Runoudesta vasten tulevaisuutta

Virpi Vairisen essee käsittelee kotimaisen runokentän tilannetta ja tapoja, joilla runoudesta puhutaan. Kenttäkin on metafora.

 

Tuijotan usein kirjahyllyäni maatessani sohvalla kirjoittamisen äärellä. Talonpoikaissohva on 1800-luvun lopulta. Sen tyylisuunta on uusrenessanssi. Siinä on vain paikoin onnistuneesti käytetty maalaustekniikkaa, jolla matkitaan puun syitä kohdissa, joissa niitä ei luonnostaan ole. Teak-kirjahylly on 1970-luvulta, auringossa värjäytynyt, laiskasti öljytty ja vielä laiskemmin pyyhitty pölyistä, se täyttää vähitellen asunnon pitkää seinää ulkomaisista romaaneista taideteorian ja yhteiskunnallisen filosofian kautta kohti kotimaista nykyrunoutta, joka jää piiloon huoneen kulmaan, sohvan korkean reunan taakse, aivan vaaleanpunaisten ja valkoisten teko-orkideoiden alle. Ajaudun nurkkaan ja seuraan kirjahyllyä takaisin toiseen suuntaan, missä tulee vastaan ovisuunnittelua käsittelevä kirja, joka ei pettymyksekseni sisältänyt yhtäkään kuvaa avaruusaluksen ovesta. Nyt olen esseistiikassa, Savukeitaan vuoden 2012 Mitä essee tarkoittaa? -teoksessa. Avaan sen.

Virpi Hämeen-Anttila kirjoittaa esseessään ”Sivuun astumisen taide”, että essee ”syntyy sivuun astumalla ja sivussa pysymällä. […] Sen kirjoittaja ei ole asiantuntija siinä mistä puhuu eikä seiso tapahtumien keskuksessa, vaan hakeutuu syrjemmälle ja jolkottelee valon ja hämärän rajalla kuin villieläin ihmisen tekemän nuotion ympärillä.”

Hämeen-Anttilan esseekirjoittaja on fragmentaarinen kaukaa tutustuja ja toisessa hetkessä syväsukeltaja, ristiveto tunnetun ja tuntemattoman välillä on alati läsnä. Etunimikaimalle esseen minämuoto on vapautta tai vapauden illuusiota faktateksteihin nähden: ”Ero ei ole kieliopillinen vaan psyykkinen.”

Avara kielikuva on tarpeellinen, sillä pienikokoisen kirjan taitto on ahdas. Esseen kirjoittaja ”kulkee metsittyneillä sivupoluilla, siivoamattomilla takapihoilla ja hylätyissä taloissa.” Marginaalit rutistavat erinomaista tekstiä, on parempi syöksyä ulos ensimmäisestä ovesta, kuinka hyvin tai huonosti se onkaan suunniteltu, nyt   

 

   

Nykyrunous sekoiluna  

Nykyrunoudella ei Suomessa ole enää asiaa 1900-luvun kaltaisiin pitoihin, joissa sillä oli lajina itseoikeutettu paikka proosan ja näytelmätekstien rinnalla kansallisessa kaanonissa. Runouden kustantajia on monia, mutta runouden asema on muuttunut. Nykyrunouden asema muistuttaa pikemminkin sarjakuvan, nykytanssin, performanssitaiteen ja sirkuksen tilannetta. Ne assosioituvat vain tiettyihin elämänvaiheisiin tai harrastusmuotoihin: runous onnittelukortteihin ja muistolauseisiin, sarjakuva sanomalehtien viihteeseen ja lapsuuteen, nykytanssin eri lajit ja sirkus kehonhuoltoon ja omaan tai lapsen harrastukseen. Näiden ammattilaismuodot taas näyttäytyvät monille vieraina, jopa outoina. Ekosysteemi hajoaa matkan varrella, harrastajat eivät hakeudu lajin ammatillisen osaamisen äärelle lukijoiksi tai katsojiksi, kuten Maria Säkö kirjoittaa nykytanssista Helsingin Sanomissa 9.12.2025.

Ja silti ihminen tarvitsee taidetta. Ei jokainen ihminen jokaisena hetkenä, mutta osa ongelmaa onkin, jos ei ymmärretä, että tarpeelliseen hetkeen ei löydy taidetta, jos kaikkina muina aikoina taide ja sen tekeminen on todettu tarpeettomaksi. Kuten Kaisa Murtoniemen Mustekalassa julkaistu artikkeli on otsikoitu, ”Taide ja kulttuuri eivät tarvitse talouspuhetta vaan niiden todellista arvoa omaehtoisesti kuvaavia käsitteitä”. Tämä teksti pyrkii noudattamaan samaa logiikkaa. Ei talouspuhetta, vain puhetta runoudesta runoudesta käsin: metafora on yksi yleisimpiä runouden keinoja ja käsitteitä.

Tämä mielessä palaan edelliseen kappaleeseen ja huudahdan: mutta outous ja sekoilu on taiteen ydin! Arkisesta kielestä, ruumiillisuudesta, toiminnoista ja merkityksenannosta hetkeksi vieraannuttaminen. Uudenlaiset assosiaatiot: rudimentaaristen, elämän tavanomaisimpien asioiden uudelleenajattelu ja kiteyttäminen. Ei säilöminen, ei koskaan vain säilyttäminen ja säilöminen, ei sellaisenaan toistaminen ad infinitum. Yhdysvaltalainen kirjailija ja aktivisti Rebecca Solnit kirjoittaa eräässä esseessään taiteen tekemisestä huolenpitona ja antamisena, se on myös sitä. Taide on myös leikkiä ja kuvittelua yhdessä lukijoiden, kuulijoiden tai yleisön kanssa. Ja toisaalta taiteessa järjestelemme itseämme, ja siinä käyttämämme teknologiat järjestelevät taidetta ja meitä, kuten yhdysvaltalainen filosofi Alva Noë teoretisoi. Tämän lisäksi taide on usein tiedontuotantoa, olevan ja havaitsemisen tapojen arkistointia teoksen muotoon.

Sekoilun rinnakkaiskäsitteitä sanakirjassa ovat muun muassa erehtyminen ja hölmöily, ihminen voi seota askelissaan tai ajatuksissaan. Kielitoimiston sanakirjassa sekoilu on esimerkiksi pelissä sekoilua. Nämä pitävät sisällään ajatuksen, että olisi jokin tietty suunta, tapa tai suunnitelma, josta on poikettu. Sekoilukin on siis tilallinen metafora, kuten yllättävän monet metaforat. Sekin, josta tämä essee alkoi, sohvalla makaaminen. Vaakatasossa oleminen viittaa kuolleena, toimintakyvyttömänä tai väsyneenä olemiseen ja on negatiiviseksi mielletty tilallis-ruumiillinen metafora, kuten kognitiivista kielitiedettä ja filosofiaa yhdistäneet George Lakoff ja Mark Johnson toteavat. Runoilija vain makoilee. 

 

Tarpeelliseen hetkeen ei löydy taidetta, jos kaikkina muina aikoina taide ja sen tekeminen on todettu tarpeettomaksi.

 

 

Runous rajattuna tilana  

Runous on muiden taidealojen tapaan Suomessa taloudellisessa kriisissä. Ei ole talouspuhetta sanoa, että materiaaliset toiminnan ehdot ovat heikentyneet. Se on substanssipuhetta, se kertoo erään tarinan reunaehdoista. Runous on siis rajattu toimintatila.

Yhtä aikaa kriisissä ovat muut taiteeseen kytköksissä olevat institutionaaliset rakenteet: tuotanto, vastaanotto ja tutkimus. Ainoastaan koulutus, jos sen tilannetta mitataan sisäänottomäärillä, ei vielä ole samassa tilanteessa. Valtiollisten tukien ja rahoitusmallien heikkeneminen myös koulutuksessa lienee kuitenkin varmaa. Pienet alat ovat riippuvaisia toimijoiden kyvystä pyörittää yhtä aikaa omaa taiteellista työskentelyään ja alan tuotannollisia ja viestinnällisiä rakenteita. Tämä tapahtuu osin palkallisena, osin vapaaehtoisvoimin. Tähän yhtälöön iskevät monet hallituksen viime vuosina tekemät talouden sopeuttamistoimenpiteet eli käytännössä leikkaukset ja lakkautukset. Niitä on kohdistunut niin soviteltuun työttömyyskorvaukseen, asumistukeen, toimeentulotukeen, elinikäisen oppimisen tukemiseen aikuiskoulutustuen ja vuorotteluvapaan kautta kuin taiteen ja kulttuurin apurahoihin ja toiminta-avustuksiin. 

Vasten 2010-luvun alkupuolelta alkanutta nousujohdannetta tilanne tuntuu katastrofaaliselta. Tuntuu, että ympäriltä, alta ja päältä viedään kaikki rakenteet, jotka kannattelevat ammatin harjoittamista. Tai jos ammattia ei voi harjoittaa, elämää ylipäätään.

Kirjoittaminen pohjaa merkittäviltä osin ajatteluun, ja runoudessa sen roolia voi pitää suhteellisesti vielä proosaa suurempana, sillä fyysisen työn määrässä ne eroavat toisistaan selvästi. Runouden läheinen kytkös ajatteluun ilman toimintaa tai ajatteluun tutkivana osana kielellistä arkea kuitenkin altistaa sen taiteellisena praktiikkana eksistentiaalisille kierteille. Maailma on olemassaolon tapahtumapaikka, jo pelkkä olemassaolo on tapahtumista ja kuhisevaa toimintaa. Ajattelu on maailmassa olevaa ja olemassa olemisen tapoja koskevaa toimintaa. Runoilija on muiden ihmisten tavoin olento, joka pohdiskelee itsensä ja maailmankuvansa/-iensa kautta maailmaa ja sen lainalaisuuksia. Ajattelemisen kohteena voi olla mitä tahansa, ja se sisältyy siten aina suorasti tai epäsuorasti myös runoilijan taiteelliseen praktiikkaan. Taiteen ja elämän ero romahtaa. Julkaisemiseen tähtäävä toiminta on kuitenkin se osa taiteellista praktiikkaa, jota rahoittajien voi ajatella tukevan. Jos tätä eroa ei tehdä, päädymme argumentoimaan, että kuka tahansa voi määritellä kuinka tahansa pitkän jakson täälläoloaan ja hakea sen aikaiselle ajattelemiselle apurahaa osana taiteellista työskentelyään. Toisaalta ehkä juuri näiden kysymysten takia kirjailijat ovat kuulemma yllättävän huonoja apurahahakemusten tekijöitä. Runous täytyy kyetä rajaamaan ulos elämästä, jotta se saa ja voi elää.

Apurahojen vertaisarvioinnin tilanne tulee lähivuosina olemaan yhä haastavampi, etenkin pienillä aloilla, joilla asiantuntijapooli on hyvin rajallinen. Yksityisten säätiöiden taiderahoituksen määrä ylittää jo kirkkaasti Taide- ja kulttuuriviraston rahoitusbudjetin. Yksityisillä myöntäjillä apurahahakemusten arvioijien nimet eivät ole julkisia eivätkä prosessi ja päätökset näin muun kentän ja median kontrollin piirissä.  

Kaikki nämä kysymykset ovat painoarvoltaan valtavia, koska tämä on ainoa suomenkielinen Suomi, sen ainoa suomalainen runous. Olemme kaikki kiinni tässä äärimmäisen paikallisesti ja tilanteisesti, halusimme tai emme.^[1]

  

  

   

Keskustelua kentällä

Nykyrunous on siis sekoilua, rajattu tila, ja kenttä. Se on myös jatkuvaa neuvottelua ja keskustelua. Keskustelun alaisina ovat suhde traditioon, aikalaiskirjallisuuteen, tekijäkohtaiseen estetiikkaan, sisäislukijaan ja haaveiltuun yleisöön, suhde vastaanottoon. Näitä keskusteluita käydään sekä epäsuoraan teoksissa että muualla niin sanotulla alan kentällä. Kenttä-käsitteestä tunnetun Pierre Bourdieun teoretisoinnissa se näyttäytyy toimijoiden ja asemien välisinä suhteina ja jopa kamppailuna. Bourdieu ei sulje pois esteettisiä intressejä, mutta ne eivät ole ainoita, vaan kamppailussa arvonannosta ollaan tekemisissä myös erilaisten pääomien sekä intressien ja käsitysten kanssa. Ranskalaisen Bourdieun alkukielinen sana on champ, joka englanniksi kääntyi field-sanaksi. Suomenkielinen käännös kentäksi ei pidä sisällään näiden kielten mahdollistamia merkityksiä pellosta, niitystä tai aukeasta, orgaanisemmasta tilallisesta metaforasta. Suomenkielisessä sanassa korostuvat keinotekoisuus, taistelukentän mukanaan tuoma aggressiivisuus ja pelikenttien mukanaan tuoma konnotaatio säännöistä.

Voiko runous olla yhtä aikaa sekä rakenteiden rajaama että avoin tila? On suuri houkutus kirjoittaa, että ihanne on avoin tila mutta käytäntö rajattu tila. Kimmo Kallio muotoili vuonna 2017 Tuli & Savussa ajatuksen ”laajasta marginaalin kansanrintamasta”, monenlaisten runouksien ja runoustoimijoiden vapaasta, yhteisestä tilasta. Esseestä on liki kymmenen vuotta, mutta sen aiheet, kamppailu näkyvyydestä ja marginaalin ja kaupallisuuden välinen jännite eivät ole kadonneet.

Lisäksi keskustelu kentällä voi olla pinnallista tai syvällistä, mikä edellyttää myös tilallisen metaforan hyväksymistä ja lisää keskusteluun uuden ulottuvuuden. Keskustelu voi myös Hämeen-Anttilan esseistin tavoin kulkea sivupoluilla.

 

Voiko runous olla yhtä aikaa sekä rakenteiden rajaama että avoin tila?

 

Osa alan kenttää on avoin, julkinen keskustelu, johon kuuluu erilaisia kirjoittamisen lajeja. Julkisen kirjallisuuskritiikin ja keskustelun määrä vähentyy kuitenkin kaiken aikaa kanavien ja tekijöiden vähentyessä. ”[V]astuu ’runouden hoitamisesta’ on lipunut valtakunnallisella tasolla alle kymmenen kirjoittajan kontolle”, kuten Virpi Alanen kirjoitti Kritiikin uutisissa jo 2022.

Tähän runouden hoitamiseen kuuluu niin kritiikki kuin muukin runousjournalismi. Ne eivät kuitenkaan voi ratkoa toisiaan: ihanteen mukaan kritiikki ei voi käskeä kustantamoita tai kirjailijoita yhtään sen enempää kuin kustantamot tai kirjailijat voivat käskeä kritiikkiä. Kummankaan ei pitäisi voida käskeä alan rahoittajia tai kentän moninaisia mielipiteitä ja ystävyyssuhteita. Silti tätä tapahtuu kaiken aikaa. Sosiaalinen pääoma kanavoituu taloudellisiksi mahdollisuuksiksi ja sitä kautta kulttuuriseksi pääomaksi. Tai, kuten Hans van Maanen Bourdieun ajatuksia kehitellen kirjoittaa, sosiaalinen pääoma toimii usein välittäjänä kulttuurisen pääoman muuttumisessa taloudellisiksi voitoiksi. 

Kotimaisen runouden tila mediassa on käynyt niin ahtaaksi, että valokeilaan tuntuu mahtuvan kunnolla vain muutama toimija kerrallaan. Niklas Ferm ja Saara Laakso toteavat runouslehti Tuli & Savussa julkaistussa Erkka Filanderin Siemenholvin kritiikissä, että kotimaisessa runoudessa ei hetkeen tuntunut tapahtuvan mitään muuta kuin Siemenholvi ja sitä, miten paljon tilaa teos runokentällä vei, ei käsitelty kuin ihastellen. Kritiikki voi olla kärjekkäänkin ilmaisun alaa, mutta ajatus on pysäyttävä. Siemenholvia voikin tarkastella kahden inhimillisen luovuuden järjestelmän, runouden ja talouden yhteentörmäyttämisenä. Teoksessa ja sen ympärille rakennetussa ilmiössä yhdistyivät taiteen kentän sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen pääoman verkostot tavalla, joka osoittaa vielä kerran, mikä on mahdollista. Henkäys 1900-luvun pitojen dionyysista huumaa.

Siemenholvi sulkee ulos, kuten holvit tuppaavat tekemään. Nimenä se viittaa Norjan Huippuvuorten siemenpankkiin. Holvit sisältävät jotakin arvokasta, jota pitää suojella siltä, mikä on sen ulkopuolella. Samoihin aikoihin julkaistu Alba Ala-Pietilän Säiliö taas nojaa eksplisiittisestikin yhdysvaltalaisen tieteiskirjailija Ursula K. Le Guinin carrier bag theory of fiction -teoriaan.^[1] Le Guin kehitti romaanin teoriansa Virginia Woolfin pullon idean kautta yhdistäen sen toimittaja Elizabeth Fisherin ajatukseen kannettavasta säilöstä historiallisena voimana. Pullo säilytysastiana ja siten tulevaisuuden ravinnon takaajana, säiliö historian sankarina, jonka arvo ei muodostu vain siitä itsestään vaan sen kyvystä pitää sisällään myös jotakin muuta. Säiliökin sulkee asioita ulos samalla, kun pitää niitä sisällään. Säiliö voi olla huokoinen tai hermeettinen säiliö. Toisin kuin holvi, joka painottaa sisustensa arvokkuutta, säiliö on sallivampi metafora, sinne voidaan säilöä mitä vain ja sen kanssa on mahdollista liikkua. Säiliön sallivuus muistuttaa performanssi- ja kuvataiteilija Essi Kausalaisen Esitys-lehdessä 2014 käyttämästä metaforasta taiteilijasta kompostina. Kaikenlaista mahtuu, ja saa nähdä miltä se sitten näyttää, kun sen avaa. Mutta sen arvottaminen ja käyttö ei ole tämän hetken asia, vaan tulevaisuuden.

Kausalainen kirjoittaa: ”Taiteilijana olen tajunnut olevani komposti – esineiden, olentojen ja koneiden muodostama keho – joka ahmii itseensä elävää materiaa (toisia kasveja, mineraaleja, bakteereja, ajatuksia, mielipiteitä, aistimuksia) prosessoidakseen siitä hedelmällistä maaperää.”   

   

   

Runous pilalla olevana materiaalina 

Siinä missä onnistunut komposti takaa tulevaisuudelle anteliaan maaperän, puhe pilalla olemisesta on nykyhetkeen keskittynyttä ja tarkastelee ainesta nykyhetken käyttökelpoisuuden näkökulmasta. Kun runouskeskusteluun alkaa uida puheenvuoroja, että nykyrunoutta on liikaa, se on liian huonoa, roskaa tai saastaa tai joku on pilannut nykyrunouden tekemällä liikaa huonoa runoutta, runous asettuu metaforan alaiseksi. Runous nähdään silloin jonakin, joka on rajattu, ja ajatellaan, että kelvoton aines voi mahdollisesti saastuttaa myös muun rajojen sisällä olevan aineksen.

Kotimainen runous on aiheuttanut huolta useasti. Vuoden 1962 Turun runoseminaarin sytykkeenä toimi huoli vääränlaisesta runoudesta. Runous oli pilalla myös 2015 Merja Virolaisen toimiessa Tanssiva karhu -raadin puheenjohtajana, kun Virolainen luonnehti huonoksi mieltämäänsä runoutta saastaksi. Jälkimmäisen puintiin toimittaja Tuomas Karemo liittää aikalaiskommentaarissaan myös sukupolvikeskustelun ilmapiirin ja tuolloisen huolen, että amatöörirunoilijat vievät ammattirunoilijoiden leivän. Myös Poesian hallituksen puheenjohtaja Kristian Blomberg ja kustannuspäällikkö Olli-Pekka Tennilä kirjoittavat liian suuresta vääränlaisen runouden tarjokas- ja julkaisumäärästä niin & näin -lehden numerossa 4/2024: ”Mikä tyrmistyttävä määrä keskinkertaisia kirjailijoita! Tyynelle valtamerelle kertyvä muovipullojen pyörre.” Vääränlainen runous on siis myös roskaa eli arvottomaksi mieltyvää ainetta väärässä paikassa. Liian suuresta huonon runouden määrästä on oltu lähihistoriassa huolissaan runoilija, kääntäjä ja kirjallisuuden monitoimimies Leevi Lehdon kymmenien ja kymmenien vuosittaisten nimikkeiden ntamon ajoista asti, yhä enemmän tarvepainatteina tehtävien omakustanteiden aikana ja sittemmin somerunouden.

Eri toimijat kirjallisuuden kentällä pyrkivät vaikuttamaan nykytilanteeseen ja parantamaan runouden ja muiden kirjallisuuden lajien näkyvyyttä. Sitä on kuitenkin vaikea tehdä tasapainoisesti ja neutraalisti. Poesian lanseeraaman poetiikkakirjeen ensimmäisessä kirjeessä joulukuussa 2025 kriitikko Maaria Ylikangas kirjoittaa kotimaisen runouden nykytilasta. Sitä kehystämään poetiikkakirjeen ensimmäiset päätoimittajat Kristian Blomberg ja Poesiavihkojen päätoimittaja Erkka Filander ovat rakentaneet Ylikankaan kirjoitusta vielä ehkä provokatiivisemman alustuksen. He kritisoivat sitä, miten ”[p]elkkä kirjajulkaisun ele nähdään edelleen riittävänä osallistumisena ’kirjallisuuteen’”, ja kuvailevat merkittävää osaa nykyrunoudesta ”ylläpitorunoudeksi”. Ylikankaan mukaan kokeellisuuden aalto on jättänyt jälkeensä tylsyyden, kirjallisen tilanteen, jossa mitään kiinnostavaa ei tapahdu vaan hyvä tuntuu riittävän.

 

Komposti vaatii kärsivällisyyttä, se pitää myös jättää rauhaan.

Yhdysvaltalaisen runoilijan ja kriitikon Ben Lernerin tunnettu essee ”Runouden vihaamisesta” (2016, suom. Vesa Rantama) on niin klaustrofobinen, etten vieläkään ole päässyt sitä alkua pidemmälle. Lerner toteaa, että runoudesta käytävälle keskustelulle on tyypillistä julistaa runouden kuolemaa. Nyt ilmassa on laajemminkin eräänlaista stagnaation tuntua, josta myös toimittaja Oskari Onninen kirjoitti elokuussa Uuden jutun taiteen ja populaarikulttuurin tilaa käsittelevässä esseessään The Atlanticin ja Financial Timesin toimittajia siteeraten. The Atlanticin Spencer Kornhaber ja Financial Timesin Janan Ganesh olivat molemmat sen kannalla, että yksi taiteen tilan syy on tämä pysähtyneisyys (Kornhaberin muut kolme syytä olivat kyynisyys, eristäytyminen ja aivomätä).

Stagnaation itseään selittävä voima on suuri: kehitystä ei tapahdu, koska vallitsee pysähtyneisyyden tila. Sanoisinkin, että stagnaatio toimii parhaiten etuliitteen kera, esimerkiksi: institutionaalinen stagnaatio voi johtaa esteettiseen stagnaatioon. Tai liian nopea yhteiskunnallinen kehitys voi johtaa tilapäiseen esteettiseen stagnaatioon ennen uusien teknologioiden ja ilmaisun tapojen asettumista osaksi taiteellisia käytäntöjä. Mahdollisia syitä on monia, mutta jos tähän stagnaatioon uskotaan, olen alkanut itse kallistua jälkimmäisen puoleen, institutionaalisen aspektin lisäksi. Musiikkiin erikoistunut yhdysvaltalainen muoti- ja kulttuurikriitikko W. David Marx käsittelee esteettistä stagnaatiota populaarikulttuurissa, joka on erityisen altis kaupallisille voimille, joiden intressit eivät useinkaan ole linjassa alan esteettisen kehityksen ja tutkiskelun kanssa. Marxin mukaan sisällöllinen kehitys kulttuurissa on pysähtynyt. Taidetoimittaja Emily Watlington ottaa tähän kantaa Art in Americassa otsikolla ”Why Do Men Keep Saying Culture is Over?’’: Marxin esimerkit taiteesta ovat ohuita ja ylimalkaisia. Marxin kirjassa ei tosiaan käsitellä taidetta käytännössä lainkaan, vaan ainoastaan viihdettä ja kansankulttuuria, josta valitetaan, miksi se ei muistuta enemmän taidetta, jota ei käsitellä.

Runous, taide, kulttuuri on siis pilalla, mutta ajatus siitä, että kaikessa on kyse kompostista, jossa on erilaisia vaiheita, ei kelpaa, vaan kaiken pitää olla arvokasta ja hyvää juuri nyt, juuri näillä mittareilla ja tästä tarkastelukulmasta. Komposti vaatii kärsivällisyyttä, se pitää myös jättää rauhaan. Ei sitä voi käydä joka päivä tonkimassa ja valittaa, että eiliseen nähden mitään muutosta ei tunnu tapahtuneen. Mutta kärsivällisyys ja rauhaan jättäminen eivät muutenkaan ole aikamme hyveitä. On materiaalia, joka ei sovi kompostiin, ja olosuhteita, jotka estävät materiaalia kompostoitumasta. Epäonnistuessaan siitä tulee pelkkä tunkio. Antropologi Mary Douglasin klassikkoteosta mukaillen puhtaus ja hyvyys liittyvät ihmisen mielessä usein yhteen. Ja komposti vasta likainen onkin!   

   

   

Vedonlyöntiä tulevaisuudesta

Pörssimarkkinoilla johdannaissopimukset ovat rahoitusvälineitä, joilla on mahdollisuus paitsi suojata omaisuuden myyntiarvoa myös tehdä rahaa ikään kuin lyömällä vetoa jonkin olemassaolevan asian arvosta tulevaisuudessa. Tuotteelle sovitaan myyntihinta tiettyyn hetkeen tulevaisuudessa. Sopimuksen kautta realisoituvan suhteellisen taloudellisen voiton tai tappion määrittää tilanne edessäolevana myyntihetkenä. Optiomuotoisten johdannaissopimusten juuret ovat jo antiikin Kreikan maanviljelijöiden sato-odotuksissa. Viime vuosikymmeninä pörssikaupankäynnin tulevaisuusorientoitunut logiikka on uinut yhä enemmän myös muille elämänalueille, joilla erilainen spekulointi on koko ajan lisääntynyt. Arvon mittariksi on tullut oletettu tulevaisuuskestävyys ja merkittävyys tulevaisuudessa, joskus nykyhetkenkin kustannuksella. Taloustieteessä future-proofing liittyy tulevaisuuden olosuhteiden ennakointiin ja niihin liittyviin strategisiin päätöksiin.^[2] 

Näin käy aina välillä myös nykyrunoudesta käytävässä keskustelussa, kun spekuloidaan, että jokin teos, laji tai estetiikka ei tule kestämään aikaa tai että jokin teos on jo syntyessään kirjallisuushistorian klassikko. Toisinaan vaaditaan jopa, että tulee julkaista vain kirjallisuutta uudistavaa ja kirjallisuushistoriallisesti tulevaisuudessakin merkittävää kirjallisuutta. Mutta taiteessa aikajänteet ovat pitkiä, jopa pidempiä kuin yksittäisen ihmisen elinikä.

 

 

Ajattelemmeko jo nähneemme kaiken?

Ennen rajoitteena julkaisumäärille olivat materiaaliset ja teknologiset resurssit. Nyt näitä rajoja ei juuri enää ole. Kategorista vaatimusta julkaistavien nimekkeiden määrän vähentämisestä, puhetta runouden pilaavasta runoudesta on vaikea ymmärtää, sillä nämä kysymykset eivät ole vain meidän. Se, mikä jää julkaisematta nyt, ei ole pois vain meidän ajaltamme vaan myös tulevaisuudelta, se on ylisukupolvinen kysymys. Miksi emme ole uteliaampia sitä kohtaan, mitä rajattomilta tuntuvat julkaisuresurssit mahdollistavat? Ajattelemmeko jo nähneemme kaiken?   

Inhimillisen internetin sisältö blogeineen ja runosivuineen katoaa huimaa vauhtia, mutta lain takaama painetun aineiston ja elektronisen aineiston vapaakappalekokoelma tallentaa edelleen sisuksiinsa kaikenlaista Suomessa julkaistavaa. Ilman julkaisumuotoista jokahenkilön tekstituotantoa meille jäisi paljon vähemmän jälkiä siitä, mitä ihmiset tänä demokratisoituneen itseilmaisun aikana ajattelivat ja kirjoittivat, sillä internet on käytännössä yksityisten yritysten hallinnoima alue, ja sen julkisen osan arkistointi on käytännössä yhden lahjoituksilla toimivan yrityksen, Wayback Machinea pyörittävän Internet Archiven varassa.

Ne, jotka arvioivat nykyteosten kirjallisuushistoriallisen arvon tulevaisuudessa, eivät ole kuten me. Me emme ole kuten me muutaman kymmenen vuoden päästä. Tämän, jos jotain, voi oppia kirjallisuushistoriasta.  

 

 

Tavoittelu taiteen tekemisen metaforana

Siemenholvi ja Säiliö ehdottavat sulkevia ja säilöviä rakenteita ajankuvan hahmottamiseen. Ehdotan työmetaforaksi kompostin rinnalle vielä yhtä jälleen Yhdysvalloista kotoisin olevaa metaforaa.

Keskustelussa runouden stagnaatiosta, pilalla olemisesta ja rajatusta tilasta meiltä puuttuu runouden Eldorado, sen poelainen aina saavuttamaton kuva. Jokseenkin kolonialistisena ideana Eldorado on myös kiistanalainen, mutta Graalin maljan ja Sammon harkitsemisen jälkeen totesin, että suo siellä, vetelä täällä. Novelleistaan paremmin tunnetun yhdysvaltalaisen Edgar Allan Poen runo ”Eldorado” syntyi Kalifornian suuren kultaryntäyksen aikaan 1840-luvulla. Nyt olemme globaalin mutta edelleen kalifornialaisen kultaryntäyksen keskellä tekoälyn kanssa. Mutta edelleen vertauskuvaa jatkaakseni: sen lisäksi, mitä saamme käsiimme ja luemme, tarvitsemme kuvitelmaa siitä, että jossakin on niin ensiluokkaista ja kiehtovaa taidetta, että oma tekeminen kalpenee sen rinnalla. Sillä se on sama voima, joka saa lahjakkaat tekijät hakeutumaan suuriin fyysisiin tai tiedollisiin keskuksiin ja pyrkimään aina vain parempaan – koska rima on niin korkealla, että kilpailu on mahdotonta ja juuri siksi niin mahdollista.

Tarvitsemme uskoa alaan ja toivoa, tietämättömyyteen ja nöyryyteen perustuvaa joskus harhaistakin luottamusta. Jos minun pitäisi valita, uskonko, että tiedän, ettei juuri missään tapahdu mitään kiinnostavaa, vai että jossakin joku, josta en ole vielä kuullut, tekee jotain kiinnostavaa, valitsisin aina jälkimmäisen.

Oskari Onninenkin tunnistaa esseessään tilanteen, jossa kiinnostavaa uutta musiikkia kyllä on mutta ihmiset eivät kovin laajasti enää innostu siitä, vaikka sitä heille esittelisi. Emily Watlingtonin näkemystä mukaillen meillä on myös edelleen tekemistä aiemman kaanonin ulkopuolelle jääneen taiteen kartoittamisessa, ja sen, mitä uhkaa jäädä parhaillaan nykyhetkessä syntyvän kaanonin ulkopuolelle. Samoja aiheita on kotimaisen runouden kohdalla nostanut esille muun muassa Tiina Lehikoinen. Kaiken aikaa käydään monia rinnakkaisia ja limittäisiä taidekeskusteluita.

Sanoisin, että meidän täytyy vain sitkeästi jatkaa, meidän kaikkien, jotka teemme ja luemme runoutta. Runous, kuten kaikki muukin taide, on aina komposti: siitä pääsee vain harvakseltaan ajan mittaan toteamaan sen valmiiksi, hyväksi tai epäonnistuneeksi. Kirjallisuudentutkimuksen ja kritiikin näkökulmasta ilmiöt tulee rajata, jotta ne voidaan asettaa tarkastelun alaisiksi. Liikettä on kuitenkin aina vaikea asettaa pysäytyskuvaan ja nykyhetki on aina liikkeessä ja muuntumassa. Lähes koko olemisensa ajan runous, taide on tekeytymisen tilassa. Ratkaisu, kokonaisuus ja loppu ovat runouden teoskokonaisuuksien piirteitä – kirjan, sarjan, yksittäisen runon – eivät koskaan runouden itsensä.

Tässä esseessä on runsaasti argumentteja. Lakoff ja Johnson toteavat, että argumenttiin liittyy myös usein säiliön metafora. Argumentissa ei ole tarpeeksi sisältöä, siinä on reikiä, se on tyhjä, väitteet eivät ole olennaisia argumentille, argumentti ei pidä vettä, huomiot eivät ole osa puhuttua aihetta.

Kuten Virpi Hämeen-Anttilan esseen kirjoittaja, jatkan harhailua sivupoluille, ohi aiheen, hylätyn talon, ymmärtämättä täysin mistä on kyse, kieltäydyn sulkemasta tätä keskustelua runouden käytetyimmällä rajaamisen eleellä, pisteellä   

 

 

1 Ville Lähde on suomentanut käsitteen fiktion kantokassiteoriaksi, mutta yhden sanan käännös sulkee heti pois toisia kannettavan säilön muotoja.

2 Sulkeistan tästä nyt ilmastokatastrofin vaatimat tulevaisuuskestävyyden suunnitelmat ja toimenpiteet, joita pitäisi olla nykyistä vielä paljon enemmän.

 

Lähteet   

Alanen, Virpi: Runoudesta kirjoittaminen. Kritiikin uutiset 19.3.2022.

Ala-Pietilä, Alba: Säiliö. Bokeh 2025.   

Blomberg, Kristian & Erkka Filander: Pääkirjoitus. Poesian poetiikkakirje #1. 

Blomberg, Kristian & Olli-Pekka Tennilä: Siten & täten – poeettinen manifesti. niin & näin 4/2024. 

Douglas, Mary: Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. Vastapaino 2000. 

Ferm, Niklas & Saara Laakso: Toivo on sana. Tuli & Savu 4/2025. 

Filander, Erkka: Siemenholvi. Poesia 2025.

Hämeen-Anttila, Virpi: Sivuun astumisen taide. Johanna Venho (toim.), Mitä essee tarkoittaa? Savukeidas 2012.  

Johdannainen. Wikipedia.

Kallio, Kimmo: Marginaalinen kirjallisuus maksimaalisen näkyvyyden aikakaudella. Tuli & Savu 2/2017. 

Karemo, Tuomas: Saastaiset tosikot. yle.fi 7.5.2015.

Kausalainen, Essi: Komposti. Esitys 3/2014.

Lakoff, George & Mark Johnson: Metaphors We Live By. The University of Chicago Press 1980/2003.   

Le Guin, Ursula: The Carrier Bag Theory of Fiction. 1986.

Le Guin, Ursula: Fiktion kantokassiteoria. Suom. Ville Lähde. niin & näin 2/2021. 

Lehikoinen, Tiina: Kantapäistä, neron varjosta ja potentiaalisista maailmoista. Feministinen runous 2020-luvulla. Parnasso 5–6/2025. 

Lerner, Ben: Runouden vihaamisesta. Suom. Vesa Rantama. Tuli & Savu 2/2017.

Marx, W. David: Blank Space: A Cultural History of the Twenty-First Century. Penguin Random House 2025.

Murtoniemi, Kaisa: Taide ja kulttuuri eivät tarvitse talouspuhetta vaan niiden todellista arvoa omaehtoisesti kuvaavia käsitteitä. Mustekala 1/2025.

Noë, Alva: Omituisia työkaluja. Suom. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura 2019.   

Onninen, Oskari: Kaikki meni. Jälleen kerran taide on huonompaa kuin koskaan ennen. Uusi Juttu 11.8.2025.

Onninen, Oskari: Puhtaana käteen! Rahaa tieteelle ja taiteelle saadaan Kiinasta, metsien hakkuusta ja teknojäteiltä. Uusi Juttu 11.12.2025.

Poe, Edgar Allan: Eldorado, 1849. Wikipedia. 

Solnit, Rebecca: Rebecca Solnit on Women’s Work and the Myth of the Art Monster. Literary Hub 12.12.2017.

Säkö, Maria: Miksi sadat tuhannet tanssin harrastajat eivät löydä tietään esitysten yleisöksi? Helsingin Sanomat 9.12.2025. 

van Maanen, Hans: How to Study Art Worlds. Routledge 2009.

Watlington, Emily: Why Do Men Keep Saying Culture Is Over? Art in America 10.11.2025.

Ylikangas, Maaria: Runouden tylsyydestä. Poesian poetiikkakirje #1.

Kuva: Florian Göpfert, Unsplash

 

 

Kirjoittaja on kuulunut osuuskunta Poesiaan vuosina 2021–2025, toiminut runoussivusto Nokturnon päätoimittajana vuosina 2016–2021 ja ollut mukana Runoviikko ry.:n ja Kolera-kollektiivin toiminnassa. Kristian Blomberg on kustannustoimittanut useita hänen teoksiaan. Kirjoittajan uusin teos ilmestyi Poesian kustantamana maaliskuussa 2026.