Kun imagistien manifesti ilmestyi vuonna 1915, sen kaupittelemaa runoutta oli kirjoitettu vuosikymmen – tai tarkalleen seitsemän vuotta, jos Thomas Ernest Hulmen runoja Kaupungin auringonlasku ja Syksy pidetään ensimmäisinä. Ohjelmanjulistus oli mainos, kehotus ja ennuste. Tavallaan imagistit keksivät lisää ruutia: mikään manifestin kuudesta ohjelmakohdasta ei ollut kirjallisuushistoriallinen uutuus. Uutta oli yhdistelmä.

Avainsanat – keskittäminen, kirkkaus, täsmällisyys, aiheen vapaavalintaisuus, ”vapaa säe”, arkikieli – tuntuvat nyt niin itsestään selviltä, että yhdistelmän historiallisuutta ei näe. Periaatteet muodostavat jokaisen runouden peruskurssin laintaulun. Sitä sopii pohtia, miten paljon imagismiksi kutsutun voittokulusta on imagismin itsensä ansiota. Taustalla voi aavistella suurempia asioita – kuten vaikkapa angloamerikkalaisen kulttuurin voittokulun.

Ezra Pound sanoi sen kauniimmin: ”The age demanded an image / of its accelerated grimace”. Aika virnisti, ja ensimmäisessä maailmansodassa taistelleille runoilijoille se irvisti.

Viileä jumala kammiossa

Älä puhu nyt enää kokoaa yksiin runoja vuosina 1914–1917 julkaistuista antologioista sekä aikakauslehdistä, runokokoelmista ja kootuista teoksista. Historiallisesti se on huolellinen ja kattava läpikeikkaus. Mukana ovat James Joycea ja John Cournosta lukuun ottamatta kaikki mainituissa antologioissa esiintyneet runoilijat.

Suomentaja Tuulia Toivonen on modernismiin perehtynyt kirjallisuudentutkija, toinen suomentaja Pertti Nieminen on Pertti Nieminen.

Nieminen on maininnut imagismin vaikuttajakseen, ja hänen loistelias kiinalaisen lyriikan suomennostyönsä yhdistää hänet niin ikään liikkeeseen. Imagistit löysivät moderniutta ikivanhasta Kiinasta, ja esimerkiksi Ezra Pound julkaisi oman kiinalaisen runouden käännösmukaelmansa. Japani oli toinen esikuva: Richard Aldington ihasteli tankoja ja haikuja British Museumissa ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Länsimaisesta perinteestä esikuvaksi kelpasi antiikki: Pound mukaili Sextus Propertiusta ja monet muut kreikkalaisia runoilijoita. ”Olet saapunut vihdoin, / kauniimpi / kuin yksikään viileä jumala / kammiossa”, ihasteli Hilda Doolittle. Tämä antiikin ihailukin luo sillan suomalaiseen modernismiin, Saarikoskeen, tai vaikkapa Haavikon esikoiskokoelman Roomalaisiin iltoihin.

Koska esikuvia ja uudelleentulkitsijoita erottaa kaksi vuosituhatta ja kielimuuri, on imagistien Japani tietenkin ”Japani” ja Kreikka ”Kreikka”. Mitä tästä seuraa modernille runoudelle, on erillistutkimuksen aihe.

Imagistit valloittivat luontokokemuksen todella luonnossa olevalle, rakkauden todella rakastavalle.

Vaatiessaan käytettäväksi täsmällistä arkikieltä imagistit olivat amerikkalaisia kaikkien parhaiden perinteiden mukaan. Runon piti olla ”hard boiled”, ja amerikkalaiselle rikosromaanille esitettiin sama vaatimus vain joitakin vuosia myöhemmin. Dekkaristit valloittivat murhan takaisin niille, jotka sen todella tekevät tai joille se tehdään – alaluokkien ihmisille. Imagistit valloittivat luontokokemuksen todella luonnossa olevalle, rakkauden todella rakastavalle.

”Äänettä putoili / lumi veden yllä, / kun me jyskytimme pohjoiseen / talvi-iltana”, lopettaa J. G. Fletcher kuvauksensa höyrylaivamatkasta. Siinä leikkaavat ikuisuus ja moderni, yksinäisyys ja kollektiivisuus imagistien vaalimassa tarkassa runokuvassa.

Jumala kammiosta

Valikoiman kolmetoista runoilijaa puhuvat yhdistävistä piirteistä huolimatta omalla äänellään. Osa on suuria klassikkoja (Pound, Doolittle), osa tuttuja muista yhteyksistä (William Carlos Williams, D. H. Lawrence), osa ainakin suomalaisesta näkökulmasta unohtuneita (Allen Upward, Edward Storer). Tältä lukemalta viehätyin Doolittlen runoista. Ezra Poundista en saa tässäkään otetta, mutta se on henkilökohtainen ongelmani.

Valikoiman yleinen ongelma sen sijaan on merkityksen jääminen kulttuurihistorialliseksi. Kotimaisestakin lyriikasta löytyy runsaasti esimerkkejä, joissa imagistiset periaatteet on toteutettu tehokkaammin kuin sata vuotta sitten osattiin vaatiakaan. Muinaisia itämaisia tai antiikin esikuvia ajatellen uudemmat käännökset ovat joko lähempänä alkutekstiä tai mukaelmina rohkeampia.

Ja mitä kuuluu kuvalle? ”Minä olen vanha. / Sinäkö lämmittelet näillä tulilla? / Minä istun samojen liekkien keskellä / ja hampaani kalisevat! / Mihin mennä, jotta saisin lohtua?” Näin William Carlos Williams vuosisata sitten. Näin Paavo Haavikko 1966: ”Minä olen syntyisin pohjoisesta maasta jonka nimi on Hysteria. / Mutta minulla ei ole sieltä enää muuta kuin jokin ilme / kun minä joskus yöllä nousen / ja kyykistyn tulen eteen.” Kumman sydämesi valitsee?

Älä puhu nyt enää avaa tärkeän näkökulman tiettyyn kirjallisuuden historian prosessiin, mutta järkyttääkseen sielua ilmestyy viisikymmentä vuotta liian myöhään. Nyt ei enää kannata puhua. Toisaalta: muistutus ilmaisuvoimaisen runokuvan tärkeydestä tulee aina oikeaan aikaan. Sota on ohi, taistelu jatkuu.

Dela artikeln: