Jätän silmäpaon paikkaamatta 

Runokokoelma tarkentaa siihen, millaista oli kasvaa tyttönä 1990-luvulla. Runojen minä purkaa naiseuden normeja ja muistelee yrityksiään sovittautua niihin. Teos tuntuu pakottomalta, mutta toisinaan hiukan yllätyksettömältä.

Aino-Kaisa Koistisen toisinkoinen Jätän silmäpaon paikkaamatta tuo esineenä mieleen kalenterin tai nuorille suunnatun muistikirjan. Aniliininpunaisen kannen valokuvassa näkyvät reidet verkkosukkahousuissa ja niiden välissä ruusun kukinto. Yhdistelmässä on pikkutuhma ja nostalginen vire. Kansi sisältää ehkä tarkoituksellisen viittauksen 90-luvulle, aikaan, jolloin Iltatyttöjen härskit kuvat, Kuponkiuutiset ja Tiimarin räikeät paperitarvikkeet tallentuivat teinien kollektiiviseen muistiin. 

Koistisen teos (jota kutsun tässä Silmäpaoksi) on omistettu ”elämäni tytöille”, ja se käsittelee tyttöyttä ja naiseksi kasvamista. ”[S]ynnyn osaksi ketjua, jota ei voi katkaista” (s. 15). Tyttäret, äidit ja isoäidit muodostavat ylisukupolvisen jatkumon, jonka otteessa teoksen minä kamppailee. Teos kysyy, millainen liikkumavara naiseksi kasvavalla on, millaisia oppeja hän sisäistää suvun naisilta ja miten sukupuoli rakentuu ympäristön hienovaraisista ja toisinaan suorasukaisista vihjeistä.  

Silmäpaossa on omaehtoisen selvitystyön tai projektin tuntu. Runojen minän voi melkein nähdä kokoamassa leikekirjaa ja penkomassa muistojen laatikoita: ”albumit pursuavat hetkiä, joita kukaan ei ole muistanut / muuttaa digitaaliseen muotoon” (s. 35). Teoksessa on muutamia mustavalkovalokuvia, nostalgisia väristyksiä herättävä tekstiviestien muotoa lainaava sivu sekä kirjallisia tilanne- tai muotokuvia. 

Runoissa etsitään suhdetta sukupuolittuneisiin rooliodotuksiin ja suvun naisten, kuten isoäidin neuvoihin: ’’eikä lankaa pujoteta neulansilmään / vaan neulansilmä lankaan // minä pujotan teidät miten haluan” (s. 17). Puhuja ottaa etäisyyttä neuvojiin ja kertoo heistä kuin keskeneräisestä käsityöstä, jonka valmistuminen on hänen omissa käsissään. Monin paikoin runoissa on kapinahenkeä, mutta kapina tuntuu hiukan ponnettomalta. Teoksen nimisäkeen, ”jätän silmäpaon paikkaamatta” (s. 56) voi tulkita toisintekemisen eleeksi. Rikkinäisissä sukkahousuissa on punk-henkeä, mutta kuinka yleistä sukkahousujen korjaaminen tässä ajassa ylipäänsä on? Eikö normin mukaista ole ostaa uudet?   

Lukiessa ajattelen Vilja-Tuulia Huotarisen tuotantoa, esimerkiksi Naisen paikka –teoksen (2007) vaativia esiäitejä ja Seitsemän enoa -teoksen (2013) tarjoamaa vaellusta sukulaisten tiluksille ja mielenmaisemaan. Myös esimerkiksi Juuli Niemi on kirjoittanut tyttöydestä ja perhesuhteista tavalla, joka on sävyltään arkinen ja jossa on kertovia piirteitä, kuten Koistisen teoksessa. Tyttöydestä kirjoitettiin 2000-luvun alussa paljon, jopa niin että kirjallisuuskeskustelussa alettiin puhua tyttörunoudesta. Vilja-Tuulia Huotarinen avaa tuota teoksia niputtavaa, hiukan epämääräistä termiä Tuli & Savussa (1/2007): ”’Tyttörunoissa’ kyseenalaistetaan jonkin verran sukupuolen itsestäänselvyyttä, mutta vielä enemmän tutkitaan sukupuolisuuden imaginaarisia pakkopaitoja runon minän yksityisten pelkojen ja toiveiden rajoista käsin”. Silmäpako jatkaa tätä toimintaperiaatetta. 

Teos silittää usein myötäkarvaan tuttuja mielikuvia menneisyyden työteliäistä naisista: ”kantavat voileipäkakkua toisensa jälkeen / suoristavat pöytäliinaa / kuolemaksi tärkättyä / kysyvät kahvia vai teetä ja kaatavat perään” (s. 12). Myös naisiin usein liitetty ulkonäkökeskeisyys sekä toive suvun jatkamisesta synnyttämällä lapsia tuodaan eri tavoin esiin. Osa teoksen henkilöistä tuntuu normatiivisen ajattelun tihentymiltä: ”isoäitien haamut kulkevat / papiljottipäissään huoneesta toiseen / sukkapuikot vääntyneiden sormien jatkeena” (s. 15). Vaikka runokuvassa on liikettä ja konkretiaa, papiljotit ja sukkapuikot ovat yllätyksetöntä mummokuvastoa.  

Rikkinäisissä sukkahousuissa on punk-henkeä, mutta kuinka yleistä sukkahousujen korjaaminen tässä ajassa ylipäänsä on?

Osa teoksen ummehtuneesta sukupuolitodellisuudesta selittynee sillä, että se ankkuroi itsensä vahvasti 1990-luvulle. Babe – urhea possu -hittielokuva (1995), Sylvester Stallone ja viittaus Ultra Bran lyriikoihin ovat tunnistettavia vihjeitä. ”Misä nää oot? Vittu iha hirviä / päivä! Joku kämmäri solmi / munhiuxet bussisa tuolii kii! / ihavitunnoloa!” (s. 40). Tekstiviestin typografiaa ja muotoa lainaava sivu on kuin museoon siirretty pala viestinnän lähihistoriaa. Tekstiviestin piti mahtua 160 merkkiin ja se johti luoviin keinoihin, kuten x-kirjaimen viljelyyn ja sanaväleistä luopumiseen. 

90-luku oli myös aikaa, jolloin naisten ulkonäön pisteliäs kommentointi oli harmitonta viihdettä niin lehdistössä kuin kotisohvilla: ”isoäiti arvostelee jokaisen / Euroviisu-esiintyjän, tuokin lehmäntissi! / silittää minua poskesta, sinusta se tulee vielä missi” (s. 19). 90-luvun tyttönä muistan vastaavia tv-hetkiä vanhempieni kanssa. Teos tuo yksityiskohdissaan esiin, miten Yves Rocherin kosmetiikka, ihastumiset ja hiusten kampaaminen muodostivat tuolloin kulmakivet naiseksi kasvamisen projektiin. Tyttöyteen sitouduttiin näkyvästi, tuntuipa se omalta tai ei: ”ollakseen tyttö on ihastuttava / kerrottava se kaikille / julisteessa Sylvester Stallone” (s. 38). Sukupuoliperformanssin alla piilee kuitenkin jotakin arvaamatonta: ”ja rakastan Sylvesteriä vain siksi / että se näyttää englanninspringerspanielilta” (s. 38). Heteronormiin sovittautuva teini ymmärtää sisimmässään paremmin spanieleiden kuin äärimaskuliinisen Stallonen viehätyksen. Hän luovii tyylillään ympäristön odotusten ja oman totuutensa välissä. Silmäpako tuo rivien välissä esiin, miten 90-luvulla hyvä tyttöys, tuo hähmäinen kyky kantaa sukupuolta oikein ja tunnistettavasti, oli itsestään selvä ja mielekäs tavoite. Sen avoin kyseenalaistaminen oli vaikeaa.  

Runominä kutoo henkilökohtaisia kokemuksia osaksi joukkoa, ehkäpä kokonaista tyttösukupolvea: ”opimme luopumaan / ojissa kahlaamisesta, Lego-palikoista, metsässä koluamisesta / ylipäätään kaikesta koluamisesta” (s. 33). Me-muoto, jossa yksilön kokemus sulaa osaksi kollektiivista kokemushistoriaa, tuo mieleeni Annie Ernaux’n Vuodet-teoksen (2008). Aikalaiskollektiivin nimissä kerrotut yksityiskohdat ovat Koistisen teoksessa samanaikaisesti yksityisiä ja yleisiä. Vaikka ne ovat ehkä puhujan muistoja, ne piirtävät yksityiskohtiensa kautta kuvaa tyttöydestä ja siihen liittyvistä ihanteista.  

Teos liikkuu kahdessa ajassa: 90-luvun tytön havainnoissa sekä nykyhetkessä, josta käsin aikuinen tarkkailee, jäsentelee ja merkityksellistää menneisyyttään. Kun kasvamista tarkastellaan ajallisen etäisyyden päästä, se ei purista lukijaa tai lävähdä silmille todellisuutena, jossa rämmitään ilman kehystä. ”annan muistojen roikkua / hameenhelmoissa kuin rakkaat lapset / hellästi, näistä en hellitä” (s. 83). Säepari teoksen loppupuolella on lohdullinen ja sopuisa.  

Kun muistot saavat roikkua ja teos on tuonut esiin myös inspiroivat, runoja ääneen lukevat sukulaisnaiset, jätän Silmäpaon kuin tyhjäksi käyneen sipsipussin sohvapöydälle. Vaivattomuus on tässä tapauksessa sekä ruusu että risu: teksteissä on viihdyttävä imu ja kokonaisuus on löytänyt rajansa. Teos tarjoaa kuitenkin vähän sellaisia näkökulmia tai kielellisiä keinoja, jotka haastaisivat ajattelemaan tai kutsuisivat lukemaan uudelleen.  

Kahteen viimeiseen osastoon on sijoitettu kymmenkunta valokuvaa. Niissä toistuvat puiden latvukset ja naiskeho. Puut muodostavat mielikuvissani melko yksioikoisen parin teoksen minän pyrkimykselle hahmottaa paikkaansa sukupuussa. ”[R]uma selfie” -osaston kuvissa näkyy taas ruusu, paljasta jalkojen ihoa ja verkkosukkahousua. Tulkitsen lähietäisyydeltä otetut kuvat eleiksi, joiden kautta runojen minä tutkii itseään: identiteettiä voi hahmotella niin kirjoittamalla kuin ottamalla kuvia. Jalat ovat tavalliset, eivät treenatut tai karvattomat. Anarkistiset ja eroottiset risat verkkosukat yhdistyvät leikkisiin kuvakulmiin. Kuvat ovat tyylillisesti linjassa Koistisen runojen kanssa, myös niissä on asetelmallisuutta, joka kohtaa arkisen, tutun ja nostalgisen kuvaston.