkä ottaa askel taaksepäin? Muistan, miten ainakin vielä 80-luvun puolivälissä Kirjastolehti teetätti kulttuuritoimituksilla äänestyksen kirjavuoden parhaista. Tulos julkaistiin Vuoden arvostelumenestykset -listana, jossa proosa ja lyriikka oli listattu saamiensa kriitikkoäänien mukaan.

En muista, milloin ja miksi tämä käytäntö loppui. Kiiltomato voisi ehkä palauttaa käytännön uudelleen kunniaan suhteuttamaan palkintoluettelojen arvottamista.