Rockmuusikon kosto rock-elämäkerroille

Tommi Liimatan muistelmien sarja on kasvanut noin 3000 sivun mittaan. Esseessään Riku Lehtoranta ehdottaa, että teossarjan asenne dokumentaarisuuteen tekee siitä poikkeuksellisen sekä rock-elämäkertana että yleisemmin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen lajissa. Liki puuduttava tarkkuus onkin esteettisesti perusteltu ratkaisu, jonka kautta taiteellisen prosessin epävarmuus ja sattumanvaraisuus välittyvät kokemuksellisesti.

Tommi Liimatta (s.1976) on monipuolinen taiteilija, joka tunnetaan etenkin kirjallisesta urastaan sekä Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen laulajana ja lauluntekijänä. Hänen suurin ja perusteellisin kirjallinen työnsä tulee olemaan vielä pitkään kesken. Tähän mennessä Liimatta on julkaissut viisi osaa muistelmasarjasta, joka on sekä yksityiskohdiltaan että sivumäärältään runsas.

Hiljattain 50 vuoden iän saavuttanut Liimatta on arvioinut saavuttavansa tulevaisuudessa häämöttävän muistelmiensa nykyhetken joskus 2030-luvun lopulla, jolloin hän olisi yli 60-vuotias. Viimeisin, Tampereelle sijoittuva osa ilmestyi viime syksynä: Manse – Södikan kausi (2025) yltää maaliskuuhun 2010.

Liimatta on dokumentoinut elämäänsä lapsesta saakka muun muassa päiväkirjojen ja kotiäänityskasettien muodossa. Siten hän on arkistoinut valtavan määrän vuoroin olennaista, vuoroin (näennäisen) epäolennaista tietoa elämäntapahtumistaan. Liimatta kronikoi muistelmissaan elämäänsä kuukausi kerrallaan tämän arkiston pohjalta. Jokainen kuukausi muodostaa oman lukunsa elokuusta 1983 maaliskuuhun 2010 eli seitsemän ikäisestä 34-vuotiaaksi saakka.

Lajien väleissä

Liimatan muistelmasarja on kehittynyt ja muuttanut muotoaan vuosien varrella, alkaen Liimatan lapsuuden Pietarsaareen, erityisesti Kråkholman lähiöön sijoittuvista omaelämäkerrallisista romaaneista Jeppis (2014) ja Jeppis 2 (2016) kohti nykyistä omaelämäkerrallista tietokirjallisuutta. Kirjojen takakansiin merkityistä kirjastoluokituksista vahvistuu, että Jeppikset edustavat romaanikirjallisuutta, luokkaa 84.2. Tampereelle sijoittuvat kaksi viimeisintä osaa kuuluvat kirjastoluokkaan 99.1 eli elämäkerroiksi luokiteltaviin kirjoihin.

Kolmannella osalla Rollolla (2020) on kiinnostavasti kaksi kirjastoluokkaa. Elämäkertojen luokan 99.1 ohella teoksella on luokka 78 eli löyhänä yläkategoriana musiikki, ja Liimatta itse kuvaa teostaan yleisesti vain tietokirjallisuudeksi. Musiikista kertovan kirjallisuuden luokitus korostuu Rollossa ilmeisesti siksi, että teos kertoo Rovaniemen rock-skenestä laajemminkin. Kuitenkin myös romaanikirjallisuuden luokka voisi olla Rollon kohdalla perusteltu.

Luokitusten sekamelska voi olla omiaan aiheuttamaan hämmennystä niin kirjastojen työntekijöiden kuin lukijoiden keskuudessa, mutta on paikallaan huomioida, että Rollo jatkaa tarkalleen siitä mihin Jeppis 2 päättyi. Rollon alussa tapahtuu selkeä käännekohta ja elämänmuutos pienen Tommin muuttaessa Pietarsaaresta Rovaniemelle. Rollon kerronnassa lapsen maailmankuva vaihtuu vähitellen kohti oudon teini-ikäisen kipuiluja ulkopuolisuudestaan, ja siitä edelleen nuoren aikuisen vinkkeliin. Teos on luettavissa myös siten, että romaanimuoto muuttuu hiljalleen enemmän elämäkerralliseksi tietokirjallisuudeksi.

Mitä pidemmälle teossarja etenee, sitä selvemmäksi käy projektin järjestelmällisyys ja pikkutarkkuus. Elämäkerrallinen kirjallisuus yltää valitettavan harvoin, jos koskaan, vastaavaan perusteellisuuteen. Jo viiden julkaistun teoksen jälkeen muistelmia voi pitää juuri niiden yksityiskohtaisuuden vuoksi yhtenä merkittävimmistä ja poikkeuksellisimmista kotimaisista elämäkerroista. Teossarja, joka kuvaa suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria laajemminkin, sopisi suorastaan kivuliaassa tarkkuudessaan luettavaksi myös kotimaamme ulkopuolella asuville.

Muistelmat löysivät muotonsa ja niille luontevan kerrontatavan pitkän työstämisen kautta. Neljännestä kirjasta eli Tampereelle sijoittuvasta teoksesta Manse – Markka-aika (2023) ilmenee, että Liimatta on työstänyt ensimmäistä Jeppiksen versiota ainakin jo vuonna 1996. Käsikirjoitusta laatiessaan Liimatta joutui kerta toisensa jälkeen luopumaan hankkeesta ja keskittymään muihin projekteihin, koska totesi, että tekstistä puuttuu vetovoima. Tätä kirjallista ongelmaa Liimatta ei kyennyt ratkaisemaan yli vuosikymmeneen. Viimein hän oivalsi, että Pietarsaaren muistelmat tulee kertoa lapsen näkökulmasta ja kypsymättömästä vinkkelistä. Aikuisen näkökulma aiheuttaisi kerrontaan pahimmillaan jälkiviisaan vaikutelman.

Eheän elämäkertomuksen kyseenalaistaminen

Tommi Liimatalla on niin elämäkerrallisena kirjoittajana kuin muussa taiteessaan omintakeinen estetiikka, jossa juuri tarkkuus ja yksityiskohtaisuus on keskeistä silloinkin, kun tyyli on karun realismin vastapainona surrealistinen. Liimatta toteaa luoneensa jopa uuden elämäkerrallisen kirjallisuuden genren, koska ei tiedä kenenkään muun muistelleen omaa elämäänsä vastaavalla tarkkuudella. Vaikka on ilmeistä, että Liimatta tulkitsee tapahtumia omista subjektiivisista intresseistään käsin, hän korostaa pyrkivänsä mahdollisimman todenmukaiseen kerrontaan. Kaiken tiedon on täytynyt olla tarkistettavissa Liimatan päiväkirjoista, kasettiäänityksistä tai muista dokumenteista.

Liimatta kuvaileekin muistelmiaan ”korkearesoluutioiseksi” kirjallisuudeksi, joka kronikoi elämää kuukausi kerrallaan. Tosin kuukausikohtainen tarkkuus terävöityy usein melkeinpä päiväkohtaiseksi tapahtumien raportoinniksi.

Liimatta on enemmän tai vähemmän kieli poskessa todennut ensimmäisen Jeppiksen olevan ylenpalttisessa 496 sivun mitassaan kuin Karl Ove Knausgårdin kynästä. Sittemmin on osoittautunut, että Jeppiksessä on vähiten sivuja kirjasarjan viidestä osasta, joihin on kertynyt noin 3000 sivun verran luettavaa. Myös myöhemmin Liimattaa on kutsuttu vertailemaan omaa teossarjaansa ja etenkin Pietarsaaren lapsuusmuistelmia juuri Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. Knausgårdin on kuvailtu kertoneen järkälemäisellä kirjasarjallaan suurin piirtein kaiken elämästään ja elämästä kertomisen mahdollisuuksista.

Liimatan muistelmasarjan perusteellisuus ja tarkkuus etenkin Rollosta alkaen asettaa kuitenkin Knausgårdin verrattain nopealla tahdilla kirjoitetun teossarjan jopa ylimalkaiseen valoon. Toki myös Knausgård käsittelee suorastaan kiusallisen yksityiskohtaisesti arkea, omia ajatusprosessejaan ja tunne-elämäänsä, mutta kaiken Taisteluni-sarjassa kerrotun totuudellisuus on kyseenalaista ja totuuden luonteella leikitellään aivan tietoisesti.

Liimatta on maininnut Knausgårdin erona itseensä myös jälkiviisauden, joka ilmenee Knausgårdin itseruoskintana ja armottomuutena omia tekoja ja menneisyyttä kohtaan. Liimatta ei puolestaan vaikuta itseään säälivältä tai moittivalta sen enempää kuin menneisyyttään puolustelevalta. Omasta näkökulmastani kerronta on ennen kaikkea säälimätöntä. Tapa kuvata elämää on häpeilemättömän toteavaa ja Liimatta yrittää välittää asiat juuri siten, kuten ne ovat lähdemateriaalin perusteella tapahtuneet.

Liimatan teossarjan kantavana ajatuksena on, että hän kirjoittaa omaelämäkerrallista kirjallisuutta pakkomielteisellä tarkkuudella ja systemaattisuudella.

Esimerkiksi Tampereen vuosien tapahtumien kuvauksiin syntyy väistämättä inhorealistinen sävy ilman, että Liimatta vaikuttaa sellaiseen pyrkivän. Kun Liimatta kirjoittaa avoimesti kamppailuistaan alkoholin houkutusten, ainaisen rahattomuuden ja voimat vievän syömättömyyden kanssa, ilmaisu ei ole erityisen voimakasta tai liioittelevaa. Siitä lukeminen on silti inhottavaa. Liimatta ei epäröi kertoa, kuinka epähygieenisesti hän eli Tampereella asuessaan. Peseytymättömyys vaikuttaa Liimatalle jossakin vaiheessa suoranaiselta pakkomielteeltä, kuten ilmenee kuvauksista Rauhanniemen yleisestä saunasta:

”Rauhis” oli Tampere pienoiskoossa, tai yleisönosasto; yleisessä saunassa kuulee sen mikä on pielessä. Seisonta paljasjaloin marrashyisellä kalliolla ravitsi ruumistani. Kahlasin mustaan Näsijärveen ja uin muutaman vedon selkää. Ajatukset kaikkosivat päästäni ja niin oli hyvä. Viimeisen löylyn jälkeen menin suihkuun, mutta en saippuoinut itseäni: pidin sääntönä, että käyn suihkussa kahdesti kuussa, enkä silloinkaan välttämättä käytä saippuaa.

(Manse – markka-aika, s. 70)

Muistelmien vastaanotossa vertailukohteina ovat usein mieskirjailijat. Esimerkiksi Juhani Brander vertaa Aamulehden kritiikissä Liimatan omaelämäkerrallista kirjallisuutta Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –teossarjaan, mikä tuntuu väkinäiseltä. Liimatan teossarjan kantavana ajatuksena on, että hän kirjoittaa omaelämäkerrallista kirjallisuutta pakkomielteisellä tarkkuudella ja systemaattisuudella. Vaikka esimerkiksi Päätalon kohdalla vallitsee laaja käsitys hänen ilmiömäisestä muististaan, Liimatan omaelämäkerrallinen tapahtumien kertaaminen poikkeaa kronologisessa johdonmukaisuudessaan ja pitkälle dokumentoidussa tarkkuudessaan Päätalon tuotannosta.

James Joycen Odysseuksen kaltaista kerronnassaan poukkoilevaa, yhteen päivään sijoittuvaa paksua romaania Liimatta ei ole vielä kirjoittanut, vaikka hän osoittaa sellaiseen suurta kiinnostusta jo Rollon sivuilla. Liimatan omia Odysseuksen tyylisiä harjoitelmia havainnollistetaan tekstikatkelmilla.

Aivan erityisesti Liimatan teossarja eroaa kuitenkin rock-elämäkerroista, jotka vaikuttavat vertailussa ylimalkaisilta ja suuripiirteisiltä. Kotimaisten rock-biografioiden kuvaukset tunnetuimmista suomalaisista tekijöistä ovat usein taustoittaneet artistien uraa lapsuuden kuvauksilla ja rakentaneet näin osaltaan mystistä henkilökuvaa. Sepitteellinen lapsuuden kuvaus on valunut varsinaisen musiikkiuran kuvaukseen välillä puutteellisena ja niukkana kerrontana mahdollisesti siksi, että sivumäärä on haluttu pitää maltillisena.

Esimerkiksi Timo Kalevi Forssin elämäkerta Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (2017) kertoo takakansitekstissään ja johdannossaan avaavansa salaperäisen Sundqvistin myyttiä. Käytännössä Forssin teos ei onnistu myytin purkamisessa. Kaikkein vähiten vahvistettua tietoa tuntuu olevan juuri Sundqvistin lapsuus- ja nuoruusvuosista, joista kertomalla rakennetaan kuitenkin henkilökuvaa. Kuvaukset siitä, kuinka Sundqvistin luonteessa näkyi jo varhain johtajahahmon ja erakkomaisen eksentrikon piirteitä, perustuvat paljolti Sundqvistin omiin kuvauksiin ja käsityksiin itsestään. Lukijalle Forss kuitenkin kertoo nämä seikat yksiselitteisenä ja eheänä totuutena Sundqvistin hahmosta ja persoonasta. Myös Antti Hurskainen havainnoi Nuoren Voiman esseessään, miten Sundqvist jää pääosin mystiseksi ja salaperäiseksi paitsi yleisölle, myös hänet tunteneille haastateltaville.

Forssin teosta perusteellisempia tunnetuista rock-muusikoista kertovia teoksia ovat Santtu Luodon Tiimalasin Santaa – Eppu Normaalin tarina (2000) ja Antti Heikkisen elämäkerta Risainen elämä. Juice Leskinen 1950–2006 (2014). Kuitenkin myös näissä elämäkerroissa taustoitetaan henkilöiden lapsuutta paikoin irrallisen tuntuisesti ja turhan vuolaasti, kun taas etenkin Luodon teoksessa kerrotaan paikoin ohuesti pitkistä levytysprosesseista. Esimerkiksi Eppu Normaalin Valkoinen Kupla –levyn (1986) äänityssessiot tyydytään kuvaamaan lyhyesti siihen nähden, että kyseessä on yhtyeen klassikkoalbumi, jonka tekoprosessi oli tiettävästi vaikea ja poltti yhtyeen lähes loppuun.

Myös Liimatta itse moittii suomalaisia rock-kirjoja ja kertoo muistelmiensa olevan hänen kostonsa ylimalkaisia rock-elämäkertoja kohtaan, koska niiden kaava on Liimatan mukaan enimmäkseen samanlainen: yhtyeen tai artistin tarina on tiivistetty neljäänsataan sivuun, mikä tekee niistä epätarkkoja, tunteisiin ja tarkistamattomiin muistoihin perustuvia anekdoottikokoelmia. Näin ankaraa tiivistämistä tehdessään elämäkerran laatija joutuu monesti väistämättä yksinkertaistamaan ja eheyttämään kertomusta yhtyeen tai artistin monivaiheisesta historiasta.

Mainittujen elämäkerrallisten teosten valossa on kiinnostavaa, että toisteinen kerronta korostuu Liimatan muistelmissa kahden ensimmäisen kirjan verkkaisissa lapsuuskuvauksissa, vaikka tekijä on myös dramatisoinut lapsuuden tapahtumiaan asioita yhdistelemällä. Kun Liimatta siirtyy romaanista tietokirjallisuuteen ja kuvaa nuoren aikuisen hektistä elämää, teksti kulkee edellä mainitusta korkearesoluutioisuudesta huolimatta ripeällä tahdilla tapahtumasta toiseen, koska Liimatan elämässä tapahtuu paljon. Taaksepäin vilkuilua tai pysähtelyä löytyy vain harvakseltaan.

Taiteellisen työn epävarmuus

Vaikka Liimatan elämää on sanellut jatkuva ja sitkeä pyrkimys kohti seuraavaa projektia, hän onnistuu siinä missä moni taiteilijaelämäkerta epäonnistuu: kuvaamaan elämän kaoottisena sattumusten sarjana. Liimatta ajautuu erilaisiin tilanteisiin ja projekteihin monesti taloudellisten syiden pakottamana. Absoluuttisen Nollapisteen kehityskaari ei perustukaan vain johdonmukaiseen ja päämäärätietoiseen uran rakentamiseen. Rollosta ja Tampereelle sijoittuvista kirjoista ilmenee, että bänditoiminta on alusta alkaen epävarmaa. Nollapistettä on välillä pidetty hengissä lähes hampaat irvessä, kun ydinryhmästä jokainen soittaja vuorollaan on uhannut lopettaa.

Jatkuvat taiteellisista ja monista muista erimielisyyksistä puhjenneet riidat yhtyeessä soittavien ystävien kanssa, taloudelliset vaikeudet, levymyynnin vähäisyys, keikkailun kurjuus ja lukuisat muut seikat ovat pitäneet Absoluuttisen Nollapisteen toiminnan lähes koko olemassaolonsa aikana enemmän tai vähemmän kriisitilassa – tai ainakin tilassa, jossa yhtye on kasassa lähinnä toistaiseksi.

Liimatta kuvailee etenkin kolmannesta kirjasta alkaen taiteellisia prosesseja luonteenomaisen pikkutarkasti. Tämä myös rytmittää kerrontaa ja luo tarpeellista vastapainoa hektisen elämän kuvaukselle. Monet taiteilijaelämäkerrat mystifioivat ylimalkaisella kerronnallaan luovaa prosessia kuvaamalla sitä ylimalkaisesti tai alistamalle sen vetävälle kerronnalle. Siksi ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka puuduttavaa Liimatan selostus vaikkapa laulujen ja levyjen tekoprosesseista voi olla etenkin sellaiselle lukijalle, joka ei ole tutustunut Absoluuttisen Nollapisteen musiikkiin.

hän onnistuu siinä missä moni taiteilijaelämäkerta epäonnistuu: kuvaamaan elämän kaoottisena sattumusten sarjana

Puuduttavuus osoittautuukin perustelluksi kerronnan keinoksi, sillä juuri se on omiaan havainnollistamaan mahdollisimman seikkaperäisesti taiteellisten töiden rakentamisen monivaiheisuutta, vaikeutta ja tuskastuttavuutta. Taiteellinen työ kysyy pitkäjänteisyyttä.

Taloudellisessa epävarmuudessa eläminen on erottamaton osa taiteellisten prosessien tuskastuttavuutta, kun säännöllisiä tuloja ei ole. Monesti myös sattumanvaraiset kömmähdykset voivat suistaa suunnitelmat raiteiltaan tai ainakin aiheuttaa pelkoa niiden kariutumisesta. Liimatta onnistuu kuvaamaan dramaattisetkin sisäiset myllerryksensä koruttoman toteavasti, vailla tarpeetonta melodramaattisuutta, mikä myös naurattaa lukijaa:

Torstaina Petteri Palkoaho ja Jouko Karppanen tulivat studiolle kuuntelemaan aikaansaannoksiamme. He olivat kylmäkiskoisia ja ilmoittivat syyn kun olin vessassa: Rumban Liimatta-Peitsamo-juttu oli ollut ”todella loukkaava”. He aikoivat ojentaa minua ”isällisesti” myöhemmin kahden kesken. Olin pitänyt minun ja Karin letkautuksia hauskoina – olinhan moukka, joka ei ymmärrä milloin tulee loukanneeksi. Vajosin loppupäiväksi alakuloon: ura oli sitten tässä. Ei muuta kuin taksilla Ivaloon, kossu naamaan ja sammuminen hankeen. (Manse – Markka-aika, s. 225.)

Muusikon arjen koruttomuus ajaa välillä Liimatan pakenemaan ongelmiaan alkoholiin. Juomisen kuvaus ei ole hauskaa luettavaa, koska humalatilan ja etenkin krapuloiden kuvauksissa on usein piinaava sävy, vaikka kerronta olisikin toteavaa. Rationaalisista päätöksistään huolimatta Liimatta sortuu juopottelemaan. Etenkin Tampereen vuosina humalahakuinen juominen oli säännönmukaista, koska muusikon epäsäännöllisessä arjessa ajomatkat olivat pitkiä, nukkuminen huonoa ja syöminen vähäistä ja yksipuolista. Niin yleisön kuin esiintymispaikkojen henkilökunnan käyttäytyminen oli usein ala-arvoista. Juomisella Liimatta turruttaa vallitsevien keikkailun olosuhteiden aiheuttamaa ahdistusta. Esimerkiksi Varkauden keikalla maaliskuussa 1998 väkivallan uhka on koko illan läsnä. Siispä: ”Ennen valomerkkiä tilasin neljä votkaa ja join ne kymmeneen minuuttiin.” (Manse – Markka-aika, s. 250)

Kun Liimatta tekee töitä, alkoholiriippuvuuden kehittyminen uhkaa taiteilijan arkea:

Sunnuntaina piirsin Rengin tarpeita, jota nyt oli valmiina 36 sivua. Illalla iski varoittamatta järkyttävän voimakas viinanhimo, piti oikein tuolista puristaa. Se piru jäyti puolitoista tuntia. Purin hampaita yhteen ja selvisin voittajana. (Manse – Markka-aika, s. 251.)

Muistelmasarjan viimeisin osa Manse – Södikan kausi (2025) alkaa tammikuusta 2002, jolloin Suomi siirtyi markasta euroon. Levynteon prosessien ja kirjojen valmistumisen kuvaukset jatkuvat uskollisen pikkutarkkoina. Vaikka Absoluuttinen Nollapiste ehtii julkaista vuosien 2002–2010 välillä viisi albumia, joista kolmen lasken lukeutuvan yhtyeen tärkeimpiin, ajat musiikkibisneksessä ovat koventuneet entisestään eikä taloudellinen epävarmuus hellitä.

Pientä lohtua raadolliseen arkeen tuo, kun WSOY kustantaa Liimatan ensimmäisen kirjallisen teoksen, proosan ja runouden välimaastoon sijoittuvan Avainlastun (2002). ”Södikalla” viitataan siihen, että vuonna 2002 Liimatasta tulee tiuhaan ja ahkerasti julkaiseva WSOY:n kirjailija. Kulttuurityöläisen arki näyttää karun puolensa kuitenkin myös kirjailijan ammatissa, ja Liimatta joutuu huomaamaan, että hänellä on kaksi ammattia, jotka elättävät heikosti.

Södikan aikakauteen mahtuu muitakin kriisejä ja isoja muutoksia. Esimerkiksi vuoden 2002 alussa Liimatta eroaa Rovaniemen ajoista lähtien hänen kanssaan eläneestä puolisosta Tuula Alajoesta samalla, kun uusi parisuhde toimittaja Essi Myllyojan kanssa alkaa. Lapsen syntymä vuonna 2009 muuttaa arjen täysin, ja Liimatta joutuu entistäkin ankarammin pohtimaan, kuinka saa kannettua kortensa kekoon. Liimatta onnistuukin kuvaamaan taiteilijan arkea varsin konkreettisesti. Kyky ratkaista ongelmia ja kriisejä on edellytys elämässä selviytymiseen. Vaikka kirjoista löytyy kuvauksia perinteisestä taiteilijaelämästä, niissä vältetään kliseinen rappioromantiikka.

Miehuuden opettelua ja miehen roolista ahdistumista

Juhani Karilan kritiikki Helsingin Sanomissa luonnehtii Jeppistä ”pikkupoikien Knausgårdiksi”. Poikamaisen todellisuuden kuvausta piisaakin satoja sivuja, kun Liimatta kertoo poikien kesken käytävästä papattisodasta Venetsialaisten aikaan, polkupyörillä hurjastelusta, pikkuautoilla leikkimisestä ja hevibändien kuuntelusta. Pieni Tommi yrittää myös esittää mahdollisimman kovapintaista tyyppiä kavereidensa silmissä, mikä näkyy muun muassa ylimielisenä suhtautumisena kiinnostusta osoittaviin tyttöihin. Lapsuuden kuvauksissa on kuitenkin jotakin kovin viatonta, kun pieni Liimatta vasta opettelee käyttäytymissääntöjä.

Arto Vaahtokarin Kiiltomadossa julkaistu kritiikki kontekstoi Jeppiksen suoraan poikakirjallisuuden perinteeseen, sillä teoksen kantavana teemana on alusta loppuun pojan kehittyminen. Tätä kontekstia taustoitetaan: Kenneth Kidd kategorisoi kirjassaan Making American Boys (2005) poikakertomukset kahteen pääluokkaan: villipoikakertomuksiin ja poikapedagogiikkaan. Jeppis on ollut Kiiltomadon kritiikin mukaan helposti kategorisoitavissa jälkimmäiseen diskurssiin, sillä vielä tuolloin Liimatta kasvaa ydinperheessä ja elämä vaikuttaa keskiluokkaiselta. Myös Jeppis 2 on nähtävissä verrattain keskiluokkaisessa perheessä kasvavan pojan elämän kuvauksena.

Rollossa Liimatan vanhempien ero ja lama-ajan aiheuttama taloudellinen kurjuus kasvattavat Liimattaa enemmän kohti vähäosaisuutta ja työväenluokkaisuutta. Näitä seikkoja hän myös salailee ja häpeää lukiossa. Rollossa ei kuvata tarkemmin, miten yleisesti tuon ajan Rovaniemellä pojat ja tytöt viettivät aikaa tiukan kaksijakoisesti omissa porukoissaan. Liimatan ja hänen kaveripiirinsä voidaan katsoa eläneen hyvin maskuliinisissa piireissä, ja hänen kaverinsa koostuvat lähes yksinomaan pojista, kuten Hanna Rentolan kritiikki Nuoressa Voimassa luonnehtii. Niin ikään vielä lukiolaisena Liimatta vaikuttaa perehtyvän huomattavasti enemmän miesten tekemään kirjallisuuteen ja musiikkiin kuin Tampereella asuessaan ja aikuistuessaan.

militarisoituneena aikana on olennaista lukea ahdistuksen kuvauksia haitallisesta mieskuvasta

Tähän Liimatan teini-iän ja nuoruuden sosiaalisten suhteiden maskuliinisuuteen monen poikana kasvaneen on epäilemättä helppo samastua. Tunnistan poikana kasvaneena tuon maskuliinisen ja kovan poikien maailman, mutta olen itse ollut niin korostuneen tietoinen pienikokoisuudestani, arkuudestani ja fyysisestä kömpelyydestäni, etten ole hakeutunut aktiivisesti poikaporukoihin. En ole kokenut niissä oloani lähtökohtaisesti turvalliseksi. Liimatalle puolestaan esimerkiksi oman ikäluokan tyttöjen läsnäolo ei anna turvaa, vaan heihin suhtaudutaan tavallisesti jopa hiukan pelonsekaisesti toisenlaisina ja vieraina olentoina.

Toisaalta Nuoren Voiman kritiikki ei valaise, kuinka etenkin Rollon loppupuolella Liimatta ja hänen ystävänsä kyseenalaistavat maskuliinista mieskuvaa. Tämä korostuu erityisesti armeijan kutsuessa. Liimatta ei ota alleviivatusti kantaa militaristisiin ja patrioottisiin asenteisiin, mutta militarisoituneena aikana on olennaista lukea ahdistuksen kuvauksia haitallisesta mieskuvasta:

Inhosin miehiin kohdistuvia odotuksia joita moni oli halukas täyttämään, ”oikea mies rakentaa ainakin yhden talon”, hapannaamoja jotka vittuilivat vaan eivät synnyttäneet, olivat kriittisiä mutta eivät luovia, kumosivat virheellisiä käsityksiä esittämättä oikeita: kuten Platonin kuvailema Sokrates, mutta omaamatta sokraattista näköalaa jokaisessa piilevään tietämykseen. Letti pois hippi tai nyrkki puhuu. Komean tukan menetys turhan tähden harmitti. Esitellessäni kasarmilla kokemaani pakokauhua ymmärsin, etten koskaan täyttäisi tosimiehen mittoja. (Rollo, s. 661.)

Liimatta kommentoi koskettavasti häneen miehenä kohdistettuja odotuksia Savon Sanomille 21.4.1996 armeijasta vapautumisensa jälkeen antamassaan haastattelussa. Hän kesti kasarmilla 94 tuntia ennen psykologin puheille hakeutumista: ”Huomasin varsin pian, että armeija on suurta ajanhukkaa. Että kovia jätkiä alkaa vituttaa, mutta minua vaan itkettää.” Liimatta kirjoittaa muistelmissaan myös Absoluuttisen Nollapisteen rumpalin Tomi Krutsinin hakeutuneen vakaumuksensa takia aseettomaan palvelukseen kesken palveluskauden sotilassoittokunnassa. Musiikki oli motivoiva syy pysyä armeijassa.

Liimatan joutuminen armeijaan vaikuttaa olevan myös tärkeä käännekohta hänen asennoitumisessaan yhteiskunnan asettamiin odotuksiin. Hän ei koe kykenevänsä ahtautumaan tiukkaan miehen rooliin, ja armeijasta vapautumisensa jälkeen hän vaikuttaa olevan entistä piittaamattomampi miehiin kohdistuvista odotuksista. Kun Liimatta heittäytyy vapaaksi taiteilijaksi, perinteiseen perhettään elättävän miehen rooliin asettuminen näyttää kaukaiselta. Sittemmin Liimatan päivätöissä käyvä vaimo elättää välillä koko perhettä. Ilman vaimonsa tuloja ja apurahoja taiteilija Liimatta joutuisi elämään jossakin syrjäseudulla isänsä luona, kuten hän on myös todennut kuivakan hulvattomalla tyylillään.

Muistelmista ilmenee, että vaikka Liimatta on tietoinen yhteiskunnan normeista, hän piittaa yhä vähemmän niihin mahtumisesta. Työnkuvan epävarmuus on kuluttavaa, mutta Liimatta ei tunnu potevan ahdistusta omista elämänvalinnoistaan. Käytännön elämässään Liimatalla ei ole ylioppilastutkinnon jälkeistä koulutusta. Rahavirta on silppua, eikä ole liioiteltua väittää, että Liimatta on elänyt lähes koko aikuisikänsä prekaareissa oloissa kulttuurin sekatyöläisenä. Ahkeruus on palkittu niukkakätisesti, mutta työ on ollut muulla tavalla palkitsevaa. Liimatta kuvaa esimerkiksi neljännessä kirjassa keikkojen jälkeisten adrenaliinipiikkien hohdokkuutta, vaikka olosuhteet olisivat muuten kurjat.

Ei tule yllätyksenä, että kirjailija Arto Salmisen menehtyminen vuonna 2005 on Liimatalle surullinen uutinen. Hän mainitsee asiasta muistelmissaan ja julistaa Salmisen olevan viimeinen työläiskirjailija: ”Perjantaina 18. marraskuuta Nollapiste oli lähdössä Kouvolaan, kun Essi soitti kertoakseen, että Arto Salminen on kuollut. Tämä iski pahasti. Olin pitänyt häntä parhaana elävänä kirjailijana ja lukenut tuotannon kolmeen kertaan.” (Manse – Södikan kausi, s. 315.) Kysymykset luokasta eivät ole yksiselitteisiä, mutta etenkin taloudellisessa mielessä Tommi Liimatan voi katsoa itsekin lukeutuneen merkittävän osan elämästään työväenluokkaiseksi kirjailijaksi ja taiteilijaksi. Useampi kirjallisuuskriitikko on löytänyt hänen teoksistaan yhtäläisyyksiä Salmisen kyyniseen maailmankuvaan.

Toisin kuin Salminen, Liimatta ei ole käsitellyt teoksissaan yhtä suorasanaisesti poliittisia teemoja. Liimatan taiteellisen uran yhtenä keskeisenä pyrkimyksenä on kuitenkin pysynyt elämän havainnointi kasvukeskusten ja hyväosaisten piirin ulkopuolella. Hän on niin kirjoissaan kuin Absoluuttisen Nollapisteen albumeissa kuvannut laajalti syrjäkylien ja maaseudun elämää.

Muistelmista käy ilmi, että syrjäseutujen elämästä kertominen on ollut tietoinen erottautumisen keino, jolla on ollut niin taiteelliset kuin poliittiset ulottuvuutensa ja selkeät päämääränsä. Tommi Liimatan taide on ollut myös työtä taiteen ja etenkin kirjallisuuden keskiluokkaistumista vastaan.