Pajari Räsänen jatkaa esseetään lyhyellä peräänsukelluksella alkutekstin, sitaattien ja suomennoksen mahdollisiin merkityksiin.

Kokko_sitaatti_Char

Helsinginkatu-romaaninsa (Ntamo, 2025) osiossa II Runousvuosi, merkinnässä joka on päivätty 19. huhtikuuta 2019, Karri Kokko siteeraa Juha Vartoa, joka ”siteeraa – hiukan arvoituksellisesti – René Charia” (139). Oikeastaan Varto ei niinkään siteeraa, vaan suomentaa – ehkä tosiaan hiukan arvoituksellisesti, mutta ennen kaikkea hiukan huolimattomasti – Charin aforismin: ”Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.” Suomennos löytyy Varton kirjasta Laulu maasta. Luennot etiikasta (2. p. Tampereen yliopisto, 1995, s. 149).

Helsinginkadun ja kokoomateoksen Siinä ne nyt ovat: Koottu runous (Ntamo, 2025) kritiikissäni, jota ei lopulta julkaistu kritiikkinä vaan esseenä tai ”näkökulmana” Kiiltomadossa, ja jota luonnehdittiin osuvasti ”sukellukseksi” Kokon tuotantoon (18.3.2026), kirjoitin tästä seuraavasti:

[…] Helsinginkadussa siteerataan René Charia, sisennetyn lyhyen kappaleen verran. Charin aforismin suomennos on lainattu Juha Vartolta: ”Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.” Sisennyksellä lainaukseksi merkityn kappaleen jälkeen seuraa sisentämätön kappale, joka näyttäisi ikään kuin kommentoivan Charin aforismia: ”Runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyilee siltojensa kuvajaisissa.” (H 139.) Tämäkin on sitaatti, tai oikeastaan suomennos Charin aforismista: ”La poésie est de toutes les eaux claires celle qui s’attarde le moins aux reflets de ses ponts.” Kriitikkona voisin siis sanoa, minäkin, että ”kaipaan sisennyksiä ja graafisia ratkaisuja” (H 125), kuten Kokon lainaama ”Sami L.”, siis Liuhto. Sekä Kootun runouden että Helsinginkadun sivuilta voi siellä täällä tunnistaa vastaavanlaisia suoria, mutta merkitsemättömiä sitaatteja, esimerkiksi Platonin Pidoista (”Mene siis kauniina / kauniimman luo”, S 88) ja Paul Celanin runosta ”Engführung” (”Älä lue enää – katso! / Älä katso enää – mene!”, H 248). Lukijan on siis syytä olla varuillaan, ettei pane kaikkea lukemaansa tekijän nimiin.

 

Sisennettyä kappaletta seuraava kappale on siis sisentämätön, mikä saa näyttämään siltä kuin Kokko kommentoisi Charin aforismia omalla aforistisella vastauksellaan. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan sekä ”sitaatti” että ”kommentti” – se, mikä ladonnasta päätelleen näyttäisi kommentilta – ovat Charin tekstiä, tai oikeammin Varton Char-käännöksiä.

Tai siltä ainakin näytti, kunnes aloin epäillä hutiloineeni. Ankkuri-aforismi ei jotenkin kuulostanut René Charilta, varsinkin kun se näyttäisi vain eräänlaiselta toisinnolta tuosta toisesta aforismista, joka oli minulle ennestään hyvinkin tuttu, sillä olin kommentoinut sitä väitöslektiossani syksyllä 2007. Olin kuin olinkin hutiloinut, mikä kävi ilmi, kun vaivauduin etsimään käsiini Charin alkutekstin. Se ei vaatinut kuin verkkohaun sanoilla char ancre vague.

Verkkohaku vei lähteelle: ”Ne regardez qu’une fois la vague jeter l’ancre dans la mer.” Aforismi on sarjasta Les Dentelles de Montmirail, joka sisältyy kokoelmaan La Parole en archipel (runoja vuosilta 1952–1960, julkaistu 1962, Pléiade, s. 414). Juha Varton suomennos on hieman huolimaton. Jos yritttäisimme kääntää aforismin mahdollisimman sananmukaisesti ja säilyttää sille olennaisen outouden, pitäisi se kääntää jotenkin näin: ”Älä katso kuin kerran, miten aalto heittää ankkurin mereen.” Tai: ”Älä katso kuin kerran, kuinka aalto laskee ankkurin mereen.” Jeter-verbi voi viitata jättämiseen tai hylkäämiseen, kuten suomen heittää-verbikin. Kun kyse on ankkurista, viittaus heittoon olisi ehkä kuitenkin säilytettävä tai toistettava käännöksessä, tekemättä siitä helpommin ymmärrettävää: ”Älä katso kuin kerran, kuinka aalto heittää ankkurin mereen.” Jeter l’ancre on lauseke, joka löytyy myös ranska-suomi-sanakirjoista, ja tavanomaisin suomennos taitaisi olla ”laskea ankkuri”.

Charin aforismi, tai runo, tekee sen mitä sanoo. Jos katsot sitä nopeasti, se näyttää varsin ymmärrettävältä: ”Älä katso kuin kerran aaltoa, jonka ankkuri tekee mereen.” Mutta jos katsot toisenkin kerran ranskankielistä alkutekstiä, huomaat sen olevan oudompi: ”Älä katso kuin kerran, kuinka aalto laskee ankkurin mereen.” Jos katsot aaltoa, johon ankkuri on juuri vaipumassa, näet miten aalto laskee ankkurin mereen ja jättää sen taakseen. Tai sulkee syliinsä.

Charin alkuteksti siis virittää ansan, satimen. Hetken aikaa epäilin Kokon sellaisen lukijalleen virittäneen, havahduttuani siihen mahdollisuuteen, ettei Varron ”sitaatti” olekaan lainaus Charilta; entä jos Helsinginkadun sivuilla ”sitaatti” ja sen ”kommentaari” ovatkin vaihtaneet paikkaa? Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan Varton suomennos Charin aforismista on harhaanjohtava. On aivan kuin filosofi olisi – epäilemättä tarkoittamattaan ja tahtomattaan – järkeistänyt ja kesyttänyt runoilijan hullun ja villin syntaksin, jossa aalto heittää ankkurin, tai laskee sen, sen sijaan että ankkuri heiteittäisiin tai laskettaisiin aaltoihin.

Helsinginkadun sivulla voi tietenkin olla ladontavirhe, paikassa jossa teksti ”palaa ruotuun” eli tekstin vasen reuna palaa sisennetystä kappaleesta sisentämättömään, ikään kuin Char-lainauksen jälkeen seuraisi Kokon kommentti Charin aforismiin. Esimerkiksi ladontavirhe. Mutta, kuten jazzin soitossa, virheen sattuessa sen voi toistaa ja luoda siitä jotain mielenkiintoista.

* *

Jussi Kylätaskun suomennos Charin toisesta, kaksiosaisesta tai kaksivirkkeisestä aforismista löytyy Mirja Bolgárin toimittamasta ranskalaisen nykyrunouden antologiasta Sanat että tietäisimme (WSOY 1975, s. 59):

Kaikista kirkkaista vesistä runous viipyy vähimmin siltojensa heijastusten äärellä.

Runous, tuleva elämä uudenlaisen ihmisen sisällä.

Alkuteksti kuuluu: ”La poésie est de toutes les eaux claires celle qui s’attarde le moins aux reflets de ses ponts. / Poésie, la vie future à l’interieur de l’homme requalifié.” (À la santé du serpent xxvi, 1947; Pléiade, 267).

Niin sanotun terveen järjen näkökulmasta Charin aforismi tai lyhyt proosaruno edustaa metaforista kielenkäyttöä. Sillä eihän runous ole kirjaimellisesti kirkasta vettä, eihän? Eikä runous voi olla kirjaimellisesti tulevaa elämää ihmisen sisällä, edes uudenlaisen ihmisen – ihmisen, jonka sisällä on kirjaimellisesti vain verta ja luita, aivot ja sydän, maksa ja munuaiset, perintötekijöitä ja sähköimpulsseja? Eivätkä kysymyksessä voi olla kirjaimelliset sillat ja niiden kirjaimelliset kuvajaiset kirkkaassa vedessä, jota on juuri kutsuttu runoudeksi? Mutta tiedämmekö varmasti, mitä runous on? Tai mitä on ihminen? Tai mitä kaikkea kirjaimellisesti kuuluu kirkkaiden vesien joukkoon? Tai mitä oikeastaan onkaan kirjaimellinen?

Mitä siltoihin tulee, ne ovat rakennettua todellisuutta, ihmistyön tuotetta kuten runouskin. Lainaisin uudelleen muuatta merkintää Runousvuosi-projektista, joka päätyi osaksi Helsinginkatua:

Siltoja, metroasemia, liikenneterminaaleja, yleisiä kirjastoja ja muita ihmisen tekemiä rakennelmia arvioidaan yleensä niiden käytännöllisyyden jos kohta myös esteettisyyden perusteella. Entä jos ne olisivatkin kommentaareja runouteen? Samaa voisi kysyä luonnolta. Niitty, lehto, koski tai jättömaa kritiikin muotona tai sovelluksena. Sade, sumu, auer, tuuli. (H 125.)

Sade, sumu, auer, tuuli – miksei siis myös siltojen alla virtaava vesi, joka vähimmin viipyy kuvajaisissaan? Vosiko olla niin, että ilman kirkasta vettä me emme vielä tiedä, mitä runous on? Vosiko olla niin, että ilman runoutta me emme vielä tiedä, mitä kirkas vesi on?

”Vesi”, kirjoittaa Karri Kokko, ”on osa ympäröivää luontoa, mutta myös metafora monille asioille” (H 191). Epäilemättä. Itsepintainen vastalauseeni tähän kuitenkin olisi, että vesi voi toki olla metafora, mutta saattaa olla myös, ettei vesi ole metafora ”asioille”, vaan vesi on vesi, joka ”nähdään” ”asioiden” läpi.

Kun Kokko kirjoittaa, että ”vaikka puhe on vedestä, kyse on tekstistä” (H 193), vastaisin: me näemme – havaitsemme, koemme – veden läpi tekstin. Veden tekstin läpi, piti kirjoittamani. Niin sanottu konkreettinen kuva on ensin, ja metaforinen – tai, kuten mieluummin sanoisin, allegorinen – tulkinta tulee vasta sitten. Vesi on vesi ja sitten se voi olla muuta, vaikkapa tekstin metafora tai allegoria. Mutta vesi ei olisi vesi ilman tekstiä. Puhe on vedestä ja sitten myös tekstistä. ”Tekstille-ulkoista ei ole”, kuten Tiina Arppe suomentaa Jacques Derridan usein siteeratun, mutta harvoin ymmärretyn lauseen ”Il n’y a pas de hors-texte” (Platonin apteekki ja muita kirjoituksia, toim. Teemu Ikonen ja Janne Porttikivi, Gaudeamus 2003, s. 50).

Mitään sellaista puhdasta havaintoa kirkkaasta vedestä ei ole, joka ei aina jo nimeäisi kirkasta vettä kirkkaaksi vedeksi. Havainto on teoriapitoista, kuten sanotaan, ja tottumus on toinen luonto. Mutta voisiko poiesis haastaa teorian? Eikö se aina haasta, sillä teoria on aina vain teoriaa ja alttiina luovalle itsekritiikille? Marcel Proust kirjoittaa: ”Tottumus on ehkä toinen luonto, mutta se estää meitä tuntemasta ensimmäistä, jonka julmuudesta ja ihanuudesta sillä ei ole aavistustakaan.” (Kadonnutta aikaa etsimässä 7: Sodoma ja Gomorra I–II, suom. Inkeri Tuomikoski, WSOY 2017.) Runous on tottumuksen purkamista (tai ainakin ”ryntäämistä päin kielen rajoja”, kuten etiikka Wittgensteinin mukaan), mutta se voi tapahtua vain sisältä käsin – sikäli kuin mitään tekstille-ulkoista ei tosiaan ole.

 

Aineistossaan ja aiheissaan – aihe on tässä ymmärrettävä siten kuin puhutaan kukan aiheesta tai siemenaiheesta, tai silmusta, jossa toisiinsa kietoutuneina odottavat lehtien aiheet – runous on jo dynaamisesti, sanan dynamis kreikkalaisessa merkityksessä. Siltaa ei voi rakentaa ottamatta huomioon sen materiaalien, kuten puun tai teräksen ominaisuuksia. Sama pätee kaikkeen rakentamiseen ja ylösrakentamiseen, kuten vaikkapa pedagogiikkaan: ”oppilasaineksen” pakottaminen opettajan toivomaan muottiin, ottamatta huomioon muun muassa yksilöllisiä taipumuksia ja valmiuksia, on tuskin kovin hedelmällistä.

Maailma on romantisoitava, vaatii Novalis. Mutta tämä ei tarkoita maailman katselua ruusunpunaisten linssien lävitse, eskapismia, vaan alkuperäisen merkityksen löytämistä maailmasta. Runoutta ei projisoida maailmaan, vaan se on jo siinä, siitä lähtien kun maailma on maailma.

Runous on kaikkea sitä, mistä se puhuu – tai pikemminkin: kaikkea, minkä se nimeää, kuin ensimmäistä kertaa. Kuten kirkasta vettä. Se on tapa nähdä ja nimetä, kuin ensimmäistä kertaa. Mutta runous on kaikista kirkkaista vesistä se, joka vähimmin viipyy siltojensa heijastusten äärellä. Niin myös tämän reflektion äärellä. Runous on jo toisaalla.