Vyöry

Vyöry on sveitsiläisen Markus Wernerin laajan ja mielenkiintoisen tuotannon ensimmäinen suomennettu teos. Romaanin nimi on alkukielellä Am Hang. Sanontaa käytetään Sveitsin saksankielisillä alueilla kuvaamaan jumiutunutta tilannetta, jossa sekä eteneminen että perääntyminen ovat mahdottomia. Ainoa vaihtoehto on pyöriä paikallaan.

Pyöriminen on päällimmäisenä minäkertoja Clarinin mielessä, kun hän aloittaa pakkomielteisen muistojensa kertaamisen romaanin ensimmäisissä lauseissa: ”Kaikki pyörii. Ja kaikki pyörii hänen ympärillään.” ”Hän” on Loos, omalaatuinen vanha herra, jonka pöytään Clarin hetken mielijohteesta istuu terassilla. Keskustelu polveilee, tunnelma on innostunut mutta jollakin etäisellä tavalla ahdistava, kuin liian tyyni ja paahtava kesäpäivä ennen rajuilmaa.

Parin kohtaamisen aikana miesten välille muodostuu omituinen jännite. Löytyy yhteinen kiinnekohta: naistenmies Clarin on jättänyt rakastajattarensa samassa kylpylässä, jossa yrmeän Loosin rakas vaimo on kuollut. Kolmanteen tapaamiseen Loos jättää tulematta, ja Clarin aavistelee katastrofia ymmärrettyään vihdoin todellisen heitä yhdistävän seikan.

Ikuisia kysymyksiä

Romaanin parasta antia ovat miesten keskustelut, jotka muistuttavat siitä, että dialogi on pohjimmiltaan taidetta. Sekä Loosilla että Clarinilla on taito ilmaista ajatuksensa poikkeuksellisen kaunopuheisesti. Tätä korostaa onnistunut suomennos: suomentaja Raija Nylander on säilyttänyt käännöksessään kielen rytmin. Syntyy tahaton mielleyhtymä antiikin klassisten filosofien keskusteluihin. Miesten paikalle voisi kuvitella perinteisen filosofin ja vastakkaiseen koulukuntaan kuuluvan oppilaan väittelemään hyvän elämän periaatteista.

Miesten vastakkaisuus on kiinnostavaa. He ovat erilaisia ja kaikesta eri mieltä. Clarin on avioeroasioihin erikoistunut asianajaja ja narsismiin taipuvainen naismagneetti, Loos sivistynyt muinaisten kielten professori, joka ei piittaa ajan hengestä. ”Nykyaika keskeyttää jatkuvasti puheeni”, hän toteaa. Clarinia Loos taas haukkuu ajan hengellä ratsastajaksi.

Keskustelujen teemat ovat sellaisia, joista ei yleensä puhuta ventovieraan kanssa. Ehkä juuri tämä pelottomuus tarttua ikuisiin kysymyksiin tekee dialogista niin kiehtovaa. Miehet keskustelevat lennokkaasti rakkaudesta ja naisista, petollisuudesta, kauneudesta, pelosta ja uskollisuudesta. Romaanin luettuaan voi kuitenkin kysyä, onko miesten välille syntynyt yhteys vain pinnallinen illuusio – näkökulma, joka tuntuu lohduttomuudessaan realistiselta loppuratkaisun jälkeen.

Loosin avioliiton lakastuminen on tarkka kuvaus rakkauden hitaasta rapautumisesta. Hänen suhteensa entiseen vaimoon on ollut piinallisen yksipuolinen. Asenteellista rapautumista edustaa Clarinin holtittomuus, josta hän on itse hyvin ylpeä. Hänen mukaansa ”ihmisen luonto kaipaa vaihtelua ja väriä eikä totu tottumukseen”.

Lukijan näkökulmasta Clarin on jo kokenut jälkimmäisen, tottumukseen tottumisen: hän ei enää osaa tyytyä mihinkään. Yleisesti vietteleminen nähdäänkin riskien ottamisena, mutta Loos kääntää tämän periaatteen ylösalaisin. Hänestä rohkeutta on avata silmänsä ja jäädä paikoilleen.

Kyyninen asenne tarttuu. Miten syntyvät ja, ennen kaikkea, miten säilyvät vapaat, oikeudenmukaiset ja antoisat suhteet? Onko niitä edes? Kirjailijakaan ei esitä selkeää kannanottoa. Varmaa on se, että molempien miesten tapauksissa hallitseva ja rajoittava tekijä on pelko.

Loppuratkaisussaan kirjailija ei onnistu käsittelemään uskottavalla tavalla luomaansa kahta kiinnostavaa perspektiiviä. Sääli, koska romaanin alku lupaa enemmän kuin banaalin kostotarinan. Vyöryä lukiessaan kannattaakin keskittyä päämäärän sijasta matkaan.