Kirjallisuuden lukemisesta koituva ilo ja hyöty ovat ennalta arvaamattomia, mutta lukemistapahtuman ja sen kielentämisen korvaa nykyään metapuhe lukijuudesta. Miten lukemisestakin tuli näkymistä ja esiintymistä?

Olemme jotenkin onnistuneet tekemään lukemisesta ahdistavan velvollisuuden, joka koostuu loputtomasta suorittamisesta. 2000-luvun mittaan yleistynyt huoli lukutaidon heikkenemisestä on täysin perusteltua, ja kulttuurialan ahdingon kasvaessa käydään luonnollisesti keskustelua lukemisen merkityksestä. Näkemykset lukemisen tärkeydestä tuntuisivat kuitenkin jämähtäneen fanfaareiksi kulttuuriselle pääomalle, terveysvaikutuksille ja kansalaistaitojen kasvattamiselle. Tämä lisää mielikuvaa siitä, että lukeminen on ennen kaikkea pätemistä ja tarkoitushakuista oppimista, joka tapauksessa jonkin itseään tärkeämmän palveluksessa.

Välineellinen kirjallisuuskäsitys vaikuttaa puolestaan siihen, että kirjallisuuden korvaamattomuutta puolustavat puheenvuorot unohdetaan myös silloin, kun vireän julkaisutoiminnan ja lukutaidon yhteydestä tulisi pitää erityistä meteliä poliitikkojen suuntaan. Kirjallista kulttuuria ei palvele sen toistaminen, että lukeminen kannattaa aina, vaan tarkempiin kokemuksiin keskittyvä kuvaus siitä, miten ja miksi se kannattaisi. Huolella tehty kirjallisuuskritiikki on tähän yksi mahdollisuus.

Sellainen tapaa olla monella tapaa vaativaa, myös lukijoiden suuntaan, ja jo siksi uhanalaista. Kirjallisuusjournalismi ei ole ainoa kulttuuritoiminnan alue, jolle voi povata hankaluuksia yrittää keksiä uusia keinoja saada älypuhelinten kasvattamaa sukupolvea kiinnostumaan yli kymmenen minuutin keskittymisjännettä vaativista asioista. Viime vuoden kotimaisissa kirjallisen kulttuurin kiistoissa käsiteltiin lukemisen mahdollisen seksikkyyden ja seksittömyyden ohella journalismin viihteellistymistä. Tulevan kesän kirjallista sääriskandaalia odotellessani olen kummastellut sanaparia ”performatiivinen lukeminen”. Se on tyypillinen esimerkki 2020-luvun kirjallisesta ilmiöstä jo siksi, että siinä on vain pintapuolisesti kyse luetusta kirjasta eikä lainkaan siitä, miten luetaan. Näiden sijaan huomio keskittyy siihen miltä se näyttää, kun joku lukee. Itse lukijan puolelta ilmiöön liittyy huolestus siitä, että kaikkea hänen lukemistaan pidetään toisille ajateltuna teatteriesityksenä.

Koska kirjailijoita pidetään nykyään omia kirjojaan kiinnostavampina, ei ole kovin yllättävää, että myös lukijan identiteetti saa enemmän huomiota kuin lukemisen tapahtuma. Kun kirjailijan tehtävistä puhutaan entistä useammin jonkinlaisena ”roolina”, ei tule ihmetellä, että lukijatkin hahmottavat itsensä roolihahmoina. Olemme siis jo täysin tottuneet siihen, että keskustelu kirjoittamisen ja lukemisen merkityksestä tarkoittaa näkymisestä kilvoittelua tai todennettavia suorituksia. Kristian Blomberg ja Olli-Pekka Tennilä eivät suinkaan liioitelleet manifestissaan: ”Kirjallinen kulttuuri ei kestä sitä, että sen ainoa mitta on kirjallinen kulttuuri” (Niin & näin 4/24, s.22).

Tällä en tarkoita, että vastakarvaan asettuminen olisi itsessään jokin ratkaisu. Toisinaan sekin, mitä tarjotaan vastaeleenä nykyhetken hyötykeskeisyydelle, toistaa samanlaista erottautumisen ja huomiotalouden logiikkaa: tuoreena esimerkkinä voi miettiä Samuli Knuutin esseetä Helsingin Sanomissa (11.4.2026). Knuutille erityisen pitkän romaanin valitseminen on ”uhmaa ja raivoa”, jopa ”keskisormen” osoittamista aikalaiskulttuurin suuntaan. En ymmärrä, miksi pitkän muodon ystävän tulisi liputtaa omia mieltymyksiään noin keinotekoisen tuntuisella asenteella, omaa kapinallisuuttaan tähdentäen.

Miksi minun tulisi tai kannattaisi lähestyä omaa lukemistani reaktiona johonkin kirjan kannalta ulkopuoliseen ymmärrykseen lukijuuden tilasta? En minä halua tehdä lukemisestani urostekoa, en tahdo urahdella sinne tai tuonne. Mieluummin etsin toisen lukijan valikoituja, ajateltuja näkökulmia, jotta lukemiseni voi löytää uusia linssivahvuuksia tai häikäistyksi tulemisen asteita. Kaipaan niitä ennen ja varsinkin jälkeen lukemisen, ja joskus myös kirjan ollessa sylissäni kesken.

Olemme kaikki performatiivisia lukijoita

Performatiivista lukemista voi harjoittaa yhteisenä leikkinä myös hyviin tarkoitusperiin, esimerkiksi vastatekona sivistystehtävänsä hukanneelle yliopistolle, kuten opiskelijoiden protestina järjestetty suomenmestaruuskisa juuri osoitti.

Sanana performatiivinen on silti tässä yhteydessä outo. Jos sitä käytetään vihjaamaan epäaitoudesta, kuten ”toi nyt vaan esittää lukevansa”, mihin tarvitsemme tätä painavaa, erilaisiin filosofisiin perinteisiin kytkeytyvää sanaa? Aiheeseen liittyvissä lehtikirjoituksissa ja niihin haastateltujen kommenteissa performatiivisuus yhdistetään lähinnä pinnallisuuteen ja poseeraamiseen. Siihen liitetään erityisesti feminististen kirjojen sekä mahtipontisilla nimillä varustettujen ja isokokoisten painosten lukeminen.

Mielikuva tällaisesta hyvin tarkkaan rajatusta performatiivisuudesta perustuu oletukseen siitä, että julkista lukemista harjoittavat ihmiset tietävät miltä he toisille näyttävät. Nykykulttuurissa vahvistuva tilanne, jossa meidän kaikkien on oltava aamusta iltaan tietoisia omasta näkymisestämme, tekee lukemisesta kaikkea muuta kuin vapaata ja huoletonta. Nyt lukijan tulisi huolehtia siitä millaisen vaikutelman hän antaa itsestään kirjavalinnoillaan. Aina on joku kyttäämässä ja epäilemässä elitistiksi, ainakin lukijan omassa mielessä.

Ymmärrän valitettavan hyvin paranoidin asenteen, jota Adile Sevimlin viimevuotinen kolumni hupaisasti kuvasi. Julkinen keskustelu uusista kirjoista tapaa keskittyä suorastaan pakkomielteisesti metatasolle, vaikkapa siihen, että taas on joku mies kirjoittanut ison kirjan. Kirjasta ei tarvitse lukea riviäkään ennen kuin mielipiteet siitä kiertävät somessa. Meemeistä tuttu performatiivinen lukija on hänkin lähtökohtaisesti mies – ja aivan erityisesti mies, joka esiintyy toisten katseelle feministisen kirjan lukijana.

Miehestä ei nyt ole moneksi, paitsi epäonnistumisessa. Olemme loputtoman huolestuneita siitä, että miehet eivät enää lue. Sen lisäksi olemme huolestuneita siitä, että miehet lukevat vääriä kirjoja: sotahistoriaa, urheilijamuistelmia, erämieskertomuksia. Mutta sekään ei kelpaa, että mies nähdään todistettavassa pitämässä käsissään jotain oikeaa, aikuisille suunnattua kirjaa. Simone de Beauvoirin tai bell hooksin opuksella varustautunut mieshenkilö nimittäin ei oikeasti edes lue niitä vaan on keskittynyt pitämään niitä naamansa läheisyydessä. Tällöin mies siis lukee ihan väärästä syystä, voi ei!

Ongelmaksi jää silti hahmottaa, millainen olisi ei-performatiivinen lukija. En osaa kuvitella aikaa, jolloin lukemiseen ei liittyisi sosiaalista viestintää tässä kapeassa merkityksessä. En myöskään näe suurta vikaa flirtissä, joka toteutuu kirjankannen välityksellä. Kukaan meistä ei synny lukijaksi sen enempää kuin feministiksi, joten halu kommunikoida ja jakaa tärkeyden kokemus (onhan tämä samaa sinullekin, onhan?) taitavat kuulua kaikenlaisten lukemis- ja tuntemisyhteisöjen tarpeisiin. Kasvoilleni leviää hymy, kun ajattelen mahdollisia kauniita ystävyyksiä, homoliittoja ja trans-liittolaisuuksia, jotka ovat saaneet alkuunsa kirjan kannen vilauttamisesta opiskelijaravintolassa. Samalla haluaisin muistaa, että minulla ei ole mitään kykyä nähdä ulkoa päin millainen kenenkään suhde lukemaansa on. Mikä minä olen arvioimaan toisten autenttisuutta?

Miten surullista, että kyyläämme toistemme piileviä motiiveja ja omien sosiaalisten epävarmuuksiemme pienimpiäkin nyansseja, kun voisimme käyttää saman ajan lukemisesta nauttimiseen ja kokemuksien jakamiseen. Performatiivisen lukijan tapaiset puheenaihiot ja meemiöt tuntuvat usein vahvistavan epäilemisen ilmapiiriä. Huomio kiinnittyy johonkin ”some-ilmiöön” ja sen ironiseen toistamiseen, ja sitten tuon ironisen toistamisen ironiseen toistamiseen. Lukemisesta postaaminen tulee niin itsetarkoitukselliseksi, että lukemista tuskin ehtii tapahtua. Kirjasta ja sen läpikokemisesta viestiminen korvautuu tylsillä minäkertomuksilla tai sen osoittamisella, että tunnistaa juuri nyt kiertävät puheenaiheet.

Lukemisen arvaamattomuus

Huomaan myös ihmetteleväni, miten julkisissa tiloissa lukemisesta on pystytty antamaan hankala vaikutelma. Ei ole lainkaan vaikeaa löytää tekstejä, joita on hauskaa lukea meluisassa, arvaamattomien keskeytysten ympäristössä. Esimerkiksi uuskerronnalle (New Narrative) ominainen eteneminen, joka tapahtuu enemmän lauseiden ja havaintojen kuin perinteisen kertomuslogiikan mukaisesti, sopii erityisen hyvin lukemiseen metrossa tai raitiovaunussa – samoin kuin monet sellaiset runot, jotka toimivat pikemmin välittömän kuvan kuin keskittyneen pohdinnan ehdoilla.

Toisaalta jonkun Mirkka Rekolan tapaisen vaativan runoilijan nopsaankin silmäilevä lukeminen torivilinässä voi herkistää edessä olevan katunäkymän pienille, arkisille ihmeille. Sillä on voima pysähdyttää hektinen hetkiseksi, jolloin asian voi taas kokea. Aura Siltalan Kyborgikesän lukeminen voi yhtenä sivuvaikutuksena ohjata katsomaan kerrostalopihan ja naapuripuiston variksia aivan uudenlaisella herkkyydellä. Maria Matinmikon runot ovat usein ohjanneet minua kummastelemaan pintakosketuksia ja materiaalin tuntua. Ostoskeskuksen keinotekoisuuksista koostuva miljöö sopii siihen joskus yllättävän hyvin.

Lukemisen kiehtovimpia ilmiöitä on tekstin pitkäkestoinen ja ennakoimaton vaikutus lukijansa asenteeseen ja asentoihin. En tarkoita tällä maailmankuvan tapaisia laajoja abstraktioita vaan pienimuotoisemmin tyylin ja ilmaisun tuntua. Toisinaan kirjojen kieli valtaa lukijansa mielen, niin että oma ajattelu alkaa kummasti rytmittyä toisen virittämälle taajuudelle. Huomaan alkaneeni puhua kirja(n)kieltä ja katsovani omaa ympäristöäni kuin olisin tuon kuvitteellisen maailman asukki. Juuri tämän kokemuksen kautta ymmärrän aina uudestaan, että kieli ei ole vain ajattelun väline vaan sen muoto ja henki. Varsinkin proosan kertojalla on lähes pelottava kyky tartuttaa oma kielensä, on kyseessä sitten Thomas Mannin ”imperfektin jupiseva esiin manaaja” (Taikavuori, s. 5) tai nykyfiktiolle yleisempi ensimmäisen persoonan todistaja.

Lukijana tulen siis kirjan läpipuhumaksi.

Tällöin lukemisen aikaisista päivistä tulee ikään kuin tekstin läpi filtteröityjä. Itselleni käy näin sellaisten kirjojen kohdalla, joiden kerronnassa on jotain hyvin sattuvalla tavalla vierasta ja hämmentävää. Yksi tällainen tapaus oli ja on Jane Bowlesin romaani Kaksi vakavaa naista (1943). Ensilukemalla se onnistui alituiseen yllättämään minut – ei niinkään hahmojensa kaiken logiikan vastaisella käytöksellä, vaan sillä miten vääjäämättömältä ja kiistattoman oikealta se tuntui aina kirjaa lukiessa. Kirja eteni samanaikaisesti oudon päämäärättömästi ja oudon määrätietoisesti, se oli kummallisen kevyellä tavalla melankolinen.

Ostin romaanin aikanaan Lontoosta päähänpistona eikä sen tekijä ollut minulle aiemmin tuttu. Bowlesin teoksen vaikutuksesta kävi niin, että jonkin romaanihenkilön repliikin muisteleminen aiheutti suurkaupungin katuja kulkiessani äkillisiä nauruun pyrskähtämisiä. Tuollainen oli varmasti huomiota herättävämpää kuin julkinen kirjan lukeminen.

Edelliset olivat positiivisia esimerkkejä, ja sellaisia on aina helpompi keksiä. Kun mietin kirjallisuuskritiikkiä ja esseistiikkaa, kaipaisin myös kokemuksellista ja tuntemusperäistä kuvailua siitä, miten ja miksi kirja ei muutu kiinnostavaksi lukijalleen. Myös lukukokemus, jossa teksti vaikuttaa kaikin tavoin pätevältä ja juuri tuossa toimivuudessaan tylsistyttävältä tai ilmeiseltä, tarjoaisi kriitikolle kiehtovan haasteen.

Lukeminen on kiinnostavampaa kuin lukijuus

Kevään kirkastuessa odotan näkeväni tuttuun tapaan lukijoita puistoissa, kadunkulmissa, terasseilla, uimalaitureilla ja kelluntapatjoilla. Voimme aivan hyvin lukea myös kaupan jonossa, huonekaluliikkeen nojatuolissa ja liikennepysäkillä. Kaikki tämä on aivan tavallinen osa hyvää kirjallista elämää eikä sen kiinnostavin anti ole koskaan ollut näkymisessä.

Kirjallisen kulttuurimme elävöittämiseen tarjoaisin hyvin simppeleitä, vanhanaikaisia konsteja: ensiksi voisimme pitää mielessä, että tekstit ovat usein moninaisempia kuin kirjoittajansa tai yksittäiset lukijansa. Kun keskustelemme lukemisen merkityksestä, voisimme puhua vähemmän itsestämme ja toisia koskevista luuloistamme, ja enemmän siitä mitä löydämme lukemisen kautta. En tarkoita vain lukemista yleensä vaan juuri tämän ja tämän kirjan kohdalla.

Ja lopuksi, koska minästä on kuitenkin myös kritiikin tapaisessa lajissa pakko puhua, voisimme puhua minästä, joka syntyy luetun kirjan voimakentässä – siitä minästä, jonka teksti on jo sysännyt liikkeeseen ja tehnyt hiukan vieraaksi itselleen.

Hyvää alkanutta lukuviikkoa!

 

Sitaatit:

Kristian Blomberg & Olli-Pekka Tennilä. Siten & täten – poeettinen manifesti. niin & näin 4/2024.

Jane Bowles, Kaksi vakavaa naista (Two Serious Ladies). Suom. Irmeli Ruuska, 1990.

Thomas Mann, Taikavuori (Der Zauberberg). Suom. Kai Kaila. WSOY, 1982.

Kuva: Bruno Aguirre, Unsplash.

Joonas Säntti on Kiiltomadon päätoimittaja.