Matkalla tuulen kanssa

Abbas Kiarostami on iranilainen elokuvaohjaaja, joka tunnetaan humaaneista, yksityiskohdilla leikittelevistä elokuvista. Kiarostami vieraili viime kesänä Sodankylän elokuvajuhlilla ja ihastutti kauniilla elokuvillaan. Hän itse on verrannut elokuvaa röntgenkuvaan. Röntgenkuvassa kaikki ihmiset ovat samanlaisia: uskonto, kieli tai ihonväri eivät erotu. Samaa universaalia, röntgenkuvamaista tunnelmaa on Kiarostamin runoissa – tai runokuvissa. Jaakko Hämeen-Anttilan ansiokkaasti suomentama Abbas Kiarostamin esikoisrunokokoelma Matkalla tuulen kanssa on herkkä kertomus ihmisestä, luonnosta ja ajasta. Lyhyet runot on luettava sarjana; niitä voisi kutsua enemminkin runoelmaksi kuin runokokoelmaksi.

Kiarostamin runojen tyyli hakee vaikutteita japanilaisesta haikurunoudesta. ”Perhonen tanssii itsensä ympäri / vailla päämäärää / kevään lempeässä lämmössä.” Ilmaisu ammentaa luonnosta ja on yksinkertaista ja niukkaa. Tunnelma kertoo enemmän kuin sanasto. Jokainen sana merkitsee, kuin valokuva, jossa yksityiskohdat on katseltava tarkasti nähdäkseen kokonaisuuden. Silti kuvassa on mukana jokin mysteeri sanojen yli, jokin, jota katselija ei näe. Kiarostamin runokuva on hetki, tuokio, välähdys. Tulkitsijan on itse täytettävä loput, katsottava kuvan taakse, pohdittava, kuka kuvan on ottanut ja miksi.

Kiarostamin runot tapahtuvat usein ulkona, luonnossa, mutta silti likellä ihmistä. Hänen kuvastossaan on runsaasti toistoa. Kuu, yö, yksinäisyys, raskaana oleva nainen, perhoset, linnut, lapset, nunnat, mies unessa, hämähäkki, variksenpelätin, pelto… Toiston myötä tarina alkaa piirtyä esiin. Olemme kylässä, maisemassa, jonka taustalla vuodenajat vaihtuvat ja elämän sykli sykkii. Lapsia syntyy, eläimiä syntyy, vanhat nunnat antavat nuorille nunnille viisaita neuvoja kirsikkapuiden siimeksessä.

Sanastossa ja kielikuvissa yhdistyvät Iranin klassinen ja moderni runous; perinteestä ammennetaan uutta, kerrotaan toisin sama tarina kuin jokaisena vuosikymmenenä, vuosisatana ja vuosituhantena.
Kiarostamin runoutta on aiemmin julkaistu suomeksi persialaisen nykyrunouden kokoelmassa Vain ääni jää. Runoja Iranista (WSOY 2006). Siinä esitellään osa Kiarostamin toisesta runokokoelmasta. Teemat ovat pitkälti samat. Toistoa esiintyy siis myös yli kokoelmien rajojen

Sokea kilpikonnan elämä

Hämähäkin teema on runoilijan teksteissä yksi kiinnostavimmista. ”Hämähäkin / kahden päivän työ / hajoaa riekaleiksi / vanhan palvelijan heilauttaessa luutaa.” Kuten luonnosta voimansa saavassa haikurunoudessa, myös Kiarostamin runoissa luonnonmaisema vertautuu mielenmaisemaan: kuu yksin öisellä taivaalla, perhosen päämäärättömän näköinen lento, hämähäkin työ, joka on hetkessä hukkaan heitetty.

Hämähäkin työ on näennäisesti yhtä turhaa kuin yksittäisen ihmisen elo: kutomista, kutomista, kauniita solmuja ja repeämiä, hetken onnea auringon välkkyessä seitissä – ja äkillinen katoaminen. Yksi huitaisu, ja kaikki on poissa, ohitse ja loppu, kunnes kaikki alkaa taas alusta. ”Kuun silmissä: / ovatko ne, jotka tänään katsovat kuuta, / samoja kuin / tuhat vuotta sitten?”

Kilpikonnan teema taas voisi kuvata koko ihmiskunnan kehityskulkua: ”Satojen kivien keskellä / pienten ja suurten, / yksin kilpikonna / liikahtaa — Kuinka armahtavaista: / vanha kilpikonna ei näe / pikkulinnun vaivatonta lentoa — Kuinka kilpikonnavanhus / voi elää kolme vuosisataa / vailla tietoa taivaasta.” Kilpikonna ihmiskunnan metaforana ei näe omaa hidasta kulkuaan pidemmälle. Se etenee vääjäämättömästi, tietämättä paremmasta. Se toistaa oman kaavansa, osana maailmankaikkeuden jatkumoa. Se ei tunne taivasta, vain oman kivisen kotinsa ja sen lainalaisuudet.

Mies unessa, nainen valveilla

Kiinnostavaa on myös miehen uni: ”Nainen lapsivuoteessa, / valveilla, / viiden tyttären kanssa. Mies nukkuu. — Raskaana oleva nainen / itkee äänettömästi / nukkuvan miehen vuoteella. — Nainen valveilla / nukkuvan miehen vierellä. / Sydän luopunut toivomasta hyväilyjä.” Nainen valvoo yössä yhtä aikaa kuun kanssa. Nainen valvoo lastensa, miehensä ja rakkautensa puolesta. Hän on tietoinen olento, kuten luontokin. Mies sitä vastoin on sulkenut silmänsä.

Kautta aikain nainen on rinnastettu luontoon, mies taas älyyn ja sivistykseen. Voisiko ajatella, että Kiarostamin valvova nainen on yhtä kuin valvova luonto, luova luonto. Onko raskaana oleva äiti alati on hereillä ja valmiina synnyttämään uuden vuodenajan? Koko Kiarostamin tematiikka liittyy kaiken kiertokulkuun; luonto on tuon kiertokulun aktiivinen toimija, kun taas ihmisen vastuu on sokea.

Myöhemmin teoksessa tavataankin sokea mies: ”Kello / pysähtyy / sokean miehen ranteessa. — Sokea mies / kysyy kelloa / koululaiselta.” Tässä lähestytään jo tragikoomisia piirteitä. Kiarostami yhdistelee usein arkisia asioita absurdisti ja luo uuden yhteyden kautta paradoksisia tilanteita. Sokean miehen kello pysähtyy; aika, jota hän ei ole nähnytkään, lakkaa etenemästä. Sukupolven ylitse hän kysyy aikaa koululaiselta. Merkityksettömän oloinen asia, kellon pysähtyminen – joka voisi jäädä myös huomaamatta – saa merkityksensä, kun mies tahtoo tietää kellonajan. Ehkä vasta nyt hän tahtoo, kun hän tajuaa ajan rajallisuuden, kun hän tajuaa hiljaisuuden.

Filosofinen tarkkailija huutaa luontoon

Ensimmäisen kolmanneksen runoelmasta Kiarostamin kertoja on tarkkailija, sivusta seuraaja. Sitten tapahtuu äkillinen minä-puhujan saapuminen mukaan: ”Pyhäkössä / mietin tuhansia tuumia. / Kun tulin ulos, / oli satanut lunta.” Tämän jälkeen pohdiskeleva minä-hahmo tavataan yhä uudestaan. Hän on kuljeskelija, filosofi, etsijä. ”Minä huudan / syvän laakson halki, / odotan kaikua.”

Etsijä pohtii luonnon lakia, sen suhdetta ihmiseen. ”Kun oikein ajattelen, / en ymmärrä, miksi / lumi on niin valkeaa. — Kun oikein ajattelen, / en ymmärrä, miksi / kuolemaa pelätään / niin paljon.” Perimmäisen kysymyksen äärellä viivytään halki teoksen. Päivä vaihtuu yöksi, kesä syksyksi ja vuosi toiseksi. Vaikka ihminen muuttuu kasvaessaan, kokonaisuus säilyy. Siitä pitää huolen aika, sen vääjäämätön eteneminen maailman kellossa: ”En luota mihinkään / niin paljon / kuin yön päättymiseen / ja päivän.”

Kiarostamin runokokoelma ei ole kronologinen, ei lineaarinen. Vuodenajat vaihtuvat, mutta myös syksystä kesään, keväästä talveen, kesästä kevääseen. Jokainen pieni runo on oma hetkensä, se hetki, jonka runo elää. Se hetki, jonka se kuvaa. Kiarostamin runoutta ei ole välttämätöntä tulkita moniselitteisesti. Runoelmaa voi helposti lukea samalla tavalla kuin selailisi valokuva-albumia. Kuvat ovat kauniita, yksinkertaisuudessaan uskomattoman eläviä ja karuuden koskettamia.

Herkimpiä ovat kohdat, joissa eläinten elämä rinnastetaan ihmisen elämään – kun eläin ja ihminen kulkevat rinta rinnan, samassa maailmassa: ”Lapsen itkua / säestää linnun laulu, / kunnes äiti saapuu.” Eläimen olemus saattaa olla myös haikea, kuin eläin ymmärtäisi enemmän: ”Pieni kukkula / hylättyjä renkaita. / Ikäkulu koira / vartioi niitä / ilmaiseksi.”

Runokuvat kulkevat kokoelman nimen mukaisesti kuin tuulen kanssa, matkalla: ”Minkä lehden vuoro / on pudota alas / seuraavan tuulen myötä?” Loppupuolella teosta tapahtuu muutaman sanan muodostama runoelman kiteytyminen, joka kertoo inhimillisen pelon ytimen. Sen, josta kumpuaa koko ajallisuuden pohdinta ja koko Kiarostamin runomaailma: ”Yö / pitkä / päivä / pitkä / elämä / lyhyt.”