Kimaltavien konservatiivivampyyrien pauloissa, taas

Suomentaja Silja-Maaria Aronpuro palasi teinivuosiinsa lukemalla uudestaan Twilight-vampyyriromanssisarjan, joka oli 2000-luvun alkuvuosina suuri ilmiö. Iltahämärästä aamunkoiton valoon nousi muun muassa unelmointia, nuorten tyttöjen hankalaa halua ja monia yhäkin samastuttavia ja tärkeitä teemoja.

Keksin kesällä, että Stephenie Meyerin Houkutuksen julkaisemisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 20 vuotta. Aloin miettiä, saisiko teinivuosiani ravistelleeseen vampyyriromanssiin palaamalla uutta näkökulmaa romanssikirjallisuuteen, jota olen viime vuosina suomentanut. Minun ei ollut tarkoitus lukea koko neliosaista sarjaa uudelleen, mutta niin pääsi käymään. 

Aikoinaan luin alkuperäisen neliosaisen Twilight-sarjan ja vielä oheiskirjan Bree Tannerin lyhyt elämä ja kävin katsomassa elokuvat, kun ne tulivat teatteriin. Jossain vaiheessa, varmaankin viimeisen filmatisoinnin jälkeen, kiinnostukseni laimeni, ja Houkutuksen myöhemmät uudelleenlämmittelyt Elämä ja kuolema ja Keskiyön aurinko menivät minulta täysin ohi. Niinpä keskityn tässä esseessä vain alkuperäiseen neljän kirjan sarjaan. 

Asian ympäriltä lueskellessani aloin tajuta, miten monia muitakin Twilight on mietityttänyt. Sarjasta on tehty tutkimusta huomattavasti enemmän kuin pystyin yhden esseen puitteissa ottamaan haltuun, ja kun suoratoistoalustan algoritmi sai vihiä kiinnostuksestani, se suositteli minulle puolta tusinaa Twilight-podcastia. Lopulta minulla on tarjota vain oma kokemukseni kirjojen parissa. Tämä on yhden millenniaalin vaellus iltahämärästä aamunkoittoon. 

 

Hyvän ja pahan tiedon kirjasto 

En muista, miten alun perin törmäsin Houkutukseen. Luultavasti sattumalta kolutessani lähikirjaston nuortenosaston scifi- ja fantasiahyllyä. Tai sitten joku koulukaverini suositteli kirjaa. Varmaa on vain, että olin jo lukenut Twilight-sarjan ensimmäisen osan suomennoksen, kun sain sen lahjaksi parhaalta ystävältäni yhdeksännen luokan päätteeksi eri lukioihin lähtiessämme. Harmittaa, että kannoin kirjan myöhemmin muiden mukana antikvariaattiin, sillä haluaisin nähdä omistuskirjoituksen. 

Vanhempani ohjailivat lukemistani suosituksilla mutta eivät rajoittaneet sitä mitenkään. Olin luultavasti koluamassa fantasiahyllyä, koska olin tutustunut J.R.R. Tolkienin ja C.S. Lewisin uskonnollissävytteisiin suuriin kertomuksiin, joita ei toki filmatisointien ansiosta voinut välttää 2000-luvun alussa, ja Ursula K. LeGuinin yhteiskunnallisiin ja sukupuolta pohtiviin scifi-teoksiin. Kävin ahmimisiän innolla läpi Almondia, Cooperia, Colferia, Gaimania, Holopaista, Pratchettia, Pullmania ja kaikenlaista, minkä yhteinen nimittäjä tuntuu jälkeenpäin ajatellen olevan hyllypaikka. 

Toisaalta eräänä kesänä luin hyvällä halulla Leo Tolstoin Sodan ja rauhan, jonka löysin äitini kirjahyllystä WSOY:n taskukirjoina, ja Anna Kareninan, josta pidin vielä enemmän. Miksi siis ihastuin Meyerin vampyyriromanssiin siinä määrin, että tilasin jatko-osat alkukielellä heti, kun ne ilmestyivät, ja luin kirjailijan nettisivuilta kaiken mahdollisen oheismateriaalin? 

 

Tämä on yhden millenniaalin vaellus iltahämärästä aamunkoittoon. 

Ilmiö ja aikakapseli 

Ennen kuin aloitin Twilight-sarjan lukemisen uudelleen, muistelin aiempaa lukukokemustani, luin vanhoja arvioita ja juttelin ystävieni kanssa. ”Kaikki sun kaverit on lukeneet Twilightin tai ainakin kommentoi sitä asiantuntevasti”, puolisoni totesi hämmästyneenä. On totta, että sarjaa oli vaikea välttää, jos oli tytöksi kasvatettu ihminen nollarin loppupuolella. 

Keskusteluissa ja arvioita lukiessani huomasin yhä asettuvani fanimaiselle puolustuskannalle. Suhtauduin kärsimättömästi kaikkiin, jotka huomauttavat Meyerin proosan kehnoudesta, juonen aukoista ja sarjan konservatiivisista sukupuolirooleista. Siitä huolimatta, että havainnot ovat aivan totta. 

Ehkä kärsimättömyyteni kumpuaa siitä, että miljoonat tytöt, minä mukaan lukien, olivat näistä pöhköistä kirjoista todella tohkeissaan. Siksi kritiikki ja taivastelu tuntuvat herkästi toisaalta ainaiselta tyttöjen kiinnostuksenkohteiden vähättelyltä ja toisaalta moraalipaniikilta. Tyttöjen suojeleminen ”huonolta” kirjallisuudelta, jossa kuvataan vahingollisia parisuhdemalleja ja sukupuolinormeja, haiskahtaa samalta kuin muukin tyttöjen hyveellisyyden suojeleminen. Osa onnellista tyttöikää ja kenties muutakin elämää on, että saa kaikessa rauhassa kohkata jostakin pöljyydestä. 

Kenties juuri Twilightin nouseminen ilmiöksi on osa sen viehätystä. Koska kirjat koettiin yhdessä samaan tahtiin, niistä on muodostunut aikakapseli, joka vie omiin ja yhteisiin teinivuosiin. Vaikka monet klassikotkin ovat jaettuja lukukokemuksia, ne eivät vie samalla tavalla tiettyyn hetkeen yhteisessä historiassa. 

Varmaankin Twilight olisi saanut vähemmän kritiikkiä osakseen, jos sarjasta ei olisi tullut niin suosittua. Houkutusta markkinoitiin hieman samankaltaisella syntykertomuksella kuin Harry Potter -kirjoja, vaikka sarjoilla oli hyvin vähän yhteistä. Kustannusmaailma kohahti, kun Scholastic-kustantamo tarjosi ennätyksellisen summan Harry Potter -kirjojen oikeuksista Yhdysvalloissa. Samaan tapaan Stephenie Meyer oli tuiki tuntematon perheenäiti, joka näki eräänä yönä unta ihmistytöstä ja vampyyripojasta kedolla, kirjoitti unensa ympärille romaanin ja sai häkellyttävän 75 000 dollarin sopimuksen kolmen kirjan sarjasta. 

Jos oikeudet olisi ostettu esikoiskirjailijoille tavanomaisella summalla ja teinitytöt ja innostuneet äidit olisivat suositelleet kirjoja toisilleen kaikessa hiljaisuudessa, ne olisivat lentäneet kriitikkojen tutkan alla. Toisin kävi. Viimeistään, kun Houkutuksen elokuvasovitus sai odottamattoman suuren suosion vuonna 2008, ilmiöltä ei voinut enää välttyä. Ja ärsyttäähän se, kun altistuu tahtomattaan esimerkiksi kimaltaville vampyyreille, jotka kehtaavat vallata myydyimpien kirjojen listoilta neljä kärkisijaa. 

 

 

Sanojen vietävänä 

Ainakin WSOY:n markkinointiosastolla oltiin hereillä, kun Houkutuksen takakanteen keksittiin kirjoittaa Bellan ja Edwardin romanssista: ”Perinteisessä mielessä he eivät voi toisiaan saada, mutta he kohtaavat ajatuksin ja kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa.” Kielen nostaminen saattaa olla Houkutuksen yhteydessä ylimainostamista, mutta selvästi kaihoisan kielen varaan rakentuva romanssi oli juuri sitä, mitä teininä janosin enkä onnistunut helposti löytämään ainakaan fantasiahyllystä. 

Aavistelin, että puutteellinen englannintaitoni hämärsi proosan heppoisuutta, mutta sarjan pariin palatessani havaitsin, ettei tyyli tule lukemisen tielle. Meyerin teksti ei ole mitenkään loisteliasta mutta ei piinallistakaan. Dialogi on sujuvaa, ja hahmojen keskinäistä naljailua on hauska seurata. 

Kaksikymmentä vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen, kun olen toiminut kymmenen vuotta suomentajana, nautin Tiina Ohinmaan suomennoksesta uudesta näkökulmasta. Käännös on suvereeni, paneutunut ja hiottu. Ohinmaa suhtautuu selvästi nuoriin lukijoihinsa vakavasti ja haluaa tarjoilla heille parasta. 

Muistin myös odottaa tiettyjä innoittuneita sanavalintoja, kuten sitä, kun Edward toteaa kasvattisisarensa Rosalien avoautosta: ”Eikö olekin räyhäkäs peli?” (Houkutus, s. 172.) (Alkuteoksessa ”Ostentatious, isn’t it?” s. 174.) Kaiketi en ollut kohdannut sanaa aiemmin enkä oikein tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin, ja se jäi siksi mieleeni vuosikymmeniksi. 

Tämän soisin muistettavan, kun puhutaan siitä, voiko juonivetoisia viihdekirjoja kääntää tekoälyn avustuksella. Juuri ahmimisiässä kohtaamani suomentajat, Ohinmaa heidän joukossaan, ovat olleet osaltaan kasvattamassa minusta sitä suomentajaa, joksi olen tullut ja jona haluan yhä kasvaa. Kevyitä kirjoja luetaan paljon ja vauhdilla, mutta se ei tarkoita, etteikö niiden kielellä olisi väliä, päinvastoin. 

 

Kritiikki ja taivastelu tuntuvat herkästi toisaalta ainaiselta tyttöjen kiinnostuksenkohteiden vähättelyltä ja toisaalta moraalipaniikilta.

 

Tytöt tahtoo lukea 

Meyerin proosa ei kutsu ihastelemaan itseään vaan vie mennessään. Kerta toisensa jälkeen se irrottaa minut todellisuudesta ja jyrää minut emotionaalisesti. Yritykseni analysoida, miksi Twilight toimii, kaatuu toistuvasti siihen, miten se toimii: Kun aloitan, teksti imaisee minut pyörteeseensä ja ehdin vain ohimennen ihmetellä tarinamaailman erikoisuuksia, kuten miksi satavuotiaat vampyyrit haluavat sisustaa kotinsa juuri vaaleansävyistä nollariestetiikkaa noudatellen ja miten kotiäiti saa aikansa kulumaan taloudessa, jossa kukaan ei syö eikä nuku. 

Luin Houkutuksen viikonlopun aikana kolmelta istumalta ja kielsin itseäni aloittamasta Uusikuuta, etten laiminlöisi seuraavan viikon töitä. Twilight-sarja on vangitseva. Se ei toki ole mikään objektiivinen arvio vaan laajasti jaettu kokemus. 

The Atlantic -lehdessä julkaistussa esseessään What Girls Want Caitlin Flanagan muistelee Twilight-sarjan kautta teini-iän lukukokemuksiaan ja sitä, miten kirjat veivät hänet mukanaan. ”En valinnut kirjoja taiteellisten ansioiden vuoksi vaan yksinomaan sillä perusteella, onnistuivatko ne vetämään minut peilimaailmaan”, Flanagan kirjoittaa (suomennos omani). 

Juuri siltä minusta tuntuu, kun palaan Twilightin äärelle. Aloitan hieman skeptisesti mutta ennen kuin arvaankaan, astun huolimattoman harha-askelen ja humpsahdan päätä pahkaa kaninkoloon, putoan helmat hulmuten kuin Liisa ihmemaahan. Nyt en ihastele Lewis Carrollin matematiikkavitsejä ja suomentajien kielellistä akrobatiaa, vaan uppoan tuttuun tunteiden vuohon, joka kuljettaa minua juonen etapilta toiselle. 

Kyseessä ei ole niinkään epäuskon vaan kritiikin lykkääminen. Heittäydyin kirjoihin niiden omilla ehdoilla proosan laatua arvioimatta ja maailmanrakennuksen puutteista piittaamatta. Twilight-sarja palauttaa minut ahmimisikään sekä muistoissa että kokemuksena. 

 

 

Päiväunelmakirja 

Stephenie Meyer tietää jotakin siitä, millaista on olla lukeva tyttö. Englantia opiskellut Meyer ammentaa ahkerasti englanninkielisen kirjallisuuden klassikoista. Twilight-sarjan ensimmäinen osa mukailee löyhästi Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, toinen osa Uusikuu William Shakespearen Romeota ja Juliaa ja kolmas Emily Brontën Humisevaa harjua. Kaikki teokset myös mainitaan avuliaasti lukijalle. 

Kuuluisat intertekstit saattoivat vain vauhdittaa Twilight-intoani. Kulutin samoihin aikoihin innolla Austen- ja Shakespeare-adaptaatioita. Muistelen erityisellä lämmöllä Sampolan kirjastosta löytämiäni mangamukaelmia klassikkonäytelmistä. 

Haastatteluissa Meyer mainitsee esikuvikseen englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita, Austenin ja Shakespearen lisäksi L.M. Montgomeryn tuotannon. Epäilin taustalla häälyvän kasapäin vähemmän arvostettua romanssikirjallisuutta, mutta ainakaan omien sanojensa mukaan Meyer ei lue romansseja, koska ei pidä niitä riittävän puhtoisina. Uskottakoon kirjailijan sanaa, ovathan romanssigenren rakenteet tulleet minullekin tutuiksi pikemmin klassikkokirjojen ja elokuvien kautta. 

On helppo kuvitella, miten Meyer on suunnitellut kirjoja mielessään lastenhoidon lomassa eräänlaisessa hämärässä flowtilassa. Lukeminen tuntuu siltä kuin makailisi sängyssä viikonloppuaamuna puoliksi hereillä ja alkaisi sepittää mielessään jotakin juttua sen verran unisena, että kriittinen mieli uinailee vielä, mutta tapahtumia on helppo ohjailla. Tarinamaailma ei ole mitenkään looginen ja aukoton, hahmot eivät suinkaan ole mitään psykologisia tutkielmia, mutta juoni etenee vääjäämättömästi voimakkaiden ja tunnistettavien tunteiden virtana. 

 

Yritykseni analysoida, miksi Twilight toimii, kaatuu toistuvasti siihen, miten se toimii.

Sarjan unenomaisuutta lisäävät myös vahvat kuvat, jotka ovat jääneet mieleeni vuosikymmeniksi: Houkutuksesta muistan voimakkaan maisemantunnun, vastakkainasettelun lehtevän ja kostean Forksin ja paahtavan aavikkoisen Phoenixin välillä. Suomen kesiin tottuneena ei ollut vaikea kuvitella sateista Forksia. Phoenixin kuvauksen innoittamana piirsin maantiedon vihkoni kanteen avaran aavikkoisen matalien vuorten kehystämän autiomaan. 

Jotenkin olen onnistunut unohtamaan elokuvat lähes täysin. Kun palaan kirjoihin, muistan kirjoissa kuvatut paikat kuin olisin käynyt niissä itse: Bellan kodin, mutta vain osittain, huonejärjestyksessä ei välttämättä ole järkeä, paloja vampyyriperheen talosta, rannan La Pushissa. Erityisesti minua kiehtoi ajatus sinivihreänä liekehtivästä ajopuunuotiosta. 

Ehkä Meyerin suurin saavutus on se, että Twilight kestää paperille vangitsemisen. Yleensä päiväunet haihtuvat kuin saippuakuplat, mutta jos niitä yrittää kirjoittaa ylös, ne saattavat hajota kuin purkkapallo naamaan: muuttua noloiksi ja tahmeiksi. Lukijasta riippuen myös Twilight voi tuntua nololta ja tahmaiselta, mutta monet se kietoo pauloihinsa. 

 

 

Teinitytön hankala halu 

Haaveilu ja päiväuneksiminen rakentuu halun varaan, ja Meyer tietää jotakin myös halusta, vaikka ei tahdokaan puhua asiasta haastatteluissa. Twilight-sarjan pääasiallinen jännite syntyy siitä, että Bella haluaa Edwardin omakseen kaikin kuviteltavissa olevin tavoin, ikuisiksi ajoiksi. Päähenkilön halu vangitsee fanit ja hermostuttaa arvostelijat. 

Uskon Twilightin lumonneen minut osittain siksi, että se käsitteli teinitytön mieltäni vaivaavia kysymyksiä. Lähikirjaston fantasiahyllyä läpikäydessäni tartuin innokkaasti romanssijuoniin, mutta niitä oli laihanlaisesti. Kuten Anu Silfverberg toteaa esseeteoksessaan Sinut on nähty, esimerkiksi Sormusten herran maailman miehisyys saa ihmettelemään, miten kukaan lisääntyy (s. 74). Sankarin matkat kannustavat kyllä tarttumaan suuriin tehtäviin ja voittamaan ylitsepääsemättömiltä tuntuvat vaikeudet, mutta ne eivät välttämättä sano mitään muuttuvasta kehosta ja halusta, johon sekä itsen että ympäristön on vaikea suhtautua. 

Vaikka Twilightin ihmisverestä kieltäytyvät kulmahampaattomat vampyyrit uudistivat vampyyrigenreä monin tavoin, seksuaalisuuden ja vaaran yhteys vampyyrimyytin ytimessä säilyy. Edwardin vampyyriys on suurin este hänen ja Bellan välillä. Edward yrittää toistuvasti varoittaa Bellaa pysymään poissa ja suojella rakastettuaan itseltään pitämällä fyysistä etäisyyttä. Se vain ei onnistu, koska Bella tarrautuu Edwardiin koko olemuksellaan. 

2000-luvulla vampyyrikirjallisuus ei varoita nuoria naisia kiehtovien miesten turmelevasta vaikutuksesta samalla tavalla kuin genren kantaisä, John Polidorin 1819 julkaistu Vampyyri. Seksin, raskauden ja kuoleman kolmiyhteys ei enää 2000-luvun alussa suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän piirissä ollut yhtä kiinteä kuin 200 vuotta aiemmin. Silti se oli ja on edelleen olemassa. 

Seksi on levottomuutta herättävää. Ei vain siksi, että valistuksessa pelotellaan vahinkoraskauksilla ja seksitaudeilla vaan myös siksi, että toisen ihmisen lähellä voi todella olla suojaton kuin saaliseläin. Lisäksi kohdullinen ruumis nyt vain on aika ihmeellinen ja kauhistuttava paikka niin yhteiskunnallisesti kuin fysiologisestikin. Muistan, miten ensimmäistä kertaa hormonaalista ehkäisyä aloittaessani ja varoitustekstit tunnollisesti luettuani ajattelin, että nyt teen tietoisesti jotakin, mihin voi kuolla. Veritulppariskin vuoksi siis. Se, että riski on suurempi raskauden aikana kuin ehkäisyä käyttäessä, ei juuri lohduttanut. 

Fantasiakontekstin ansiosta Twilight-sarja pureutuu seksin, raskauden ja kuoleman kolmiyhteyteen verevästi, vaikka tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alun teiniarkeen. Bella ja Edward ovat hämillään ja haavoittuvaisia tunteidensa äärellä. He eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä ovat tekemässä. Uusikuussa Edward yrittää suojella Bellaa vampyyreiltä jättämällä rakkaansa, ja suistaa tämän syvään masennukseen. Bella hakee tukea ystävästään Jacobista ja satuttaa ystäväänsä, koska ei vastaa tämän romanttisiin tunteisiin yhtä voimakkaasti. 

Fyysinen läheisyys on mutkikasta, koska Edward janoaa Bellan verta. Siksi kolme ensimmäistä kirjaa ovat kuin pitkitettyä esileikkiä. Voin vakuuttaa, että teininä en pitänyt tätä uuvuttavana jahkailuna, vaan jännite säilyi kirjasta toiseen. Kun petipuuhiin lopulta päästään, Bella tulee heti raskaaksi eikä halua aborttia. Raskaus etenee pikavauhtia, ja Bella on pakko muuttaa vampyyriksi, ettei hän kuole synnytykseen. 

Käänteitä voi tarkastella varoittavana kertomuksena pakkomielteisestä parisuhteesta, seksin vaaroista ja abortin vastaisena kannanottona. Lukiessa ne tuntuvat kuitenkin pikemminkin tarinamaailmassa perustelluilta kerronnallisilta ratkaisuilta kuin tosimaailman toimintaohjeilta. Siksi niitä tuntuu mielekkäämmältä tarkastella kirjallisuuden ja genren näkökulmasta. 

 

 

 

Se olikin romanssikirjallisuutta 

Pääparin halun ja rakkauden varaan rakentuva juoni asettaa Twilight-sarjan tukevasti romanssikirjallisuuden tulkintakehykseen ja sitä myöten sekä misogyynisen että feministisen kritiikin kohteeksi. Twilight-sarja käy etappi etapilta läpi Pamela Regisin teoksessaan A Natural History of the Romance Novel (2003) esittämät romanssikertomuksen kahdeksan peruselementtiä: Lähtötilanteen tai yhteiskunnan määrittelyn, kohtaamisen, esteen, viehätyksen, tunteiden tunnustamisen, rituaalisen kuoleman, tunnistamisen, jolla este voitetaan, ja lopuksi symbolisen kihlauksen, kun pääpari saa toisensa. 

Houkutuksen alussa määritellyssä lähtötilanteessa Bella ei tunne kuuluvansa maailmaan, jossa elää, hän ei usko sopeutuvansa uuteen lukioon. Siellä hän kuitenkin kohtaa Edwardin, johon tuntee vetoa ensi silmäyksestä saakka. Pian Edward tunnustaa vastaavansa Bellan tunteisiin. Jo sarjan ensimmäisessä osassa esteeksi muodostuvat Edwardin vampyyriys ja toiset vampyyrit, jotka uhkaavat Bellan henkeä kirjasta toiseen. Lopulta heitä erottava este poistuu, kun Bellastakin tulee vampyyri ja hän löytää oman paikkansa maailmassa osana Edwardin vampyyriperhettä. 

Koska kyse on romanssista, palaset loksahtavat paikoilleen, kun sankaritar saa sankarin omakseen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään parisuhteesta, saati vaimoksi ja äidiksi tulemisesta, vaan aikuistumisesta ja oman paikan löytämisestä. Sarjan päättyessä Bella ei ole enää heiveröinen ihminen, jota kaikkien muiden täytyy suojella. Hän on vampyyri, joka pelastaa erikoiskyvyllään perheensä ja ystävänsä varmalta tuholta. Bella huomaa olevansa luonnostaan etevä vegetaristivampyyri. Ihmisverestä kieltäytyminen ja vaistojen kontrolloiminen ei ole hänelle vaikeaa. Genrekonventioiden mukaisesti kasvukertomus huipentuu, kun viimeinenkin este poistuu rakastavaisten väliltä: Bellasta on tullut taitava hallitsemaan kilpeä, joka suojaa häntä Edwardin kyvyltä lukea ajatuksia, ja hän päästää puolisonsa kurkistamaan mieleensä. 

Kuten Regis huomauttaa, romanssikirjallisuudessa sankarittaren voitto ei ole totaalinen. Hän ei ole sadun neuvokas nuorukainen, joka saa prinsessan ja puoli valtakuntaa ja pääsee siten muokkaamaan yhteiskunnan omaksi kuvakseen. Twilightissa vampyyriyhteiskunnan rakenteiden ravistelu on sivujuoni, vallankumous jää piippuun, ja lopussa vain Bellan ja hänen lähipiirinsä ongelmat ovat ratkenneet. 

Tämä erottaa Twilight-sarjan esimerkiksi sen manttelinperijänä myydystä Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiasta. Seuraavaksi nuortenkirjailmiöksi nousseen sarjan ensimmäinen osa Nälkäpeli ilmestyi samana vuonna kuin Twilight-saagan päätösosa Aamunkoi, ja myös sarjojen filmatisointien viimeinen ja ensimmäinen osa tulivat elokuvateattereihin samana vuonna 2012. Molemmissa sarjoissa seurataan nuorta naispäähenkilöä ja kahta kilpakosijaa. Molempien onnellinen loppu koostuu puolisosta ja perheestä. Siihen erot sitten loppuvatkin. Nälkäpeli-sarjan juoni rakentuu ennen kaikkea epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan muuttamisen varaan, ja lopussa päähenkilö Katniss on vapauttanut paitsi itsensä ja läheisensä myös kaatanut vanhan vallan. 

Perimmiltään kyse on rajauksista ja niiden arvottamisesta. Vaikka parisuhteen ja perheellistymisen kysymykset koskevat tavalla tai toisella kaikkia sukupuoleen katsomatta, romanssikirjallisuus tulkitaan herkästi tyttökulttuuriksi. Kysymysten sukupuolittaminen kytkeytyy myös romanttisen kirjallisuuden ylenkatsomiseen. Bellan pakkomiellettä Edwardiin kritisoitiin, mutta sankarittaren sankariin kohdistuva halu on romanssin selkäranka, ilman sitä tarinaa ei ole. 

Historiallisesti parisuhde on määrittänyt naisen asemaa ja mahdollisuuksia huomattavasti enemmän kuin miehen. Siksi avioliittokysymys on ollut aito kohtalonkysymys ja ymmärrettävä juonen kannattelija. Houkutuksen löyhänä esikuvana toimivassa Ylpeydessä ja ennakkoluulossapuolison valinta määrittää päähenkilöiden koko olemassaoloa taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman kautta. 2000-luvun alun maailmaan sijoittuvassa Twilightissa vastaavaan vaaditaan fantasiaelementtejä. Vampyyrin ja ihmisen rakkaustarinassa pelissä on tosirakkauden lisäksi eri tavoin vaarassa oleva henki, hedelmällisyys, ikuisuus ja mahdollisesti myös sielu. 

Silti myös nykyarjessa puolison valinta ohjaa elämää silloinkin, kun oma toimijuus säilyy ja elämässä on muitakin tärkeitä ihmissuhteita. Puoliso voi edelleen vaikuttaa asuinpaikkaan, toimeentuloon, ystäväpiiriin ja tukeen, jota saa omassa työssään tai muussa tekemisessään. Sopivan kumppanin löytämisen kysymykset eivät koske vain naisia, kuten voidaan päätellä maaseudun poikamiesten ahdinkoa surkuttelevista uutisjutuista. 

 

Sankarittaren sankariin kohdistuva halu on romanssin selkäranka, ilman sitä tarinaa ei ole.

 

Tyhjä taulu 

Nuorista Twilightin lukijoista huolestuneilta tuntui myös unohtuneen, etteivät kirjat ole muotti, johon nuori vaikutuksille altis sielu jähmettyy. Halusin teininä monia keskenään ristiriitaisia asioita niin kuin helposti käy, kun on kimppu epävarmuutta ja sitä peittelevää ylemmyydentuntoa. Halusin lukea fiksuna pitämiäni klassikoita ja halusin velloa Houkutuksen tunnesyövereissä. Halusin halua, omaani ja toisten. Twilight-ilmiössä teini-iän lakkaamaton halu ja odotus kohdistuivat myös sarjan seuraavaan kirjaan ja muuttuivat jaetuksi kokemukseksi. 

Haluni ei muotoutunut kirjojen muottiin: En alkanut haluta asioita, joita niissä haluttiin: kalliita vaatteita, nopeita autoja, kylmiä vampyyreitä, kuumia ihmissusia, valkeita häitä tai äitiyttä. Halusin vain lukea kirjoja. Toivoin henkilöhahmojen saavan haluamansa, se riitti täyttymykseksi halulle, johon samaistuin. 

Kenties normatiivisuutensa vuoksi Twilight-sarjan halut eivät herätä uusia tuntemuksia tai ajatuksia. Säännölliset piirteet, voima, nopeus, ikuinen nuoruus ja mittava omaisuus eivät ole haluja, joita ei olisi kohdannut ja pohtinut aiemmin. Pikemminkin normatiiviset halut ovat niin tuttuja, että niiden rivien väliin voi lukea omien toiveidensa täyttymyksen. Kerronnan väljyys jättää tilaa omille tulkinnoille ja mahdollisuuden heijastaa tarinaan omat halunsa ja toiveensa. Samaan tapaan kauniisti sanottuna summittainen maailmanrakennus jättää kosolti tilaa faniteorioille. 

Vaikka Twilight-sarjan kysymyksenasettelut ovat usein heteronormatiivisia ja konservatiivisia, olisi valhetta väittää, etteivät ne kosketa minua. Ensimmäisen lukukerran jälkeen olen tehnyt lukuisia valintoja halusta ja parisuhteista, joita käsitellään sarjan alkuosissa. 

Nyt keski-iän kynnyksellä sarjan päätösosa Aamunkoi asettaa minut epämukavasti kasvokkain sen kanssa, mitä teen ikääntyvällä kohdullani ennen kuin se kivettyy. Bellan valinnoilla ei ole edelleenkään minkäänlaista voimaa ohjata omiani. Ne eivät auta yhtään sen enempää kuin syvästi arvostamieni ja vähemmän normatiivisten taiteilijoiden pohdinnat tai minulle läheisten ja rakkaiden ihmisten ensimerkki, vaan joudun tekemään omat valintani itse.

 

 

Hyväksyntää ja rakkautta 

Halun kuvauksen ohella sarjan viehätys piilee muussakin tunteiden kuvauksessa. Muistan elävästi, miten teininä itkin silmät päästäni Uusikuun alun masennuskuvausta. Itkin, koska olin halukas ottamaan vastaan kirjailijan kuvitteleman ja kuvaileman kivun. Muistan sen vieläkin: turkoosin sängynpeitteeni, teoksen taittoratkaisut, kun kuukaudet vaihtuvat tyhjinä sivuina, ympyränmuotoisen aukon keskellä rintaa. 

Teini-ikä on ensikokemusten aikaa ja kirjallisuudessa koetut ensikokemukset voivat olla yhtä vavisuttavia kuin todellisuudessa koetutkin. Tunteet ovat totta, ne tulevat todeksi lukijan ruumiissa. Suunnilleen samalla tavalla kuin muistan, miten itkin Uusikuulle, muistan, miten istuin pirttipöydän ääressä jännityksestä jähmeänä, kun olin tapaamassa ensimmäisen poikaystäväni perhettä ensimmäistä kertaa. Vaikka uusperheen sisarusparvi koostui aivan tavallisista suunnilleen itseni ikäisistä ihmisistä, olin liikuttavan otettu siitä, että he suhtautuivat minuun myötämielisesti. Nyt puoli elämää myöhemmin olen otettu siitä, että ystävyytemme on säilynyt. 

Kun luen Twilight-sarjaa uudelleen kolmikymppisenä, minua koskettaa eniten juuri Bellan epävarmuus, se teinitytön tunneilmasto, josta turhaan toivoisin jo päässeeni irti. Omiin jalkoihinsa kompastelevan Bellan valitetaan usein olevan ärsyttävä hahmo, ja niin hän epäilemättä onkin. Toisaalta teinitytön pään sisällä myrskyävässä epävarmuuden, nolouden, äkeyden ja apeuden ristiaallokossa on vaikea olla, minulla ainakin oli. 

Bellalla on vain kiukkunsa, kömpelyytensä, epävarmuutensa ja mittaamaton rakkautensa olentoihin, joita hän pitää kaikin puolin itseään parempina. Nyt käsi sydämellä, kuka kehtaa heittää ensimmäisen kiven? Täältä se ei ainakaan lennä. 

 

Eivätkö minunkin ystäväni ole mielestäni niin kilttejä ja taitavia, että lähestulkoon kimaltavat auringossa?

 

Kun Edwardin perhe joutuu melkein heti ensitapaamisen jälkeen suojelemaan Bellaa verenhimoiselta vampyyrilta, toisten tunteita aistiva Jasper sanoo Bellalle: ”Sinä olet muuten väärässä […] Minä tunnen miltä sinusta nyt tuntuu – ja sinä oikeasti olet tämän kaiken arvoinen.” (Houkutus, s. 341.) Murrun täysin. 

Eivätkö minunkin ystäväni ole mielestäni niin kilttejä ja taitavia, että lähestulkoon kimaltavat auringossa? Eivätkö hekin huolehdi minusta niin herttaisesti, että alati murehdin kuormittavani heitä, koska he tuntuvat olevan liian hyviä, koska tunnen saavani heiltä mittaamattoman paljon enemmän kuin voin mitenkään ansaita saati antaa takaisin? Kukaan ei ole laittanut henkeään likoon pelastaakseen minut verenhimoisilta vampyyreilta, mutta sen sijaan erinäiset ihmiset ovat auttaneet minua elämässä ja vastoinkäymisissä ajallaan, osaamisellaan ja kontakteillaan. 

Bellassa samaistuttavaa on hänen kyvyttömyytensä uskoa, että hän voisi mitenkään riittää omana itsenään. Samaistuttavuudesta huolimatta Bellan alemmuuskompleksi olisi ehkä vielä ärsyttävämpi ilman fantasiakontekstia. Vellominen on helpompi sulattaa, kun Bellan läheiset ovat taruolentoja ja kaikki ovat jatkuvasti hengenvaarassa. Kun kyseessä on aivan tavallisen kumppanin aivan tavallinen mukava perhe, vastaava märehtiminen on huomattavasti rasittavampaa – eikä silti vähemmän totta. 

Vampyyreista ja melodraamasta huolimatta Twilight käsittelee todellisia kysymyksiä, kuten ”miksi kumppanini on minulle vihainen” (itse asiassa hän onkin vihainen aivan muista asioista eikä hänen kiukkunsa kohdistu minuun ensinkään), ”olenko ihailemieni ja rakastamieni ihmisten huolenpidon arvoinen” (olet) ja satutanko ystävääni, kun en ole hänestä romanttisesti kiinnostunut (kyllä, mutta tähän ongelmaan Twilight tarjoaa vain ihmissusille ja vampyyreille toimivan ratkaisun, joten eipä mennä nyt siihen). 

 

 

Arkista huolenpitoa 

Mielestäni Meyer onnistuu myös rytmityksessä. Romanttisten käänteiden ja päähenkilöiden henkeä uhkaavien kamppailuiden lomaan mahtuu suvantojaksoja, jotka tekevät sarjasta myös arkisen kuvauksen pikkukaupungin nuorten elämästä. 

Houkutuksessa tuntuu suorastaan hämmentävältä, miten paljon Bellan arki on kodinhoitajan arkea. Hän pyykkää, siivoaa ja huolehtii isänsä ruokahuollosta siinä määrin, että Charlien täytyy muistuttaa selvinneensä 17 vuotta itsekseen. Muistan jo teininä ihmetelleeni, miten Bella tuntee uudessa kaupungissa olonsa kotoisaksi supermarketissa. Minulle kun kaupallisen epäpaikan tuntu on kaikkea muuta kuin kodikasta, vaikka toistuukin samanlaisena joka paikassa. 

Bellan arki ei totisesti toimi esikuvana kodin piiristä vapautumiseen. Toisaalta uusintavan työn näkyvyys tekee sarjasta kodikkaan. Juonen ajoittaisesta aukkoisuudesta huolimatta kirjat ottavat huomioon hahmojen tarpeet tavalla, joka ei ole fantasiagenressä itsestään selvää. Taustalla häälyy usein äidillinen hahmo. Ihmissusien johtajan Samin kumppani Emily kokkaa alati nälkäiselle susilaumalle, ja ottoäiti Esme huolehtii vampyyriperheen emotionaalisesta tasapainosta. 

 

 

Vampyyrit, ihmissudet, nörtit, kääntäjät… 

Bellalla on vaikeuksia ystävystyä ikäistensä ihmisten kanssa ja taipumus ajautua satuhirviöiden seuraan. Satuhirviöt voi omassa tulkinnassa korvata millä tahansa itselle läheisellä alakulttuurilla tai muuten vain sopivalla ryhmällä, jossa tuntee olonsa kotoisaksi, vaikka ihmisten seura muuten ahdistaisi. 

Meyer käyttää suvantokohdat hahmojen välisten suhteiden syventämiseen. Kun Bella on raskaana ja odottaa ihmis-vampyyrihybridiä, joka vaarantaa hänen terveytensä, ihmissusien ja vampyyrien välisen rauhan ja Forksin pahaa-aavistamattoman ihmisväestön, ja uhkaa päälle päätteeksi paljastaa vampyyrien olemassaolon, tunnelma on ymmärrettävästi kireä. 

Silti jakso on todella kodikas: Bella lojuu sohvalla vampyyriperheen valtavassa olohuoneessa. Edward ja käly Rosalie häälyvät huolehtivaisesti hänen ympärillään, Jacob vartioi ulkona ja poikkeaa välillä sisään tarkistamaan Bellan voinnin, syömään ja nukkumaan. 

 

Twilight-sarja on myös kertomus yhteisön löytämisestä. 

Edward ja Jacob jakavat huolen Bellan hyvinvoinnista. Heidän vastahakoisen intiimi suhteensa syvenee, kun Edward vastaa Jacobin ääneen lausumattomiin ajatuksiin muiden huomaamatta. Molemmat ovat vihaisia Rosalielle, joka heidän näkökulmastaan vaikuttaa piittaamattomalta Bellan hyvinvoinnista ja haluaa vain tämän kantaman lapsen. Kun Jacob ja Rosalie piikittelevät toisiaan, Edward myhäilee taustalla. 

Ikänsä kahdestaan jommankumman vanhempansa kanssa asunut Bella on vihdoin osa isoa perhettä, jossa kinastellaan mutta pidetään tosipaikan tullen yhtä. Vaikka Bellan ja Edwardin rakkaus on kaiken nielevää ja erottaa Bellan ihmisystävistään, Twilight-sarja on myös kertomus yhteisön löytämisestä.  

Kuten kuka tahansa omaa tietään etsivä nuori, Bella astuu uuteen maailmaan, jossa vanhemmista ei ole enää apua. Pikemminkin Bellan täytyy suojella isäänsä ja äitiään, etteivät he saa tietää liikaa hänen uuden elämänsä yliluonnollisista yksityiskohdista. 

Uusi maailma on pelottava ja vaarallinen, mutta onneksi siellä on myös uusia suojelijoita ja turvapaikkoja. Bella löytää kodin vampyyrien ja ihmissusien parista, saa riitaisat yhteisöt tekemään yhteistyötä ja ystävystymään keskenään. Vaikka uhkat ja suojelijat ovat fantastisia ja sukupuoliasetelmat konservatiivisia, ajatus on lohdullinen: Bellan elämässä on aina vahvoja ja turvallisia ystäviä, jotka pystyvät pitämään vaarat loitolla. Siitä jos mistä tulee lämmin ja pehmoinen olo. 

 

 

Ensiapua eskapismista 

Arjen ja fantasian yhdistelmä tekee Twilightista ihanan kuohkeaa eskapismia. Sarja onnistuu osumaan ainakin minussa sellaisiin kohtiin, että lukeminen ja kirjoittaminen on tuntunut jonkinlaiselta itseapuprosessilta. Se on irrottanut arjesta ja palauttanut mieleeni unohtuneita muistoja. 

Kokemukseni on paljolti kiinni lukijuudessani. Koin sarjan ensimmäisen kerran ilmestymishetkellä, ja siksi se on minulle ja ystävilleni yhteinen aikakapseli. Epäilen myös, että valkoisuuteni vähentää kitkaa tarinan maailmaan solahtamisesta. Twilight ei pyri minkäänlaiseen intersektionaalisuuteen, ja jos kaipaa rakenteellista analyysia, kannattaa tarttua toisiin teoksiin. Se sarjalle suotakoon. 

Erästä seikkaa en kuitenkaan halua sivuuttaa. Vaikka kirjoja on pääasiassa mielekkäintä arvioida fiktiona genren viitekehyksessä, henkisellä omaisuudella on myös tosimaailman kaikuja. Houkutuksessa quileutti-alkuperäiskansaan kuuluva Jacob kertoo Bellalle tarinoita, joiden ansiosta Bella hoksaa Edwardin olevan vampyyri. Myöhemmissä osissa myös kertomukset muodonmuuttajista quileuttien joukossa paljastuvat tosiksi. 

Vahinko vain, että Stephenie Meyer yhdistää omasta päästään keksimänsä mytologian todelliseen alkuperäiskansaan. Quileuteilla tosiaan on reservaatti La Pushissa Forksin lähellä. Pikkukaupungit Forks ja italialainen Volterra ovat hyötyneet Twilight-kirjoissa ja -elokuvissa saamastaan näkyvyydestä matkailun ansiosta. Quileutit taas ovat joutuneet selittämään, ettei kirjojen ”kansantarinoilla” ole mitään tekemistä heidän perinteidensä kanssa, eivätkä kirjojen ja elokuvien tahkoamat valtavat voitot ole hyödyttäneet heitä. Kyse on jonkinlaisesta kulttuurisen pöllimisen ja panettelun sekamuodosta. Voi vain toivoa, että Twilight-näkyvyys kaikessa kyseenalaisuudessaan on edistänyt quileuttien pyrkimystä kerätä rahaa, jotta he pääsevät muuttamaan pois tulva- ja tsunamialueelta. 

Onnekseni minun ongelmani ovat kirjallisuudella lääkittävässä mittakaavassa. Twilightilla on puutteensa, mutta kun tarkastelen sarjaa ja sen epävarmaa päähenkilöä lempeästi, pystyn hetken katsomaan lempeästi myös itseäni ennen ja nyt. On tunnustettava, että aliarvioin Twilightin palatessani sen pariin. Uusintakierros on ollut tärkeä lukukokemus. Suurin kiitos kuuluu puolisolleni, jonka kanssa olen saanut jakaa ja kehitellä lukemisen herättämiä ajatuksia. Hän on kuunnellut ymmärtäväisesti nyyhkytyksiäni fiktion äärellä ja lohduttanut minua, kun olen päätynyt kirjojen kautta pohtimaan omia oikeita surujani. 

 

 

***

 

 

Käsitellyt teokset 

Meyer, Stephenie: Houkutus suom, Tiina Ohinmaa, WSOY, 2005. 

Meyer, Stephenie: Twilight, Atom, 2005. 

Meyer, Stephenie: New Moon, Little, Brown and Company, 2006. 

Meyer, Stephenie: Eclipse, Atom, 2007. 

Meyer, Stephenie: Breaking Dawn, Atom, 2008. 

 

Lähteet 

Burke Museum of Natural History and Culture, Misconceptions and Appropriations from Twilight, 2010. 

Flanagan, Caitlin: The Atlantic What Girls Want, The Atlantic, joulukuu 2008. 

Polidori, John: Vampyyri, suom. Sami Jansson, Faros, 2005. 

Regis, Pamela: A Natural History of the Romance Novel, University of Pennsylvania Press, 2003. 

Silfverberg, Anu: Sinut on nähty, Teos, 2020. 

Quileute Tribe, Move to higher Ground, 2017. 

 

Lisää aiheesta 

Contrapoints, Twilight, videoessee, YouTube, 2.3.2024. 

Gender Forking –podcast, Spotify, 29.8.2018– 

Korpi, Essi: Onko ruumiilla rajoja, Muodonmuutos, syntymä ja kuolema Stephenie Meyerin Twilight-saagassa, Tampereen yliopisto 2019. 

Radway, Janice A. Reading the Romance, Verso, 1987. 

Smyth, Elizabeth: What’s a Nice Mormon Girl Like You Doing Writing about Vampires? The College of William and Mary, 2011. 

This Ends at Prom, Twilight, podcast, Spotify, 10.2.2022. 

 

Kiitos keskusteluista kimmeltäville ystävilleni. Erityiskiitos Sanni Myllyaholle lähdevinkeistä, ajatustenvaihdosta ja kommenteista sekä Elise Kraatilalle lähdevinkeistä. Tuomas Taskiselle kiitos kanssakulkemisesta.