Kirjailija-kriitikko Harri Närhi ei ole pitänyt kiirettä uuden romaaninsa kanssa. Miehen edellisestä romaanista, Palavasta pensaasta (WSOY 1997), on ehtinyt vierähtää jo yhdeksän vuotta. Närhen neljäs romaani on sen verran kunnianhimoisesti rakennettu ja kiinnostava, että se antaa syyn todeta: hyvää kannatti odottaa. Toisten tähtien tähden on hyvin taustoitettu, harkittu ja hiottu teos, jonka tulkinnan avaimet on piilotettu yksityiskohtiin.

Närhen uusinta romaania ja Palavaa pensasta edelsivät vuonna 1995 julkaistu Luutnantti Bernerin revolveri sekä esikoinen Vartija (1988). Romaanien lisäksi Närhi on kirjoittanut henkilökuvateoksen elokuvaohjaaja Markku Pölösestä (Pölönen, Maahenki 2004) sekä notkeasanaista elokuvakritiikkiä muun muassa City-lehteen.

Toisten tähtien tähden on kiehtova ja arvoituksellinen romaani, jonka hienovarainen ironia menee tarkkaamattomalta lukijalta helposti ohi. Pintatasoltaan se on sujuvasti ja kauniisti kirjoitettu, eksoottiseen Egyptiin sijoittuva kevyehkö jännitysromaani, jonka arvattava loppu tuottaa hienoisen pettymyksen.

Moni romaanin heikkous ja maneerilta vaikuttava piirre kääntyy yllättäen edukseen ja saa perustelunsa, kun teos loppupuolellaan alkaa tarjota välineitä salaisuutensa avaamiseen. Romaanin lopulla iäkäs hautamaalari Fahed huomauttaa romaanin minäkertojalle, suomalais-jordanialaiselle Sinikalle, miten detaljit menevät monilta ohi. Sinikka pohtii: ”Ihmiset eivät huomaa yksityiskohtia ja siksi niiltä jää kokonaisuuskin tajuamatta, syyt ja seuraukset ymmärtämättä.”

Suurten kertomusten lähteillä

Saudi-Arabiassa lapsuutensa viettänyt maailmankansalainen Sinikka Surohar jää orvoksi, kun sekä suomalainen äiti että jordanialainen isä menehtyvät muutaman vuoden sisällä. Omillaan viihtyvä, parikymppinen nainen löytää intohimoilleen kohteen ryhtyessään opiskelemaan Suomessa taidehistoriaa ja kiinnostuessaan muinaisegyptiläisistä alabasteriesineistä.

Sinikka alkaa päättäväisesti hakeutua tutkijan uralle ja järjestääkin asiansa niin, että pääsee Egyptiin asumaan. Hän aloittaa työt Luksorin museossa ja ryhtyy museotyönsä ohessa edistämään väitöstutkimustaan.

Monien Luksorin kävijöiden tapaan Sinikka huumaantuu kaupungin valosta, ruoasta, ihmisistä sekä Egyptin rikkaasta historiasta, joka vie kauas sivistyksen ja suurten kertomusten lähteille. Tässä ei ole likimainkaan kaikki, mihin Sinikka seikkailuissaan sotkeutuu. Vetävästi punotun juonen edetessä Sinikka pääsee tutkimuksensa kautta suuren arkeologisen huijauksen jäljille. Lisäksi hän kokee liki elämää suuremman rakkauden ja lopulta kenties kuolee rakastettunsa toimien tuloksena.

Sinikan tarina sävyttyy ja saa syvyyttä runsaista viittauksista Egyptin mytologiaan. Samalla Sinikan naiseutta sovitetaan mytologisiin, ikuisiin kehyksiin. Sinikka samastuu Karnakin temppelissä majaileviin kulkukissoihin, joita hän pitää Bastetin, kissajumalattaren, perillisinä. Sinikan mukaan ”kissat eivät olleet mitään pörröisiä kotikissoja, vaan itsellisiä olentoja, jotka tiesivät kuuluneensa tähän paikkaan viimeistään siitä asti, kun sen rakentamiseen ryhdyttiin”.

Perheensä ja läheisensä menettänyt Sinikka tuntuu kaipaavan ajan ulottumattomiin, kosketuksiin kaikkeuden kanssa. Jumalattariin samastumalla ja kiinnittämällä huomiota ikiaikaisiin naisiin liitettäviin symboleihin Sinikka sijoittaa itsensä osaksi suuria kertomuksia lietsoen näin uskoaan omiin voimiinsa ja selviytymiseensä.

Sinikka, epäluotettava minäkertoja

Toisten tähtien tähden sisältää hämmentävän paljon detaljeja, esimerkiksi liki luettelomaisia mainintoja tuotemerkeistä. Oma huomioni alkoi tarkentua yksityiskohtiin vasta siinä vaiheessa, kun havaitsin Sinikan kertomuksessa virheitä ja sisäisiä ristiriitaisuuksia.

Miksi Sinikka heinäsirkkojen hyökkäystä kuvatessaan puhuu kaskaasta heinäsirkan synonyymina? Entä missä vaiheessa Sinikka vaihtaa punaisen Victory-polkupyöränsä Crescentiin? Hiotulta ja huolellisesti tutkitulta vaikuttavaan kirjaan tuskin jäisi tuollaisia virheitä, elleivät ne olisi tarkkaan harkittuja ja tahallisia.

Pienet epäloogisuudet ja virheet murentavat Sinikan tarinan pitävyyttä ja uskottavuutta. Sinikka alkaa vaikuttaa kertojana epäluotettavalta ja hänen ”suuri kertomuksensa” pienemmältä ja suhteellisemmalta. Samalla hieman ohuelta tuntunut romaani avautuu toisenlaiseen asetelmaan: aiempaa ironisempaan ja monitasoisempaan.

Romaanin loppupuolella on jakso, joka tarjoaa paljon teoksen tulkitsijalle. Sinikka kuuntelee Paneb-nimisen vanhan miehen uskomatonta kertomusta faarao Tutankhamunin haudan löytymisestä ja kohtalosta. Sinikka suhtautuu tarinaan epäillen ja ajattelee: ”Tarkkaan ottaen en ymmärtänyt miksi minut oli haluttu sitä satua kuulemaan, vaikka tarina olikin osuvasti satiirinen kaikessa koiruudessaan.”

Mahmoud, sodassa sokeutunut arabimies, sanoo epäilevälle Sinikalle: ”Eikö kaikki ole satua? Toisten keksimiä kertomuksia, kun itse ei mitään keksi. Valitset vain mihin satuun uskot. Kirjat ja teatterit, tiede ja taide, isänmaat ja rajat? Itsenäinen Egypti, liput ja kansallislaulut? Sankarit ja marttyyrit, sodat, joissa sokeutuu? Olenhan minäkin vain tarina, jota koko elämäni kerron itselleni. Sinä omaasi. Satua myös kosto, satua kuolema, satua viha. — Satua rakkaus.”

Toisten tähtien tähden tekee kunniaa tarinankertomisen perinteelle muistuttaessaan, että koko ihmiskunnan historia on rakentunut tarinoiden varaan. Toisaalta teos nyrjäyttää satiirisella otteellaan suuret kertomukset raiteiltaan ja muistuttaa, miten tärkeää on punnita tarkkaan, millaisia kertomuksia itsellemme ja muille kerromme. Lopulta tarinat palautuvat aina yksilöön: me paitsi kerromme ja rakennamme tarinoita, myös rakennumme niissä.

Dela artikeln: