Maailma on laadukasta kirjallisuutta pullollaan. Siinä missä uutta tulee kaiken aikaa, vanhaakin on käännettävä uusiksi. Vanhahtava kieli ei vaadi vanhaa käännöstä, vaan taitavan nykykääntäjän.

 

Lokakuussa pitkän linjan suomentaja Kersti Juva ihmetteli sosiaalisessa mediassa, miksi Yle käyttää Radio 1:n Lukulamppu-ohjelmassa sata vuotta sitten ilmestynyttä käännöstä Jane Austenin klassikkoromaanista Ylpeys ja ennakkoluulo.

Yle Radio 1 vastasi Juvan ja kumppaneiden kritiikkiin Twitterissä videolla (ks. alla tai jos upotus ei näy, täällä) – vähemmän vanhahtavaan tyyliin. Videolla nimettömäksi jäävä yleläinen sanoo:

”O. A. Joutsenen suomennos täyttää sata vuotta. Siinä yksiselitteisesti syy valinanlle.”

Ja jatkaa:

”Meitä viehättää ns. vanhahtava kieli. Uskomme, että niin myös kuuntelijoita.”

https://twitter.com/yleradio1/status/1582364728919085056?s=20&t=mya8DnuV0Dlmn_THQZjX3g

Oh the irony, että syy on yksiselitteisesti suomennoksen satavuotissynttärit, mutta sitä seuraa lista muitakin perusteluita. Jo Helsingin Sanomien jutussa Kersti Juva hämmästelee, ettei suomennosten pyöreitä vuosia ole yleensä vietetty. Vastaava tuottaja Anna Simojoki kiertelee ja kaartelee rahakysymyksen ympärillä. Jotain väliä on silläkin.

Ehkä todellinen syy olikin ”ns. vanhahtava kieli”. Kieli on luultavasti vanhahtavaa, koska suomennos on tehty sata vuotta sitten.

Eikö Juvan kieli sitten ole tai voi olla? Kuka tahansa kirjallisuuden ystävä osaisi vastata: voi ja on.

Sattumoisin lokakuussa Kiiltomadossa julkaistiin kaksi klassikkokirjallisuuden käännöstä. Samaa aihepiiriä sivusi myös lokakuussa Lysmaskenissa julkaistu Anna Remmetsin essee “Tillbaka till Grönkulla”.

 

Kapaloi se kankaaseen

Kirjoja käännetään uudestaan monestakin syystä. Klassikoillakin on elinkaarensa. Kun jonkin klassikon painos on ajat sitten myyty loppuun ja kirjastoissakin kappaleet kuluvat lukijoiden käsissä, voi olla aika ottaa uusi painos. Samalla kustantaja tuskin haluaa kuulla palautevyöryä kielestä, joka on liian vaikeaa, tai saada silmilleen some-kohua tässä katsannossa sopimattomista sanoista. Tiedätte kyllä.

Kenties tasaisimmin ajoin käännetään Raamattua. Uusi testamentti käännettiin viimeisimpänä nykykielelle vuonna 2020. Julkaisun aikaan uhottiin, että käännöstä ei lainkaan paineta, vaan siitä nautitaan puhelimessa joko e- tai äänikirjana. Nyt uutta käännöstä etsiessä ensimmäiset hakutulokset ovat pokkarin ja kovakantisen mainoksia.

Uusi testamentti 2020 ei ole selkokieltä, vaan se on mukautettu oletettujen, nuorten lukijoiden sanavaraston mukaiseksi. Tarkoitus on, ettei Uusi testamentti (ja sen mukana puhelin) lennä seinään tai nurkkaan ensimmäisen, toisen, kolmannen vieraan ja vaikean sanan kohdalla. Viimeaikaisten kirjallisuuskeskustelujen kanssa resonoi myös se, että kieltä on yksinkertaistettu äänikirjankin ehdoilla.

Lopputuloksessa näkyy kuitenkin varovaisuutta, ehkä jopa ristiriitoihin asti. Otan esimerkiksi luultavasti pakanallisimmillekin lukijoille tutun jouluevankeliumin alun:

Raamattu 1992:

”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”

Uusi testamentti 2020:

”Niihin aikoihin keisari Augustus määräsi, että kaikkien maailman ihmisten piti ilmoittautua veronmaksajiksi. Näin laadittiin ensimmäinen veroluettelo Quiriniuksen hallitessa Syyriaa. Kaikki lähtivät omaan kotikaupunkiinsa ilmoittautumaan.

Myös Joosef lähti galilealaisesta Nasaretin kaupungista Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, koska hän oli Daavidin sukua. Matkalla oli mukana Maria, joka oli luvattu Joosefille vaimoksi ja joka oli raskaana. Kun he olivat perillä, synnytyksen aika tuli ja Maria synnytti eläinten suojassa pojan, esikoisensa. Hän kapaloi vauvan kankaaseen ja laski tämän lepäämään kaukaloon eläinten heinille, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.”

 

Jonkun kanssa yhdessä lähteminen lienee muutettu lauseen selkeyden vuoksi, mutta ”matkalla oli mukana” kuulostaa omaan korvaani, no, lastenlaululta. Kiinnostavaa on sekin, että kihlattu on oletettu liian vaikeaksi sanaksi, esikoinen ei. Seimen skippaamisen ymmärrän, mutta eikö nykylukijallekin olisi hyödyksi kieliopin mukainen pilkutus? Jos lukija ei tiedä, mitä kapalointi tarkoittaa, mitä auttaa tieto, että siinä käytetään kangasta?

Onnea yritykseen, kun Uuden testamentin 2020 innostama lukija suuntaa OmaVeroon.

Rajanveto on vaikeaa, sillä Raamattu on vaikuttanut suomen kieleen ja kirjallisuuteen kielestä riippumatta merkittävillä tavoilla. Raamatunkäännöstyässä mukana on myös kirjailija huolehtimassa kielen tietynasteisesta korkeakirjallisuudesta. Uuden testamentin 2020 kohdalla esikoiskirjailija, kriitikko ja Juha Seppälästä väitellyt Tuomas Juntunen on toiminut tässä roolissa, ”kielen asiantuntijana”.

Kenties ”pamahtava pelti” (aiemmin: helisevä symbaali) on ymmärrettävyyden vaatima kompromissi.

Kaita, vapisuttaa, tuon taivaallista, kernaasti, pyylevä, tärisevät samettikukat, valkea (tulesta), leppeä, jalopeura, ainavihanta, reseda : resedain, rohjeta, linnunpalleroinen.

Uusi käännös, vanha kieli

Mutta uudelleen kääntämiseen on muitakin syitä. Sadassa vuodessa yksinkertaisesti vieraiden kielten kielitaito on parantunut huimasti. Myös tietämys ja tutkimus lähdekielen silloisista vivahteista, merkityksistä ja käyttöyhteyksistä on lisääntynyt, sillä resursseja on saatavilla enemmän ja helpommin kuin vuosia sitten. Klassikoiden kääntäjä on jossain määrin myös kirjallisuushistorioitsija.

Esseessä ”Tillbaka till Grönkulla” Anna Remmets toivoo, että L. M. Montgomeryn Anna-sarjan avaavan romaanin tavoin myös Runotyttö-sarja käännettäisiin ruotsiksi uudelleen: syiksi hän listaa muun muassa muutetut henkilön- ja paikannimet, erikoiset käännösvalinnat ja sen, että trilogia on julkaistu neljässä osassa.

Yksityiskohtana: teoksiin viittaaminen on tavallaan helppoa, koska ”kaikki” tietävät Anna ja Runotyttö -sarjat, mutta hankalaa siksi, että suomeksi nimiä on lokalisoitu huomattavasti enemmän. Annesta on tullut Anna, Emily-kirjojen sijaan suomeksi puhutaan Runotytöstä (joka jo sinänsä ohjaa tulkintaa ja ehkä sitäkin, kuka kirjaan tarttuu) ja päähenkilökin on nimeltään Emilia. Ruotsissa nimet ovat säilyneet, mikä ehkä heijastelee vahvempaa sietokykyä vieraille nimille ja vaikutteille.

Jossain määrin kääntämisen tavoitteet ja ideologiset olettamatkin ovat muuttuneet. Joitain vuosikymmeniä sitten käännetyissä teoksissa voi esimerkiksi havaita tendenssin lokalisoida paljonkin nimiä ja muita yksityiskohtia. Nykyään lukijan oletetaan tietävän lähdekielen kulttuurista tai hankkiutuvan tiedon äärelle. Joskus alkukielisiä sanoja voidaan jättää jopa kääntämättä ja korkeintaan tarjota luovia ratkaisuja, joilla lukija pysyy perillä ja kärryillä. Jos jotain voisin toivoa, enemmän ala- tai loppuviitteitä käännöksiin, kääntäjän esipuheita, loppusanoja tai esseitä.

Parhaimmillaan uuden käännöksen kieli ei kuitenkaan ole täynnänsä pamahtavia peltejä. Raamatun käännöstyössä on toki erilaisia motiiveja, mutta kirjallisuuden tekijät luottavat yleensä lukijaan.

Hyvin asiaa kuvaa Hilma Kupiainen kritiikissään F. H. Burnettin Salaisen puutarhan, uudesta Sari Karhulahden käännöksestä. Kupiainen vertailee uutta ja vanhaa käännöstä.

”Karhulahden tyyli kääntää on samaan aikaan tiivis ja runsas. Hän on yksinkertaistanut lauserakenteita, jolloin tilaa jää esimerkiksi murteen rennommalle ilmaisulle. Karhulahti on onnistunut tuottamaan luonnollisen kuuloisen repliikin muun muassa viljelemällä runsaasti persoonapronomineja (sinä söit, kun minä kerron) ja laittamalla henkilöt käyttämään hauskoja sanoja (putinki, mielissään).”

Kuten kriitikko muistuttaa, myös kielen rentous on aikasidonnaista – aiemmassa suomennoksessa siitä vastasi vain lyhyen huudahduksen ”hei” käyttö. Nähtävästi Kupiainen jakaa viehtymyksen vanhaan kieleen. Mutta samalla käy selväksi, että vanha kieli ei vaadi vanhaa käännöstä:

”Läpi Karhulahden kääntämän teoksen johdattaa rikas, kukkea kieli lukijan mystiseen, vanhaan taloon ja salaiseen puutarhaan. Vanhanaikaisten sanojen ja taivutusmuotojen käytössä ei arastella, ja lukiessa tekeekin mieli listata onnistuneita ilmauksia. Niin aloinkin heti ensimmäisillä sivuilla tehdä: kaita, vapisuttaa, tuon taivaallista, kernaasti, pyylevä, tärisevät samettikukat, valkea (tulesta), leppeä, jalopeura, ainavihanta, reseda : resedain, rohjeta, linnunpalleroinen.”

 

Kieli ajan ja aiheen mukaan

Kuten aavistuksen kärjistetystä Raamattu-esimerkistä käy ilmi, moderni kieli voi pilata tunnelman. Kääntäessä on kaiken aikaa tehtävä valintoja siitä, mitä merkityksiä ja sävyjä välittää ja minkä milloinkin kustannuksella. Valehtelematta savon murre töksähtää, kun hahmot kutsuvat toisiaan englannin- tai ranskankielisillä nimillä. Ymmärrän yrityksen ja idean, mutta todentuntuun tulee mien kokoinen särö.

Kun alkutekstin tietää olevan vanhaa alkuperää, kieleltä odottaa todentunnun syntymiseksi enemmän. Atte Koskinen pukee tämän sanoiksi Mary Shelley –kritiikissä, sitaatin kera:

”Aiemmin mainittujen viittausten lisäksi Immonen ansaitsee kehut myös itse suomennoksesta. Teksti on sulavaa ja vivahteikasta. Minua ilahduttaa suuresti se, ettei suomennoksesta ole yritetty tehdä turhan modernia, vaan kieli tuntuu paikoin jopa vanhahtavalta sanavalintoineen ja rytmeineen. Tällaisen teoksen kohdalla valinta on mielestäni oikea, sillä melodramaattisuus ja sielun syvyyksien puinti ei vain tuntuisi samalta napakalla nykysuomella välitettynä:

Eikö tämä ollut jonkinlaista onnea? Esitän nyt tämän kysymykseni moralisteille ja viisaille. Kysyn, tuntevatko he punnittujen mietteittensä tyvenessä, pitkään tuumailemissaan syvällisissä aatoksissa samaa hurmosta kuin nuori tulokas tuossa huvitusten opinahjossa? Onko heidän taivasta tähyävien silmiensä tyynessä katseessa samanlaista intohimoa[?] (s. 51).”

Vaan kuten dialogikritiikissä Joonas Säntti vastaa, sujuvan ja tunnelman välittävän kielen ei tarvitse seurata orjallisesti alkukieltä – kaikessa kankeudessaan:

”Olen samaa mieltä suomennoksen ansioista, ja alkutekstin selailu auttoi huomaamaan, että kääntäjä oli toisinaan varovaisesti selkeyttänyt kirjailijan erikoisimpia virkerakenteita (ja näin tehdessään toteuttaa tosimaailmassa samaa mitä kehyskertomuksen ’toimittaja’ fiktion sisällä). Shelleyllä on hyperbolat ja vastakohdat tappiin viritettyinä, ja nykyhetkeen kotouttavampi tyyli helposti hukkaisi tämän.”

Kääntäjä on eräänlainen toimittaja tai editoija. Sekin on selvää, että eri aikoina ja eri kielissä on erilaisia makuja, mieltymyksiä, tottumuksia ja kipurajoja lauseiden pituuden, sivulauseiden ja lempinimien osalta.

Sitä paitsi, kuten Säntti ja Koskinen kirjoittavat, Shelleyn romaani on alkuperäisestä julkaisuajankohdastaan huolimatta sattuvan ajankohtainen pandemian kuvauksessaan. Klassikoiden uudelleen (tai ensi kertaa) kääntämisellä voi olla tällaisiakin kytköksiä.

Myös Shelleyn romaanin ruotsinnos sai kiitosta. Tom Karlsson kirjoitti klassikkoromaanista pandemiakevään 2020 lopussa. Käännöstä Karlsson kehui yhtä aikaa ajalle uskolliseksi ja modernin helppolukuiseksi. Ylipäätään kirjan julkaissut kustantamo H:ström förlag on kunnostautunut hyvissä ruotsinnoksissa.

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa käsittelevä kritiikki on Kiiltomadon kaikkien aikojen toiseksi luetuin kritiikki.

Ikuinen Austen

Jokin F. H. Burnettissa, L. M. Montgomeryssa ja Jane Austenissa puhuttelee uusia lukijasukupolvia. Näin siitä huolimatta, että teoksissa on oman aikansa lyömät leimat ja niiden maailmakin on nykylukijalle tuttu kenties lähinnä elokuva-adaptaatioista. Ehkä klassikoissa on myös kirjallisuuden vastaus ajan nostalgiannälkään.

Kiiltomadossa näkee myös sen, että klassikoihin palataan. Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa käsittelevä kritiikki on lehden kaikkien aikojen toiseksi luetuin kritiikki (suositumpi on vain Veijo Meren Manillaköysi). Ajattomuuden syihin vihjaa myös kritiikin kirjoittanut Jari Olavi Hiltunen:

”Kersti Juvan uutuuskäännös tuo havainnollisella ja sujuvalla kielellä julki sen runsaan värikylläisyyden, jota Austenin kieli kukkii jatkuvasti. Juva on onnistunut tekemään sujuvammiksi monipolvisten virkkeiden lähes taukoamattomia ketjuja niin, ettei ajatus katkeile tai etteivät sanat heitä häränpyllyä lauseen vaihtuessa. Hienostuneen seuraelämän käsitteetkin hän on saanut suomennettua, niin vaikeita kuin ne suomalaiselle kääntäjälle olivatkin.”

Juva suomensi Ylpeyden ja ennakkoluulon vuonna 2013, kun teoksen julkaisusta tuli kuluneeksi kaksisataa vuotta. Ensi vuonna Yle voikin lukea ääneen Juvan suomennosta sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

 

Uudelleen kääntämisen monet muodot

Kriitikolle uusi käännös tarjoaa kiinnostavan asetelman, vertailun uuden ja vanhan käännöksen (ja jopa alkukielen) kesken. Yksi esimerkki tällaisesta on Satu Taskisen kritiikki Austenin Järki ja tunteet -teoksen uudesta ja vanhasta käännöksestä.

Taskisen kritiikin käännösten vertailua koskeva osuus alkaa kustannuspoliittisella huomiolla: samaan aikaan kun Juvan uusi käännös ilmestyi Teokselta, WSOY otti vanhasta käännöksestä uusintapainoksen. Samaan suuntaan viittasi viime keväänä Antti Hurskainen Beckett-suomennoksista kirjoittaessaan.

Taskinen kirjoittaa seitsemänkymmenen vuoden takaisesta Aune Brotheruksen Austen-suomennoksesta:

”Brotheruksen lähes seitsemänkymmentävuotta vanhassa versiossa on menneen maailman tunnelmaa ja arvokkuutta vakavalla ja viehättävällä tavalla. Toisaalta se on kallellaan lähdekieleen, mikä vaatii totuttelua. Tämä ’likeisyys’ on alkutekstille uskollista pyrkimystä yksityiskohtien säilyttämiseen, tarkkuuteen ja perusteellisuuteen. Mutta paikoin kieli on koukeroista ja ainakin minun korvaani osittain juuttuvaa, takertuvaa. Jouduin väliin lukemaan pitkiä virkkeitä ja kappaleita uudestaan, jotta sain sisällön solmuja auki.”

Vieraskielistä kirjallisuutta tutkivalle tämänkaltainen tasapainoilu uskollisuuden ja kielen kukkeuden välillä on arkipäivää. Kun kyseessä on kokonaisen teoksen käännös, jota kirjakaupoissa myydään, pitää sen toimia teoksena. Etenkin proosatekstin kohdalla lukija harvoin silmäilee samanaikaisesti alkukielistä teosta.

Juvan Austen-käännöksestä Taskinen taas kirjoittaa:

”Käännös asettuu alkutekstistä erilleen, ikään kuin omaksi teoksekseen, ja tämä valinta palvelee erinomaisesti kohdetekstin kielellisiä mahdollisuuksia. Yksityiskohtien tasolla yksi hyvä esimerkki on vaikkapa äidin puhuttelu yksikön kolmannessa persoonassa tai suomen kielessä tutut puhekieliset ilmaisut.”

Ajatus kääntäjästä eräänlaisena teoksen kanssatekijänä onkin alkanut saada suosiota. WSOY ilmoitti, että ensi vuoden alusta se painaa kaunokirjallisuuden kääntäjien nimet kirjojen etukansiin. Tällaista kehitystä tervehdin ilolla. Pahimmillaan en ole löytänyt kääntäjän nimeä edes kustantamon sivuilta kirjan tiedoista.

Eräs kiinnostava esimerkki on Tarja Härkösen uusi käännös Clarice Lispectorin Tähden hetkestä. Siitä nimittäin on Härkösen suomennos vuodelta 1996 ja saman kääntäjän uusi suomennos vuodelta 2020. Uuteen suomennokseen Härkönen on myös kirjoittanut loppusanat, joissa perustelee muutoksia käännöstyössä.

 

Rahaa jaossa

Lispector-käännöksestä kirjoittava kriitikko Arto Rintala – kääntäjä itsekin – päättää kritiikkinsä väkevään kirjallisuuspoliittiseen huomioon:

”Suomeksi käännetyn maailmankirjallisuuden olemassaolo ei ole itsestäänselvää. Lukuun ottamatta puhtaan bestsellerarvon tähden käännätettyjä teoksia valtaosa suomennoskirjallisuudesta on viime kädessä ulottuvillamme ainoastaan yksittäisten tekijöiden perehtyneisyyden ja sinnikkyyden ansiosta.”

Kustantamoiden ohella maailmankirjallisuuden käännösten merkitykseen ovat havahtuneet myös muut. Suomen Kulttuurirahasto* on käynnistänyt Maailmankirjallisuutta suomeksi -hankkeen. Ensimmäiset tukea saaneet kirjat ovat ilmestyneet – ja toisesta on Kiiltomadossa kritiikki ilmestymässä.

Rinnakkaisena apurahapanostuksena toimii Maailma näyttämölle -hanke. Samoin esimerkiksi WSOY:n kirjallisuussäätiö on perustanut viime vuoden keväänä Paikan henki – Anja ja Erkki Haglundin apurahan kääntäjien matkakuluihin, jotta nämä voivat perehtyä kääntämänsä kielen kulttuuriin ja aineistoihin.

Apurahoja ei riitä kaiken laadukkaan kääntämiseen. Etenkin käännösrunouden kentällä tukea on pidetty riittämättömänä.

Kaupallista menestystä ei liene luvassa muille kuin dekkarien, self helpin ja true crimen kääntäjille. Suomi on pussin perällä. Jos täällä halutaan lukea muutakin ja muustakin kielestä kuin englannista, edellä kuvatun kaltaisia hankkeita ja tuenmuotoja tarvitaan.

Lisäksi erinäiset tahot voivat lainata, ostaa ja lukea ääneen uusia käännöksiä, jotta kääntäjillä on verollepanon hetkellä jotain ilmoitettavaakin.

 

Some-alustat ovat jatkuvassa myllerryksessä, tietoa tulvii – Kiiltomadon uutiskirje lanseerataan pian. Lukija, tilaa uutiskirje, ja pysyt perillä Kiiltomadon julkaisuista ja saat vain tilaajille tarkoitettua sisältöä!

*) Kirjoittaja tekee väitöstyötä Suomen Kulttuurirahaston apurahalla.
Teksti on kirjoitettu Taiken seitsemään kirjallisuusalaa käsittelevän tekstin sarjaan saadulla apurahalla.