Miika Pölkin kritiikki Genjin tarinan uudesta suomennoksesta on herättänyt runsaasti keskustelua. Nyt suomentaja Markus Juslin esittää oman näkemyksensä käännöksen ansioista sekä kritiikin kritiikin. Kiiltomato julkaisee Juslinin vastineen puheenvuorona, koska siinä käsitellään laajemmin kääntämisen tyyleihin ja suomennosten arvottamiseen liittyviä kysymyksiä. Keskustelu jatkukoon!

Miika Pölkki julkaisi Kiiltomadossa 21.2.2026 tulikivenkatkuisen arvostelun Kai Niemisen ja Martti Turusen vuonna 2025 ilmestyneestä Murasaki Shikibun Genjin tarinan suomennoksesta. Hänen kritiikkinsä vilisee sellaisia ilmauksia kuin ”selkokieliseksi vesitetty”, ”sekametelisoppa”, ”mautonta ja piittaamatonta” ja ”myrkkynä pohjalla”.

En liene ainoa lukija, jota kritiikki kaikessa hyökkäävyydessään hämmensi. Miika Pölkki näyttää sanovan, että suomennos olisi yksiselitteisesti kelvoton ja virheellinen, suorastaan loukkaus, ja hän sanoo sen niin voimakkaalla tunnelatauksella, että se häkellyttää. Jos kyse olisi satunnaisen lukijan tuntemusten tilityksestä, näin raivoisan tekstin kuittaisi lähinnä olankohautuksella. Pölkki kirjoittaa kuitenkin arvionsa tunnettuna Japanin tutkijana ja japaninkielisen kirjallisuuden suomentajana, mikä antaa hänen sanoilleen painoarvoa. Tämän vuoksi lukijalle voi syntyä mielikuva siitä, että Pölkillä on asiantuntijan auktoriteetti julistaa juhlitun suomentajan suurin suomennostyö objektiivisesti huonoksi.

Miika Pölkin arvio johdattaakin lukijaa harmillisesti harhaan, sillä hän ei tee näkökulmaansa ja arviointiperusteitaan selväksi, vaan ne täytyy lukea rivien välistä – eikä hänen asemansa ole neutraali, näkökulmansa objektiivinen tai arviointiperusteensa tavanmukainen. Päinvastoin: Pölkki arvioi Genjin tarinan suomennoksen peräänkuuluttaen suomennostapaa, joka nimenomaan ei ole Suomessa valtavirtaa. Arvion anekdoottimaisena näyttäytyvä analyysi yhdistettynä kirjoittajan omiin preferensseihin peilaamiseen luo kuitenkin vaarallisen vaikutelman tieteellisyydestä ja objektiivisuudesta. Olisin toivonut asiantuntija-asemasta kirjoittavalta kriitikolta läpinäkyvämpää arvion perusteiden taustoittamista.

Eri metodeilla erilaisiin hyviin lopputuloksiin – mikä on oikea tapa suomentaa?

Miika Pölkin kritiikki muuttuu ymmärrettävämmäksi, kun pysähtyy pohtimaan, mistä näkökulmasta hänen arvionsa lienee kirjoitettu. Tällöin oivaltaa, millainen merkitys näkökulmalla on koko suomennosprosessille. Pintaa rapsuttamalla Pölkin kritiikistä löytyy myös keskustelunavaus siitä, mikä on suomentamisen perimmäinen tarkoitus ja millä tavoin ylipäätään kuuluisi suomentaa.

Suomentaminen ei ole yksioikoinen, mekaaninen prosessi, vaan jokainen suomennos on aina tulkinta alkuteoksesta. Kaksi eri kääntäjää tuottavat aina kaksi täysin erilaista suomennosta samasta tekstistä ilman, että toinen olisi välttämättä toista huonompi. Tämä on yksi syy sille, miksi klassikkoja onkin syytä kääntää yhä uudelleen ja uudelleen. Täydellinen suomennos välittäisi tietenkin alkuperäisen teoksen kaikki sävyt, kaikkien sanojen kaikki merkitykset, kaiken rivien väliin ladatun intertekstuaalisuuden ja kulttuuriset viitteet kuitenkaan tekstiin mitään omaa lisäämättä… ja tässä kohtaa tarkkaava lukija huomaakin, että todellisuudessa ainoa keino saavuttaa tämä olisi jättää teos kääntämättä ja tarjoilla lukijoille alkuperäinen teksti alkuperäisellä kielellä. Suomennettu teos ei ole yhtä kuin alkuteos, se olisi mahdotonta, vaan suomennosprosessissa jotain tulee aina lisää ja jotain katoaa. Poikkeuksetta.

Siksi suomentajalla onkin tekijänoikeus tekstiinsä, onhan se alkuperäisestä teoksesta erillinen teoksensa. Suomentaminen on aina muutosprosessi, usein kompromissien kautta. Siinä arvotetaan ja painotetaan, tulkitaan ja maalataan. Suomennosta kirjoitetaan tunteella ja järjellä, tyylitajulla ja vaistolla, ja usein mielessä on jonkinlainen kuvitteellinen lukija, jonka luettavaksi alkuperäinen teos yritetään tulkita suomeksi. Mitä suurempi ajallinen ja kulttuurinen matka alkuperäisen teoksen ja suomennoksen välillä on – ja paljon suurempaa saakin hakea kuin Genjin tarinaa suomentaessa – sitä suurempi vaikutus suomentajan valinnoilla on.

Pintaa rapsuttamalla Pölkin kritiikistä löytyy myös keskustelunavaus siitä, mikä on suomentamisen perimmäinen tarkoitus ja millä tavoin ylipäätään kuuluisi suomentaa.

Kai Nieminen tekee oman strategiansa suomentamiseen selväksi jo Genjin tarinan esipuheessa: ”Lähtökohtani oli, että selittävän käännöksen asemesta koetan suomentaa Genjin sen kaltaiselle kielelle, jota japanilainen alkutekstiä lukiessaan kohtaa – mikä edellyttää, että ymmärtääkseen lukemansa lukija tarvitsee selityksiä, kuten japanilainen nykylukijankin tarvitsee” (I osa; s. 5–6). Toisaalla hän kirjoittaa: ”Minulla on kokemusta tämänkaltaisesta pyhäinhäväistyksestä: ennen ryhtymistäni tämän suomennostyön lopulliseen vaiheeseen kirjoitin Kalevalan nykysuomeksi vuonna 1999. Saamani positiivinen palaute rohkaisi minua kirjoittamaan niin ymmärrettävästi kuin mahdollista, unohtamatta, että tekstin tulee olla nautittavaa silloinkin, kun se tuntuu vaikealta.” (s. 6–7.) Ja vielä: ”Runsaista selityksistä huolimatta suomennokseni ei ole (eikä sen ole tarkoituskaan olla) tieteellinen vaan kaunokirjallinen, päämääränäni on tarjota lukijalla samanlainen kaunokirjallinen elämys kuin itse kokemani” (s. 7).

Nieminen siis tekee lukijalle läpinäkyväksi alusta asti, että hänen käännöksensä on kaunokirjallinen tulkinta, joka pyrkii selkeyteen: tapa kirjoittaa Genjin tarina muotoon, jossa tarina on suomalaiselle lukijalle ymmärrettävä ja miellyttävä lukea. Mikä sitten olisi ollut se Miika Pölkin tavoittelema strategia, johon hänen kritiikkinsä näyttää pohjautuvan?

Tarkemmin luettuna Pölkin kritiikki vaikuttaa vertailulta suomennoksen ja Pölkin itsensä kuvitteleman vaihtoehtoisen, paremman käännösstrategian välillä. Tätä ei ikävä kyllä tehdä tekstissä kovin selväksi, eikä taustalla häilyvää ihannestrategiaakaan kuvailla kuin epämääräisillä maalailuilla, yhtä pientä tekstikatkelmaesimerkkiä lukuun ottamatta. Katkelmassa Pölkin valitsema strategia todella onkin täysin erilainen kuin Niemisen ja Turusen: koukeroinen, epäsuomalainen, vaikealukuinen mutta epäilemättä tarkempi. Kenties se olisi onnistunut välittämään Genjin tarinasta tiettyjä aspekteja paremmin kuin Niemisen ja Turusen valitsema tyyli, mutta samalla tekstin luettavuus olisi heikentynyt merkittävästi. Kokemus kerronnan kauneudesta ja sujuvuudesta olisi kärsinyt ja entistä harvempi lukija olisi varmasti jaksanut kahlata koko teoksen loppuun saakka.

Selkeimmin Miika Pölkin arvosteluasteikko käy ilmi arvostelun lopusta: ”Valitettavasti nyt Genjin tarina ei vielä elä suomeksi, koska suomentamista ei ole valjastettu suomen kielen mullistamiseen vaan on tyydytty selittämään tarinaa suomeksi.” Suomesta tuskin löytyy kovin montaa suomentajaa, joka allekirjoittaisi sen käsityksen, että suomentamisen tehtävä on mullistaa suomen kieli. Sellainen tavoite kuulostaa alkuperäisen tekstin omimiselta omien tarkoitusperien ajamiseksi sen sijaan, että kunnioittaisi alkuperäistä teosta tai suomen kieltä sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Yleensä ajatellaan, että suomennos pyrkii mullistamaan suomen kieltä vain siinä tapauksessa, että alkuperäisen teoksenkin keskeinen piirre on yritys mullistaa omaa kieltään.

Pölkin arvio Genjin tarinan suomennoksesta hämmentää, koska suomennoksen yksittäisten kohtien esitteleminen aivan muuta kuin käytettyä käännösstrategiaa vasten ei ole kovin selkeä tapa analysoida tekstiä. Kun omenaa vertaa päärynään, saa vain pettyä karvaasti, kun se jokaisella vertauksella ja kaikista näkökulmista on edelleen omena. Pölkin arvostelu olisi tarvinnut metatason keskustelun käännösstrategioista: miksi hän olisi itse valinnut toisenlaisen strategian? Mitä hänen strategiallaan olisi saatu ja myös menetetty? Vaihtoehtoisesti hän olisi voinut käsitellä suomennosta sitä vasten, mitä Suomessa on totuttu yleensä pitämään hyvänä suomentamisena.

En toki tahdo sanoa, ettei Miika Pölkin toivomalla tavalla voisi tehdä hyviä suomennoksia. Yhtä ainoaa ”oikeaa” tyylivalintaa tuskin voikaan olla. Mistään teoksesta – vielä vähemmän Genjin tarinan kaltaisesta suurteoksesta – ei ole mielestäni mahdollista laatia yhtä, tyhjentävää käännöstä. Kompromissien, tulkintojen ja painotuserojen vuoksi jokainen eri suomennosyritys tavoittaa alkutekstistä väistämättä eri puolia.

Olisi teennäistä ja turhaa pyrkiä samaan kääntämällä tekstiä jollain tapaa arkaaiselle suomen kielelle.

Suomentamisen yleiseksi ohjenuoraksi esitetään usein, että suomentajan tulee yrittää tavoittaa sama kokemus kuin alkutekstin lukijalla on alkuperäisessä julkaisupaikassa (mitä en tosin itse aina allekirjoita järkevimpänä strategiana). Genjin tarinan alkuperäiset lukijat olivat tuhat vuotta sitten Japanissa elänyt pieni hovin sivistyneistö, joilla oli kokonainen omien sisäpiirijuttujen maailmansa. Genjin tarina on ollut aikanaan heidän keskuudessaan suosittua viihdettä, mutta kukapa osaa enää sanoa, miten he ovat sen oikeastaan kokeneet? Meidän kokemusmaailmamme ja meille tuttu intertekstuaalisuuden kenttä on niin erilainen, ettei tuota tuhannen vuoden takaista kokemusta pystytä sellaisenaan jakamaan. Jos sen sijaan yrittää tavoitella lukukokemusta, jonka nykyjapanilainen teoksen lukemisesta saa, se on toisella tapaa mahdotonta: Genjin tarinan kieli on nykyjapanilaiselle liian vanhaa ollakseen helposti ymmärrettävää. Olisi teennäistä ja turhaa pyrkiä samaan kääntämällä tekstiä jollain tapaa arkaaiselle suomen kielelle.

Genjin tarinan suomennos suomentajan silmin luettuna

Omasta suomentajan näkökulmastani Kai Niemisen ja Martti Turusen linja on hyvin perusteltavissa. He ovat saaneet aikaan yhtenäisen ja miellyttävästi luettavan tekstin, joka avautuu saatesanojen myötä helposti myös tavalliselle suomalaiselle lukijalle. Totta kai lyyrisempikin linja olisi ollut perusteltavissa ja olisi varmasti aistikkaasti toteutettuna synnyttänyt hienon teoksen. Myös akateemiselle käännökselle, jossa sanatarkkuus olisi tärkeämpää ja selitykset olisivat tarkemmat ja laajemmat, olisi varmasti ollut tilausta, vaikka siinä luettavuus usein kärsii ja kaunokirjallinen nautinto hiipuu. Jokin linja käännökseen on kuitenkin täytynyt valita, eikä mikään valinnoista voisi olla täysin väärä, kunhan sen toteuttaa taiten.

Pölkin mainitsemiin asiavirheisiin en ota kantaa, sillä itse en ole analysoinut suomennosta siltä pohjalta. Sen verran kuitenkin sanottakoon, että kaikkiin suomennoksiin jää valtavien tekstimassojen takia joitain virheitä. Mikään kääntäjän oma huolellisuus, kustannustoimittajan huolellisuus ja oikolukijan huolellisuus ei pelasta niiltä kaikilta: kun tekstiä on tarpeeksi paljon, jotain pientä jää aina huomaamatta. Niinpä yksittäisten virheiden poimimisen sijasta tärkeämpää lienee virheiden määrä ja laatu sekä se, toimiiko kokonaisuus pienistä virheistä huolimatta.

Itse pidin erityisesti siitä, miten Genjin tarinan suomennos on jatkuvassa dialogissa itsensä kanssa: alaviitteet kulkevat tekstin rinnalla poikkeuksellisen tärkeänä osana lukukokemusta, joten lukija sukkuloi luontevasti suomennostekstin ja alaviitteiden välillä. Pölkki kommentoi alaviitteitä hyvin lyhyesti siihen nähden, miten olennainen osa ne ovat suomennosteosta: ”Alaviitteissä selostetaan usein asian vierestä eikä tarjota selventävää tukea epäröivälle lukijalle”. Minusta ne olivat kuitenkin ihania – tarinoivia, rönsyileviä ja persoonallisia. Tuntui lähes kuin lukisin jutustellen samalla ystävän kanssa, joka sattuu tietämään paljon Genjin tarinasta. Ne tekevät suomennoksesta eräänlaisen hybriditeoksen, jossa kääntäjä tulee persoonallaan mukaan tekstiin ja lukuprosessiin. Missä tahansa muussa tekstissä se voisi tuntua liian päällekäyvältä, mutta näin ajallisesti ja kulttuurisesti kaukaisen tekstin kohdalla se on mielestäni juuri oikea tapa lähteä tutkimaan yhdessä Genjin maailmaa. Kääntäjä tulee näkyväksi eikä käännös edes teeskentele olevansa objektiivinen toisinto alkuperäisestä. Se on avoimesti ja rehellisesti tulkinta ja uudelleenkerronta lukijalle, jolle tuhat vuotta vanha japanin kieli ja sen ajan hovi on lähes tavoittamattoman kaukainen.

Lopuksi

Kukaan suomentaja tai mikään suomennos ei ole kritiikin yläpuolella, mutta kun kyse on näin merkittävästä teoksesta, olisin toivonut ja odottanut Miika Pölkin käsittelevän vanhemman kollegansa suurtyötä paremmin perustellen ja kunnioittavampaa kielenkäyttöä vaalien.

Kaikessa räiskyvyydessään Pölkin kritiikki vaikuttaa silti herättäneen keskustelua suomentamisesta ja hyvän suomentamisen standardeista, eikä sellaista keskustelua voi koskaan olla liikaa. On hyvä nostaa esille, ettei minkään käännösstrategian valinta ole itsestäänselvyys. Erilaisia tapoja suomentaa sama teos hyvin – ja silti aina alkuteoksesta poikkeavaksi teokseksi – on lukemattomia.

Kirjoittaja on suomentaja.