Riivaus

A. S. Byattin Riivaus on 1990-luvun arvostetuimpia ja suosituimpia teoksia englanninkielisessä maailmassa. Romaani jatkaa fantasian ja salaisuuden hohteista englantilaista kertomustraditiota.

Viktoriaaninen aika onkin lumoava kertomuksen aiheena. Silloin seksuaalikielteisyyden rinnalla kukoistivat myytit ja sadut, spiritismiä harjoitettiin, mikroskooppi oli suosittu väline ja innosti tarkkailemaan luonnon ilmiöitä. Kaikki nämä ovat seikkoja, joita Byatt korostaa tuon ajan intohimojen kohteena. Viktoriaaninen aika muuttuu Byattilla nykyaikaisen tarkastelun kohteeksi, kun kaksi tutkijaa kilpailijat kintereillään perehtyvät löytämiinsä rakkauskirjeisiin.

Ensimmäiseksi riivauksen valtaan joutuu nuori tutkija Roland, joka löytää vanhan kirjan välistä kirjehahmotelman. Kirjeessä hänen tutkimansa runoilija R. H. Ash puhuttelee tuntematonta naista intohimoisesti ja yllättävää kyllä tasavertaisena ajattelijana. Tällainen ei kuulunut pidättyväisenä tunnetun viktoriaanisen runoilijan kuvaan.

Tutkija aavistaa, että kyseessä on sensaatio. Hän varastaa kirjeen ja alkaa selvitellä asiaa. Pian hän saa selville, että kirjeen kohde on naisrunoilija Christabel LaMotte, jonka merkittävyyden feministinen tutkimus on paljastanut. Aikanaan hänet vaiettiin elämäntapansa vuoksi: LaMotte oli perustanut kodin naistaiteilijan kanssa.

Ashia pidettiin merkittävänä englantilaisena runoilijana. Tutkijat ”Ash–tehtaassa” toimittivat ja tulkitsivat hänen tekstejään, ja intohimoinen amerikkalainen keräilijä osteli isolla rahalla hänen jäämistöään.

Roland saa riivauksen kirjeestä eikä halua paljastaa löytöään heille. Hän ei kuitenkaan pääse tutkimuksissaan eteenpäin muuten kuin paljastamalla koko salaisuutensa Maudille, naiselle, joka tutkii LaMottea. Romaanin perusasetelma onkin tässä: samalla kun muinainen romanssi paljastuu, uusi romanssi syntyy.

Viktoriaaninen siveys ja intohimo

Vanhojen kirjeiden löytyminen merkitsee runoilijoita tutkivan miehen ja naisen kohtaamista. Roland, hiljaisena puurtajana pidetty miestutkija, sekä vahvana tutkijana tunnettu Maud kohtaavat. Heidät kuvataan varsin allegorisesti viktoriaaneina, jotka ovat siveellisiä tietämättään.

Ei ole sattuma, että miehen nimi on Roland. Hän on vaatimaton mies, jolla on vilpitön sydän ja joka vasta on tulossa ritariksi. Maud puolestaan assosioituu jääprinsessaan: hän on kaunis, mutta ilmeetön, hän asustaa kiiltäväpintaisessa design-huoneistossa kuin lasiarkussa. Maudilla on ollut mies- ja naissuhteita, mutta jossain mielessä hän on yhä neitsyt. Vasta tarinan lopussa jää sulaa ja hänessä herää jotain uutta.

Maud ja Roland ovat nykyaikaisia kirjallisuusteoreetikoita. He tietävät, mitä ovat romanssit oikeassa elämässä ja mitä ne ovat kirjallisuuden lajina. He tietävät, kuinka rakkausmielikuvat kantavat mukanaan myös stereotypioiden kuonaa. Tietoisuus rakkauden nimissä vaikuttavasta vallan, alistamisen ja omistushalun voimista tekee heidät väsyneiksi. Nykyaikaiset nuoret aikuiset, joille kaikki on sallittua, ovatkin lamaantuneempia kuin tiukan viktoriaanisen siveyden aikana kiellettyyn rakkaussuhteeseen heittäytyneet runoilijat.

Runoilijoiden historialliset esikuvat

Riivauksen runoilijapäähenkilöt kuuluvat toiseen aikaan kuin tutkijat, ja heidän romanssinsakin on erilainen. Viktoriaanisen ajan hahmoista R. H. Ash on kuuluisa, Christabel LaMotte puolestaan lähes tuntematon. He ovat keskustelleet kirjallisilla kutsuilla. Viktoriaaniseen tapaan herra Ashin on pakko kirjoittaa naiselle, hänen on pakko toivoa kirjeenvaihtoa ja naisen on yhtä pakko vastustella.

Molemmat runoilijat ovat kuvitteellisia hahmoja. R. H. Ashia on tosin sanottu mukaelmaksi Robert Browningista, aikansa tunnetuimmasta englantilaisrunoilijasta. Christabel LaMottea on sanottu versioksi Emily Dickinsonista, 1800-luvun merkittävimmästä amerikkalaisesta naisrunoilijasta. Romaanihenkilöiden elämänvaiheissa on samanlaisia piirteitä esikuviksi arveltujen kanssa.

Ashin runot myös muistuttavat Browningin pitkiä, lyyrisiä monologeja. Niihin verrattuna LaMotten runot ovat modernimpia: ne ovat katkonaisia ja kuvastoltaan suljettujen huoneiden lyriikkaa kuten Dickinsonilla. Runot ovat pastisseja, eivätkä missään nimessä parodiaa tuon ajan runoudesta, ja ne osoittavat etäisyyttä nykyaikaan.

Molempien runoilijoiden kautta kuva viktoriaanisen ajan kirjoittajista täydentyy. Ash tuo romaaniin 1800-luvun rationaalisia tapoja havainnoida luontoa ja ihmisiä. LaMotten myötä puolestaan mukaan tulee spiritismin ja mystiikan elementtejä. Heidän yhteisellä matkallaan Yorkshireen luonnonhavainnot ja mystiikka rinnastuvat: Ash tutkii eliöstöä, ja LaMotte hankkii aineistoa naislohikäärmeestä kertovaan fantasiaansa.

Runopastissit ja toisenlaiset tunteet

Byattin romaani tuo esille menneisyydestä kertomisen kaksinaisuuden. Hänen taidoillaan olisi ollut helppo luoda illuusio viktoriaanisesta Englannista, kohtuuttomasta siveellisyydestä ja intohimoisesta yksityiselämästä. Olisi ollut helppo laatia historiallinen lukuromaani ja tuudittaa lukijat kuvitelmaan, että rakkaus ja tunteet olisivat ikuisia, että syvimmät tunteet eivät muuttuisi aikojen myötä.

Jokin vieraus menneen ajan tunteisiin kuitenkin jää, ja Byatt on kiinnostunut siitä. Menneen ajan tunteissa on jotain, mikä pakenee helppoa eläytymistä – sitä Byattin teoksessa ilmentävät viktoriaanisen ajan tyylillä kirjoitetut runot. Ne ovat tunteen ja ajatuksen ilmaisuja, joihin ei ole helppo eläytyä, ja juuri niiden yli romaanin lukija hyppää.

Vasta ensimmäisen, juonellisen, lukemisen jälkeen runot alkavat nousta esille ja saada paikkansa teoksessa. Teoksen runot ovat niin eeppisiä kertomuksia, että niitä on hyvä lukea ääneen. Niiden sanonnassa kaikuu kuitenkin outous nykyaikaiseen ilmaisuun verrattuna.

Kirjeitä, päiväkirjoja, runoja ja fantasioita

Byattin romaania on sanottu metafiktiiviseksi. Se ei käsittele romaanin kirjoittamisen kysymyksiä, vaan sen metataso kohdistuu tietoon. Kuinka on mahdollista tietää ”totuus” viktoriaanisen ajan yksityisestä elämästä, koska siitä ei ole puhuttu? Salaisia rakkauskirjeitä lukemaan päässyt tutkijapari pohtii, onko heillä edes oikeutta tuoda julki kirjeitä, joita ei ole tarkoitettu kenellekään ulkopuoliselle.

Riivauksen alaotsikko romanttinen kertomus viittaa paitsi rakkaustarinaan myös romanssiin kertomuksen muotona. Teoksen motossa korostetaan, että romanssissa on kyseessä kertomus, joka proosallisen arkipäivän sijaan suosii mielikuvitusta. Tämä vapaa kuvittelu merkitsee sitä, että Byatt liittää romanttisen kertomuksen puitteisiin myös muita lajeja kuten mysteeriä, akateemista satiiria, modernia yliopistoromaania, viktoriaanista aateromaania, kirjeromaania, päiväkirjaa, runoja ja satufantasioita. Romanttisessa kertomuksessa on luonnollisesti onnellinen loppu, mutta Byatt kirjoittaa sen avoimeksi.

Byattin muhkeassa tarinassa on paljon sellaista dekkarimaisuutta, mitä ei viitsi lukea toistamiseen. Muutamat sivuhenkilöt ovat ärsyttävän karikatyyrimaisia. Päähenkilöiden pariin, runoihin, satuihin ja kirjeisiin kuitenkin kannattaa palata. Viktoriaanisen runoilijaparin suhteen vivahteikkuus syvenee, kun lukee tarkemmin heidän välistään kirjeenvaihtoa. Rolandin ja Maudin henkilökuvat syvenevät, kun lukee uudelleen kuvauksia heidän yhdessä viettämästään ajasta. Vaatiikin tarkkaa lukemista, että huomaa uudenlaisen romanssin piirteitä heidän suhteestaan.

Teokseen sisältyvät runot on suomentanut Leevi Lehto.