Kiiltomato julkaisee suomeksi Runeberg-raatiin kuuluneiden Vesa Rantaman ja Camilla Lindbergin kirjoitukset raatityöstä ja sen opettamista asioista. Tekstit ovat ilmestyneet aiemmin ruotsiksi Lysmaskenin puolella. Kysymykset raatityöskentelystä ja suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta kestävät kuitenkin aikaa.

Runeberg-raadin työ on kaksivaiheinen: ensin valittu raati toimii valitsijaraatina, joka päättää vuoden Runeberg-palkintoehdokkaat, joista palkintoraati valitsee voittajan. Palkintoraatina taas toimii edeltävän vuoden valitsijaraati. Vesa Rantama, Camilla Lindgberg ja Johanna Hulkko toimivat viime vuonna 2022 valitsijaraatina ja tänä vuonna 2023 palkintoraatina.

Tämän vuoden ehdokkaat ovat Johan Bargum teoksella Äldre man (suom. Ikämiehiä), Joel Haahtela (Jaakobin portaat), Johanna Holmström (Handbok i kardrömmar, suom. Selkounen käsikirja), Silja Järventausta (Iltapäivä isolla kirjaimella), Marja Kyllönen (Vainajaiset), Tiina Lehikoinen (Punelma), Päivi Liski (Erään kanan tarina), Miira Luhtavaara (Pinnallisuus), Ulrika Nielsen (Tingen) ja Iida Rauma (Hävitys).

Voittaja julkistetaan Runebergin päivänä, 5.2.2023.

Suomenruotsalainen sukelluskello

Vesa Rantama löysi ensimmäisen Runeberg-raativuotensa aikana hyvin läheltä esimerkillisen kirjallisen kulttuurin, jossa on tilaa tehdä ja aikaa katsoa syvälle.

Klockor av olika slag som tickade och slog. På väggarna mörka, åldriga stick och stora oljemålningar. Ikoner och speglar. Fotografier av de döda. Trots de stora, gamla möblerna gjorde våningen ingalunda ett dystert intryck. Den var rymlig, låg högt uppe och gick genom huset. De stora fönstren och den funktionella sextiotalsplaneringen bröt på ett lyckligt sätt mot inredningen och skapade en vacker och ljus miljö.  – Michel Ekman, Lyckliga slut, s. 89. ”Hemma 4”.

Erilaisia kelloja, jotka tikittivät ja soivat. Seinillä tummia, ikääntyneitä kuparipiirroksia ja suuria öljymaalauksia. Ikoneita ja peilejä. Valokuvia kuolleista. Suurista, vanhoista huonekaluista huolimatta asunnosta ei tullut kolkko vaikutelma. Se oli tilava, korkealla sijaitseva läpitalonasunto. Suuret ikkunat ja käytännöllinen kuusikymmentäluvun suunnittelu rikkoivat onnekkaalla tavalla sisustusta vastaan ja synnyttivät kauniin, valoisan ympäristön.

Esseekokoelmansa Lyckliga slut päiväkirjaosuuksissa Michel Ekman pohtii kodin olemusta. Koronapandemia on pakottanut normaalistikin kotosalla viihtyvän kirjailijan olemaan sisällä entistä enemmän, ja talon seinät laajenevat nopeasti muistojen alueelle.

Kirjoittajan isoäidin asunto, joka sijaitsi Munkkiniemen Dosentintiellä ja vastasi ”hänen sukupolvensa porvarillista asumisideaalia”, muodostuu kirjassa erääksi esikuvalliseksi kodiksi. Ekman ei muista itse lapsena ajatelleensa asuntoa kuin mummon asuinpaikkana, mutta aikuiset ympärillä olivat puhuneet siitä ihastelevaan sävyyn, kuten sitaatissa yllä.

Koti oli yhdistelmä funktionalistista käytännöllisyyttä ja ajan patinoimaa esineistöä. Ekmanin mukaan se tarjosi hyvän tilan hänen, Moskovan ylhäisöpiireissä kasvaneen ja kahdeksantoistavuotiaana vallankumouksen tieltä Suomeen lähteneen isoäitinsä koti-ikävälle. Asunto oli kuin sukelluskello. Se mahdollisti eräänlaisen kotiinpaluun, joka asunnon ulkopuolella oli mahdoton toteuttaa.

Minulle, ulkopuoliselle, asunnon ihanteellinen käytännöllisen tilan ja historiatietoisuuden suhde tuntuu hyvältä metaforalta suomenruotsalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Vähemmistökulttuuri vaikuttaa sallivan suomenkielistä kirjallisuutta paremmin erilaisten historioiden ja kulttuuristen tietoisuuksien hengittämisen pinnallaan. Ehkä sen kirjallisuutta määrittävät vähemmän ulkoiset myyntipaineet tai valmiit ajatukset kansallisesti tärkeistä aiheista. Näyttää siltä, että suomenruotsalaisilla kirjailijoilla on tilaa tulla ja mennä – ja laskea sukelluskellonsa syvälle.

Joka lajissa valioyksilöitä

Pääsin nauttimaan ruotsiksi kirjoitetusta kirjallisuudessa huomattavan laajasti toissa vuonna Runeberg-palkinnon esiraadissa toimiessani. Joka lajissa vastaan tuli valioyksilöitä. Sivistyneitä ja teräviä eurooppalaishenkisiä kulttuuriesseitä julkaisi Ekmanin lisäksi ainakin Tatjana Brandt (Läsa tänkar).

Runoilija Martina Moliis-Melberg julkaisi peräti kaksi erinomaista teosta, falk ja Pisces Szn, jotka ovat muodoltaan täysin erilaisia kirjoja rakkaudesta: edellinen minimalistinen ja hallittu, jälkimmäinen purkauksenomainen ja kiihkeä. Mathilda Södergranin Nell puolestaan on pienoisromaanin helmi. Sen proosa on samaan aikaan kevyttä, syvää ja lyyristä.

Erityishuomiota on annettava kansisuunnittelulle ja taitolle: Nell, Pisces Szn ja Falk ovat kauniita pieniä kirjoja kuin suoraan jonkin fantasiamaailman kätketystä pienestä kirjapuodista. Falk ylsi Kaunein kirja 2021 -finalistiksi, mutta mikä tahansa edellä mainituista olisi ansainnut voittaakin.

Ruotsinkielinen kirjallisuus Suomessa ei havaintojeni mukaan juuri koskaan ole ahdasmielistä tai historiatiedotonta. Varsin tyypillisesti se kurkottaa ulos kansallisista kehyksistä tai ei alun perinkään ole niihin asettunut.

Monet teoksista, kuten Robert Åsbackan yhteiskuntakriittinen aikalaisromaani Kistmakarna, tarkastelevat maailmaa enemmän Ruotsin kuin Suomen viitekehyksessä. Sama se, sillä sosiaalidemokratian rappiota kirjailija-antisankarin hahmon kautta tarkasteleva Kistmakarna on romaanitaidetta poliittisena aikalaisanalyysina, jollaista hyvin harvoin otetaan suomenkielisinä kustantamoiden listoille.

”Niille, jotka eivät voi sietää suomalaista miehisen, pikkutarkan ja toisteisen realistisen romaanin perinnettä, on hän lukunautinto”, kehuu Ekman eräässä esseessä Joel Haahtelaa ja tekee selväksi, että hän on jonkinlainen poikkeus suomenkielisessä tekemisessä. Vaikka maskuliinisesta suomalaisesta realismista puhutaan enemmän kuin sitä todellisuudessa julkaistaan, ruotsin kielellä ei toden totta tullut vastaan ainuttakaan esimerkkiä lajista.

Palkintokateutta?

Suomenkielisen kulttuuripiirin edustajana tiettyyn luovaan kateuteen on aihetta. Suomenruotsalaisessa kulttuurikeskustelussa ei tietääkseni esitetä väitteitä kulttuurista turhana menoeränä, jonka tukeminen olisi syytä vapaan kilpailun nimissä lopettaa.

Paikallismedia on vireää, ja jokaisesta ilmestyvästä kirjasta vaikuttaa saman tien ilmestyvän viisi-kymmenen kritiikkiä eri puolilla, Vasabladetista Lysmaskeniin ja Ny Tidistä Svenska Yleen. Asian eteen on myös ponnisteltu: Svenska Kulturfondenin 380 000 euron panostus Mathilda Larssonin luotsamaan Kritikbyrån-hankkeeseen on haastattelemieni asiantuntijoiden mukaan nostanut kritiikkien määrää ja tasoa. Tietoisuus kielen vaalimisen tärkeydestä on helppo nähdä esimerkiksi Svenska litteratursällskapetin lähes kahden miljardin euron sijoitusvarallisuuden käytössä.

Vuosi sitten Runebergin päivänä 5.2., jolloin Malmössa asuva esikoiskirjailija Quynh Tran palkittiin 20 000 euron Runeberg-palkinnolla, sai hän toisenkin huomionosoituksen: Ina Rosqvistin säätiön 10 000 euron palkinnon SLS:n juhlapäivän yhteydessä.

Kaikkinensa SLS jakoi viime vuonna palkintoja yli 300 000 kruunun edestä, kruununjalokivenään merkittävästi Finlandia-palkintoa suurempi Tollander-priset (40 000 €, meni edellä mainitulle Åsbackalle). Juhlallisuuksille vetää vertoja lähinnä Ruotsin Akatemian veret seisauttava palkintotulitus. Kun katson palkittujen listaa, jolta löytyvät myös edellä mainitut Ekman, Södergran ja Moliis-Melberg, olen hämmästynyt ja iloinen siitä, että kielivähemmistöllä on resursseja ja tahtoa palkita liki merkittävillä rahasummilla kaikki vuoden parhaat kirjansa.

Akatemiallakin muuten on vuodesta 1966 jaettu Finlandpriset, jolla palkitaan ansioituneita suomenruotsalaisen kirjallisen kulttuurin parissa toimijoita. Joskus, produktiivisen kateuden täyteisinä pikkusieluisina hetkinä, pohdiskelen millaista suomenkielinen kirjallisuus olisi, jos sitä kirjoitettaisiin myös jossakin Suomea suuremmassa kulttuurimaassa.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on suomalaista

On silti alituisesti varottava kovin suurta erontekoa kieliyhteisöjen välille, omassa suomenruotsalaisuuden ihailussani nimittäin on alituinen eksotisoinnin vaara.

Kun katsoo ikkunasta sisään, näkee perheen asettuvan suureen illallispöytään kattokruunun loisteessa. Vain sisällä voisin tehdä esimerkiksi havainnon, että kukaan ei oikeastaan halua olla tekemisissä juuri näiden ihmisten kanssa, joiden seurassa kuitenkin on vietettävä pitkä ilta.

Ulkokohtainen ihailu on tästä huolimatta tärkeää ja voi luoda juuri niin epärealistisia ajatuksia kulttuurielämän kehittämiseksi, joita tässä ajassa tarvitaankin.

Suomenruotsalainen kirjallisuus on myös suomalaista, ja haluan itsekin nauttia siitä sellaisena. Jokin osa tekemisen erikoislaadusta liittyy varmasti sivistyshistoriaan: kielivähemmistöillä ylipäätään on perusteltu halu turvata olemassaolonsa – kysymys on vieläpä vähemmistöstä, jonka kielellä suomalainen kulttuurielämä on faktisesti syntynyt. Jos heidän sukelluskellonsa käykin vielä syvemmällä kuin meidän, se on meidän onnemme.

Kuten Juha Hurme sen aikoinaan laittoi, visusti varoen suututtamasta ketään: ”Opetelkaa ruotsia, juntit.”

Rantaman teksti on luettavissa ruotsiksi täällä.

Salainen työni valitsijaraadissa

Kuinka kirjallisuuspalkintoraati työskentelee ja mitä tapahtuu kulisseissa? Tätä saattaa moni miettiä. Lysmaskenin toimittaja Camilla Lindberg raottaa salaisuuksien verhoa palkintoraatityöskentelyn ympärillä.

Reilut kaksi vuotta sitten saapuneiden kansiooni tupsahti viesti. Siinä kysyttiin, olisinko halukas toimimaan kolmijäsenisessä valitsijaraadissa, joka valitsee ehdokkaat Runeberg-palkinnon saajaksi.

Tehtävä on aina kaksivuotinen. Ensimmäisenä vuotena jäsenet istuvat ehdokkaat nimeävässä raadissa, seuraavana vuotena palkintoraadissa samat jäsenet valitsevat voittajan uuden valitsijaraadin työn pohjalta.

Palkinto on eräs Suomen suurimmista kirjallisuuspalkinnoista, ja voittaja saa kokonaiset 20 000 euroa. Toisin sanoen kyse on varsin arvovaltaisesta palkinnosta. Rehellisyyden nimissä en tiennyt yhtään, miten aikaa vaativa tehtävä minulla olisi edessä, kun iloisesti siihen suostuin.

Kuinka 284 kirjasta tulee kymmenikkö

Yhdessä raatikollegoideni Vesa Rantaman ja Johanna Hulkon kanssa muodostimme mielipiteen yhteensä 284 kirjasta 35 eri kustantajalta. Tapasimme säännöllisesti niin kasvotusten kuin etänä. Yhteensä kokoonnuimme kymmenkunta kertaa vuoden 2021 aikana, ja jokainen kokous kesti useamman tunnin.

Perusteellisten kirjallisuuskeskusteluiden myötä tutustuimme paitsi meille uusiin kirjailijoihin myös toisiimme. Nuo keskustelut ja lukukokemukset kaikkinensa paransivat pandemiavuotta. Liikuntaakin raatilaisena sai. Kirjat lähetettiin useimmiten yksitellen, ja harvoin suoraan postilaatikkoon.

Kaikista lukemistamme kirjoista runsaat seitsemänkymmentä prosenttia oli romaaneja, loput olivat runoutta, lyhytproosaa ja kaunokirjallista esseistiikkaa. Pienen osan kirjoista voisi luokitella sarjakuviksi, aforismeiksi ja muiksi vielä marginaalisemmiksi lajeiksi. Olemme kaikki olleet yhtä mieltä siitä, että suomalainen kirjallisuus – kahdella kielellä – on suunnattoman arvostettavaa ja monipuolista.

Kun en tunne suomenkielisiä ympäristöjä kovin hyvin, oli itselleni valtavan innostavaa lukea muualle kuin Tukholmaan, Norlantiin, Gotlantiin tai Ruotsin länsirannikolle sijoittuvista tapahtumista. Suomenruotsalainen kirjallisuus sijoittuu usein esimerkiksi Helsinkiin.

On kuitenkin huomattava, ettei se ole yksi ja sama Helsinki. Suomenkielinen ja suomenruotsalainen kirjallisuus eroavat tyylissä ja tunnelmassa kielen mukaan. Kadut, korttelit, kohtaamispaikat, baarit joitain mainitakseni saattavat vaihdella paljonkin. Kyse on kulttuurierosta, eikä se johdu yksinomaan kielestä. Tässä olisi aihetta vaikka omaksi kirjoituksekseen.

Lukeeko raati kaikki kirjat?

Olen saanut raatityöskentelystäni paljon kysymyksiä. Lukevatko kaikki raadissa kaikki kirjat? Vai jaatteko vain karkeasti kirjat kolmeen pinoon? Lukevatko suomenkieliset jäsenet vain suomenkieliset kirjatarjokkaat? Ennakkoluulojakin pintautui. Voitteko valita kirjan, josta pidätte eniten, ja sitten esittää muiksi ehdokkaiksi todella surkeita kirjoja, jotta varmistatte palkintoraadin päätyvän haluamanne kirjan voittoon? Toisin sanoen taktikoitteko.

Olen vastannut kysymyksiin, että jokainen raati saa vapaasti päättää työskentelytavoistaan palkinnon sääntöjen puitteissa. Loppupeleissä kyse on luottamuksesta raadin työvaiheiden aikana. Sen verran voin sanoa, että raadin työskentely – ainakin meidän tapauksessamme – on ollut laajempaa ja moninaisempaa kuin vain kirjojen jakamista kolmen jäsenen kesken. Toisinaan olemme lukeneet kirjan jopa kahteen, kolmeen kertaan. Kollegani ovat lukeneet kirjoja molemmilla kielillä, kuten olen itsekin tehnyt.

Viime vuonna ehdolla olleista kolmesta suomenruotsalaisesta kirjasta kaksi oli saatavilla suomeksi. Nähdäksemme myös käännökset täyttivät ehdokkuuden laatuvaatimukset. Olemmekin painottaneet, että myös kääntäjät voivat ja heidän tulisi saada arvostusta osakseen.

Lyhyesti sanottuna painopiste on kuitenkin kirjallisuudessa itsessään ja sen yleismaailmallisessa kielessä. Kuten kollegani Vesa Rantama sanoi puheessamme ehdokkaiden julkistustilaisuudessa Porvoossa joulukuussa 2021, työmme raatina muistuttaa taidekuraattorin työtä. Emme anna pisteitä kymmenelle parhaalle aikaansaannokselle. Se olisikin paljon helpompi tehtävä.

Sen sijaan Runeberg-valitsijaraadin tehtävä oli meidän vuorollamme yhtä selkeä ja yksiselitteinen kuin aiempinakin vuosina. Tehtävämme oli valikoida laadukasta nykykirjallisuutta eri lajeissa ja usealla kielellä. Valitsijaraati nimittää kymmenen ehdokasta, jotta niiden joukosta voidaan valita voittaja. Näin kirjallisuuspalkinnot yleensä toimivat. Yksi valitaan voittajaksi.

Lindbergin teksti on luettavissa pitempänä versiona ruotsiksi täällä.

Molempien tekstien aikamuotoja on muutettu suomenkielisen tekstin julkaisuaikaan sopiviksi. Camilla Lindbergin tekstiä on lyhennetty. Lindbergin tekstin käännös: Ville Hämäläinen. Kirjoittajien kuvat: Pia Petterson & Magnus Lindberg.

Vesa Rantama kuuluu Lukukeskus ry:n hallitukseen. Lukukeskus julkaisee Kiiltomato-Lysmaskenia.