”Kieleni ei ole sanoissa”. Gunnar Björlingin elämä ja teokset

Gunnar Björlingin elämäkerta on tehty ihailtavalla pieteetillä, samoin kuin sen suomennos- ja toimitustyö. Uudelleen suomennetut runositaatit ovat jo itsessään syy lukea teos.

En tiedä, onko menneisyydessä käännekohtia. Kertomus menneisyydestä eli historia, myös kirjallisuushistoria, niitä joka tapauksessa tarvitsee.

Suomenruotsalaisen runoilijan Gunnar Björlingin (1887–1960) elämässä käännekohta on mahdollisimman dramaattinen, pelkkää räjähdystä ja tulta. Helsingin pommituksessa helmikuun 26. päivänä 1944 hänen Kaivopuistossa sijainnut kotinsa irtaimistoineen tuhoutui. Myös – tai Björlingin tapauksessa ennen kaikkea – vuosikymmenten mittaan kertyneet käsikirjoitukset ja muistiinpanot. 

Palaneet paperit, joita Björling yritti pelastaa, alkoivat jälleen hehkua ja polttivat hänen uudessa asunnossaan lattiaa. Käsikirjoitukset eivät pala, toistellaan Bulgakoviin viitaten. Pikemminkin voisi sanoa, etteivät ne sammu. 

”Katastrofista tuli Björlingin kirjailijanuran käännekohta; se johti hänen muotokielensä muuttumiseen”, kirjoittaa kirjallisuudentutkija Fredrik Hertzberg (s. 1966) Björling-elämäkerrassaan Kieleni ei ole sanoissa (s. 472; ”Mitt språk är ej i orden” – Gunnar Björlings liv och verk, 2018). Runot muuttuivat ulkoisesti yhä niukemmiksi, kunnes runoilijan viimeisellä vuosikymmenellä viisikymmenluvulla jäljellä oli vain se, mitä usein kutsutaan ”oleellisimmaksi”. ”Veistoksellisuus” on toinen Björlingin myöhäistuotantoon liitetty ominaisuus. Runot olivat kuin veistoksia tyhjän paperin avaruudessa. Kielen materiaalisuus nousi esiin tavalla, joka kiehtoo edelleen.  

Historian kannalta paradoksi on paras käännekohta. 

Hertzberg korostaa, että tapahtuman traagisuudesta huolimatta runoilija menetyksensä ansiosta nimenomaan uudistui ja vapautui. Jollain tasolla hän pääsi eroon omasta menneisyydestään ja sen hallitsemisen velvollisuudesta. 

Myös ulkoisessa suhteessa, aikalaisten asenteiden ja arvostuksen tasolla, tapahtui muutos. Björling oli viettänyt kolmekymmentä vuotta ankarassa köyhyydessä ja pysytellyt pinnalla pelkästään vekselikeinottelun turvin. Useat kirjansa hän oli joutunut julkaisemaan omakustanteina. Nyt alkoi tulla palkintoja, apurahoja ja stipendejä, muun muassa taiteilijaeläke. Runoilija eli edelleen äärimmäisen vaatimattomasti, mutta nyt tilanne alkoi saada omaehtoisen ratkaisun sädekehää. Björling pääsi matkustamaan pohjoismaisiin kirjallisuustapahtumiin (Ruotsiin hän lähti ensimmäisen kerran kuusikymmenvuotiaana) ja sai kansainvälistä huomiota. Nimikkoseura perustettiin. Ja vuonna 1960 Bo Carpelan (1926–2011) väitteli tohtoriksi teoksella Studier i Gunnar Björlings diktning 1922–1933, muutama kuukausi ennen runoilijan kuolemaa. 

Tuho oli kaiken alku. Historian kannalta paradoksi on paras käännekohta. 

Takana ja välissä 

Hertzbergin tutkimus ilmestyi alun perin ruotsinkielisenä vuonna 2018 Svenska litteratursällskapetin ja Appell Förlagin kustantamana. Teos noudattaa, alaotsikkonsa ilmoittamalla tavalla, klassista ”elämä ja teokset” -kaavaa. Senkaltainen kirjallisuustiede oli taannoin pannassa, nyt genren paluusta on puhuttu jo kauan. Ehkäpä se meikäläisittäin tekee näyttävimmän paluunsa juuri Hertzbergin järkälemäisessä kirjassa. Ainakin ”elämä” ja ”teokset” tuntuvat olevan siinä ihailtavassa tasapainossa.  

Tutkimus ei jätä kiviä kääntämättä silloin, kun ne voidaan kääntää. Nykymaailmaa kiinnostaisi yksin eläneen Björlingin seksielämä, mutta siitä hän itsepintaisesti vaikeni. Hänen homoseksuaalisuutensa oli Hertzbergin lähteiden mukaan ”julkinen salaisuus” (s. 512). Lukuisat sitaatit nuoremmille miehille lähetetyistä kirjeistä todistavat ihastumisista ja rakastumisista tavalla, joka ei jätä asiasta epäilyksiä. 

Sitaatteja riittää monesta muustakin asiasta, kirjeiden lisäksi artikkeleista, kauno- ja tietokirjallisuudesta ja Björlingin tunteneiden henkilöiden haastatteluista. Lähdepohja on valtavan laaja. Ehkä jokaisen kirjailijakiertueen päiväohjelmaa ei tarvitsisi selostaa, mutta toisaalta sekin luo ajankuvaa. Tärkeimpiä ovat tietenkin sitaatit Björlingin runoista. 

Hannimari Heinon ja Juhani Ihanuksen suomennosjälki herättää huomion, se on nimittäin moitteetonta (samoin kuin teoksen toimitustyö). Kaikki suomennokset Björlingin runoista ovat uusia silloinkin, kun vanhempi versio olisi ollut olemassa. Käytäntö on paikallaan, ehkä jopa välttämätön. Tuomas Anhavan suomentamat valikoimat Kosmos valmiiksi kirjoitettu (1972) ja Mahdollisen valtakunta. Mietelmiä ja merkintöjä 1922–1951 (1979) eivät saaneet minua innostumaan Björlingistä, siihen tarvittiin Pauliina Haasjoen ja Peter Mickwitzin suomentama suurenmoinen Auringonvihreä (2015; alkuteos Solgrönt, 1933). Mutta Kieleni ei ole sanoissa kannattaisi siis lukea jo pelkästään runositaattien takia.  

Näin Heino ja Ihanus suomentavat ”nuorta”, suorastaan orgastista Björlingiä 1920-luvun lopulta: 

Ja kaikki sammui, ja jumalani räjähtivät säpäleiksi.  

Tulin luoksesi, en tiedä kuka olit.  

Tulin kuin yön puhuri; 

tulin, kuten sinä: sinä tullut!  

Tulin kuin onnen Jumala kun vastaukset on sammutettu  

ja kysymys loistaa.  

Tulin kuin myrsky, kuin kaatosateen vedenpaisumukset tulin,  

ja karvaudessa sytytit  

uuden aamun silmälleni  

(s. 267). 

Vanhan runoilijan kesäelämys saa suomeksi tällaisen asun:  

Sade ja tippuu 

kesän  

lehden verhon läpi  

 pisara ja pisara  

ja aamusirkutus  

kukkaverhous  

ja tuolla takana  

ja välissä  

ja kuin kuiskauksen iho  

avattu päivä  

(s. 564).  

Takana ja välissä sijainnee kieli, joka ei ole sanoissa. 

Kieliraja 

Björling syntyi helsinkiläiseen virkamiesperheeseen, uransa huipulla hänen isänsä palveli Viipurin postin johtajana. Koulua Björling kävi muun muassa Ruotsalaisessa reaalilyseossa ja vietti kärsimysten täyteisen vuoden Keisarillisessa Suomen kadettikoulussa. Yliopistossa hän opiskeli filosofiaa ja kirjoitti gradunsa omantunnon ongelmasta (Om samvetet, 1914). Tärkeimmäksi akateemiseksi opettajaksi tuli kansainvälinen kuuluisuus, antropologi ja sosiologi Edvard Westermarck (1862–1939), jonka ajatteluun runoilija palasi usein myöhemminkin. Haaveet opettajanurasta kariutuivat, kun Björlingin auskultointi keskeytettiin – virallisena syynä oli tupakan tarjoaminen oppilaalle, todennäköisesti oikea syy oli epäilty homoseksuaalisuus.  

Niin sanotut sortovuodet tekivät koulupojasta aktivistin, sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä tuore filosofian kandidaatti oli vankkumatta valkoisten puolella. Eräs arvoitukseksi jäänyt asia on Björlingin mahdollinen osuus vankiveneestä hypänneen tai työnnetyn Algot Untolan eli Maiju Lassilan (1868–1918) ampumisessa. Björling kuului siihen valkokaartin ensimmäisen pataljoonan vartiostoon, joka vastasi kuolemaan tuomitun Untolan saattamisesta Katajanokalta Santahaminaan.  

Kaivopuistoon lähisukunsa kiinteistöihin majoittuneessa Björlingissä, ruotsinkielisessä ”amatöörifilosofissa”, oli toiseutta suhteessa aitosuomalaisuudesta innostuneeseen, sarkaan pukeutuvaan ensimmäiseen tasavaltaan. Henkilökohtaisten ominaisuuksiensa takia hänessä oli toiseutta myös suhteessa omaan viiteryhmäänsä, ruotsinkieliseen sivistyneistöön. Tuntuu siltä, että ajattelijan ja runoilijan elämä jäi ainoaksi mahdollisuudeksi. Nekin – ajattelu ja runous – olivat monesti jännitteisessä suhteessa. Vanhana Björling totesi itsestään: ”En niinkään ollut runoilija” (sit. s. 502). Usein hänelle soviteltiin profeetan viittaa, varmaan hän itsekin halusi sitä kokeilla. Vanhoilla päivillään Björling omaksui tietoisesti eräänlaisen Sokrates-roolin.  

Runoilija on hankala olento paitsi ihmisenä myös aatehistoriallisen luokittelun kannalta. Profeetta on vielä hankalampi.  

Björlingissä oli siis toiseutta myös suhteessa runouteen ja runoilijoihin. Hänen onnekseen koitti 1920-luku ja sen myös raukoilla rajoilla muotiin tuoma dadaismi, joka oli niin runoutta, ajattelua kuin elämääkin. Ruotsalaiset sanoivat Björlingiä Euroopan viimeiseksi dadaistiksi. Ainakin hän oli asialle omistautunut: ”Tschili tschili-tschau! / tschili tschili tschau-tschau! / tschili tschili tschili-tschi! / tschili-tschau! / tschili tschiliman dja-dja-dja!” (lainaus runosta Min nya saklighet, sit. s. 304). Niin kuin jazzrumpali jossain 20-luvun mondeenissa helsinkiläisravintolassa… vaikkapa Birger Carlstedtin somistamassa Le Chat Doréssa. 

Ennen kuin rytmi löytyi, oli liikkeelle lähtö hidasta ja vaivalloista. Björlingin esikoisteos Vilande dag ilmestyi 1922, runoilija oli silloin 36-vuotias. Hertzbergin perusteellisuudesta puolestaan kertoo se, että tästä asiasta kerrotaan elämäkerran sivulla 231.  

Miten kiinnostava tai koskettava yksittäinen ihmiskohtalo onkaan, Kieleni ei ole sanoissa johdattaa kuitenkin hienolle elämäkerralle ominaisella tavalla miettimään enemmän yleisiä asioita. Sitä parempi, mitä korkealentoisempia nuo asiat ovat. Tällä kertaa ne liittyvät kieleen ja kulttuuriin. Ajattelen yhtäältä Ranskaa ja Saksaa, toisaalta ruotsia ja suomea. Järkäleen päältä näkee kauas. 

Järkäleen päältä näkee kauas. 

Björlingin opiskelemat asiat, hänen lukemansa kirjat ja kirjallinen makunsa olivat (ruotsalaisuuden ohella) itsepintaisen saksalaisia. Intellektuaalisesti hän kasvoi ja eli saksalaisen superkulttuurin piirissä. Muutamia hajamainintoja lukuun ottamatta Ranska ja ranskalaiset kirjailijat loistavat poissaolollaan myös Kieleni ei ole sanoissa -teoksessa. Björlingin 20-luvulla viljelemät runotekniikat, esimerkiksi automaattikirjoitus, ovat tuttuja myös surrealismin historiasta, mutta surrealismilla ei näytä olleen juuri vaikutusta Björlingiin, itse asiassa hän kavahti sitä. Hertzberg vetoaa tässä (Carpelaniin viitaten) pyrkimysten erilaisuuteen: Björlingille vain reaalitodellisuus tarjosi ”ihmeellisen”.  

Joka tapauksessa ero Björlingiä vanhempien ruotsinkielisten intellektuellien Ranska-kytköksiin on selvä. Ajattelen ennen kaikkea vuosisadan alun Euterpe-ryhmää, jonka näkemyksiä saa elämäkerrassa edustaa professori Rolf Lagerborg (1874–1959). 

Olennaisempi on tietenkin Suomen suomen- ja ruotsinkielisen kulttuurin välinen raja. Sivulauseessa mainitaan, ettei Björling osannut suomea. Toisaalta suomenkielinen päivälehdistö kiinnostui hänestä vasta viime metreillä – yhteyksien puuttuminen hätkähdyttää. Muiden ansioidensa ohella Kieleni ei ole sanoissa toimii 1900-luvun ensimmäisen puoliskon suomenruotsalaisen älymystön historiana. Suomenkieliselle lukijalle monet nimet lienevät tuntemattomia. Tai jos nimet tunnetaankin, ainakaan teoksia ei ole luettu.  

Sääli. Ruotsi on kuitenkin Suomen suurin intellektuaalinen aarre.  

Kirjoittaessaan Björlingin toisesta kokoelmasta Korset och löftet (1925) Hufvudstadsbladetiin Rolf Lagerborg siteerasi säettä ”Ja pyhimys on valittu, mutta nauris pysyy visusti nauriin vieressä”. Kriitikko kysyi sitaatin jatkoksi: ”Saako Björling huudolleen vastauksen? Ei naurismaassa” (sit. s. 268).

Onko myös kielellä, joka ei ole sanoissa, kieliraja?