“me olemme tämän kulttuurin armoilla”
(s.16)

 

Kulman takana jo vaanivan monokulttuurin ja yhtenevien somefeedien aikana saattaa kysyä itseltään, kuinka omintakeinen on mahdollista olla ja onko se edes todella tarpeen. Mikä todella on merkittävää, kysyy Miira Luhtavaaran kolmas runokokoelma Pinnallisuus (2022).

Kauneuden hikinen ja lopulta umpikujaan johtava epätodellinen maraton on teoksessa jatkuvasti läsnä. Täytyykö tavoitella suuruuksia, vai onko ihminen lopulta yhä ennen kaikkea läheisyyteen ja lisääntymiseen suuntautuva olento, kaikesta älyllisestä diskurssista huolimatta? Puhuja kysyy, ”onko ihan ok samaistua nuppuihin? (s. 21), kuin salaa kuitenkin tietäen vastauksen. Teoksessa on lempeyttä, toisinaan liiallistakin pehmeyttä, joka kaipaisi rinnalleen abjektioita tai äärimmilleen vietyä ilmaisua.

Arkinen sanasto törmää kokoelmassa toisinaan alitajunnan viesteihin ja aivojemme selittämättömältä tuntuvaan toimintaan. Ihmisten voimattomuus oman kehon edessä nousee pintaan: ”Varmaan meidän hintelät aivomme tekevät jotain hyödyllistä” (s. 15). Emme edelleenkään täysin ymmärrä, miten aivomme toimivat, emmekä varsinkaan sitä, kuinka aivot ovat yhteydessä minuuteen, haluihin ja toiveisiin, joita jokainen meistä kantaa sisällään.

Teoksen epilogina ja yhtenä lukuohjeena toimii kokoelman ensimmäinen, ellipitinen runo:

”saanko ,

 

ihan silmittömästi
katsoa”

(s. 5)

Pilkun sijainti aavistuksen kauempana ujona alkavasta kysymyksestä luo vaikutelman runon puhujan ujoudesta, kuten myös sanojen ilmava asemointi sivulla. Empivä asenne kuitenkin väistyy, jonkinlainen vilpittömyys haihtuu kun seuraavassa säkeessä lupaa katsomiseen pyydetään ”ihan silmittömästi”. Katsomisen ja silmittömyyden muodostama (sana)leikki ohjaa kokoelma. Luhtavaaran runot kallistuvat usein kohti ambivalenssia, joka itsessään on yksi moniulotteisen runouden tuntomerkeistä.

Myös seuraava runo käsittelee näkemistä ja katsomista:

”hevoset näkevät unta lehmistä
lehmät näkevät unta hevosista”

Hevonen on voimakas, perinteinen symboli. Kotimaisen runouden kentällä muuun muassa Eeva-Liisa Manner on usein hyödyntänyt hevoskuvastoa. Hevosen uljas muoto on lähes vastakohta lehmälle, jota voidaan käyttää halventavana ilmaisuna, yleensä naisiin kohdistuvana. Runon lehmät ja hevoset toimivat myös allegoriana ihmisille, jotka joko identifioituvat ylväisiin hevosiin ja väheksyttyihin lehmiin, tai vaihtoehtoisesti ovat ulkopuolelta tulleet luokitelluiksi näihin kategorioihin.

 

Arkiset hetket levittäytyvät

Pinnallisuus käsittelee ruumiillisuutta, naiseutta, ulkonäköpaineita sekä kulutusyhteiskunta. Samalla arki on vahvasti läsnä, kuten myös Luhtavaaran aiemmissa kokoelmissa. Hetket ja niiden levittäytyminen nousevat lopulta elämässä kaikkein tärkeimmäksi. Teos puhuu yliajattelua ja liiallista ankaruutta vastaan ja ensimmäkseen onnistuu myös välttämään liian valistavan sävyn. Runojen kieli kutsuu rinnakkaistodellisuuteen, jossa on enemmän vaihtoehtoja; enemmän pehmeyttä.

Jo kokoelman nimi Pinnallisuus ohja kohti kokoelman teemaa. Teos kiertyy auki helposti ja johdonmukaisesti, kuljettaen lukijaa ensivilkaisulta kevyiden runojen lävitse. Usein tiiviit säkeistöt kitetyttävät muutamiin ellipitisiin virkkeisiin zeitgeistin haittapuolia:

”ratikassa tuijotan nuoren naisen kimmoisia huulia tuntuu hyvin

tärkeältä selvittää onko
suu väärennetty” (s. 35)

Katsomisen, havainnoimisen ja toisaalta nähdyksi tulemisen vaarat ja alttiudet risteilevät teoksessa. Toisinaan viesti sanotaan runoissa lähes alleviivatusti:

”Sillä on vaikeaa olla tuijottamatta epämuodostumaa toisen kasvoissa tai omissa kasvoissa” (s. 34).

Proosamuotoinen runo päättyy kuitenkin metaforisesti:

”Tai silmät vain haluavat silittää jotain, mikä ei niille kuulu”

Katse silittämisenä, ahnas tuijotus viattomana, luonnollisena uteliaisuutena. Luhtavaaran kokoelma tunnistaa elämän dualismin ja ääripäiden riskit; sen, että ihmiset toimivat usein ennen kuin ajattelevat. Millaista on olla vaistojen varassa yhä osittain operoiva eläin, joka on ahdettu kauneusihanteiden ja markkinatalouden ahtaisiin vaatteisiin?

Puhuja myös suuntaa usein sanansa suoraan lukijalle, tarjoaa mahdollisuuden dialogiin:

“kuvittele
että joku edelleen
kannattelisi niskaasi”

(s.61)

 

Ruumis kosketuksissa

Kaipuu hoivaan toistuu teoksessa, kuljettaa ajattelemaan utopiaa, jossa elämän ja yhteiskunnan julmuudet eivät ulottuisi jokapäiväiseen olemassaoloon. Modernin ihmisen ongelmat tiivistyvät hyvin yhdestä virkkeestä koostuvaan runoon:

“jos voisin koko ajan vain synnyttää, toipua orgasmista tai olla kuolemanväsynyt, olisin enemmän kiinni elämässä, olisin enemmän siellä missä ruumis on” (s. 75).

Minne ruumis on sitten kadonnut? Ja haluammeko todella sen takaisin? Tuskin kaipaamme revittyä, fyysisen työn ja ankaran elämän rääkkäämää vartaloa, mutta tunnistamme siihen liittyvän myyttisyyden. Aherruksessa, synnyttämisessä tai muussa kiinni oleva ihminen ei olisi yhtä altis jatkuville ajatuksille kuin Luhtavaaran runojen subjektit.

Runoissa kosketus toistuu ja myös lukija pääsee osaksi sensorista kokemusta. Kun sivuilta löytyy odottamatta pistekirjoitusta, teos päästää ”koskemaan itseään” ja muistuttaa lukijaa paitsi aistien merkityksestä, myös elottomalta vaikuttavien esineiden, kuten runokirjojen, aistillisuudesta.

Runoista puuttuu nykylyriikassa usein esiintyvä kryptisyys. Tekstejä ja runojen rakentamia kuvia on sangen helppo lähestyä. Tekstit kurkottavat kuitenkin useampaan suuntaan ja tarjoavat myös toisella lukukerralla kiehtovia ajatusleikkejä.

Luhtavaaran runoissa elämän sietämättömyys rinnastuu sen ainutlaatuiseen, eläimelliseen puoleen: lopulta olemme vain hiukan kömpelöitä, hyväntahtoisia nisäkkäitä, jotka ovat kehittäneet itselleen aivan liian monimutkaisen yhteiskunnan.

Dela artikeln: