Aleksis Kivi: Kirjeet - Kriittinen editio

em>”Noilla, aina minulta lemmityin honkanummien harjanteilla [—] tahdon käyskellä, kivääri käsivarrella, hengittäen raitista ilmaa, koska humiseva tuuli tukkaani pieksee; käyskellä, muistellen Ossianin sankareita, ja puhtaana, sointuvana juoksee veri suonissani, puhtaana, kirkkaana katsoo hymyvä silmäni ilmojen sinertäviin reunoin. Tämä tyyni, raitis ja uneksuva kuva on elämäni pyhin ja korkein aate ja pyrkimys, kunniasta en niinkän paljon pidä lukua.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on toimittanut Aleksis Kiven kirjeistä tekstikriittisen laitoksen, jossa kirjailijan yksityiset hengentuotteet saavat uuden elämän kommentoituina. Editio tuo Kiven lähemmäksi lukijaa kuin koskaan aiemmin, aivan kuten kirjan takakansitekstissä luvataan. Vielä lähemmäksi päästään, kunhan digitaalinen kirje-editio julkaistaan syksyllä 2013 ja lukija pääsee tutustumaan myös alkuperäisiin lähteisiin − käsinkirjoitettuihin kirjeisiin − osana editiota.

Kyseessä on toinen SKS:n EDITH – suomalaisen kirjallisuuden kriittiset editiot -yksikön tutkimuskohde. Nummisuutareiden painettu kirjaeditio ilmestyi 2010 ja digitaalinen julkaisu 2011. Tekeillä ovat editiot näytelmistä Kullervo, Olviretki Schleusingenissa, Kihlaus, Leo ja Liina sekä Selman juonet.

Tekstikriittisten editioiden on tarkoitus palvella tutkijoita, opettajia ja muita kirjallisuudesta kiinnostuneita tarjoamalla luotettavan ja kommentoidun tekstin käsiteltävästä kohteesta. Tekstikriittinen, luotettava teksti kootaan alkuperäisaineistoista, kirjeiden kohdalla alkuperäisten kirjeiden tarkan toisintaminen avulla. Nykylukijan ulottumattomiin karanneita kielellisiä ilmauksia selitetään, samoin kuin historiallista kontekstia.

Kirjeet koostuu Aleksis Kiven kirjoittamasta 70. kirjeestä ja kolmesta Kivelle lähetetystä kirjeestä, eli kaikista säilyneistä kirjeistä, näiden kirjeiden kommentaareista sekä Kiven elämää ja kirjeenvaihtoa käsittelevistä johdantoartikkeleista. Kirjeitä on perheenjäsenille, opiskelutovereille ja ystäville, sekä suomeksi että ruotsiksi. Kirjekokoelma on säilynyt fragmentaarisena. Viimeisinä vuosinaan Kivi pyytää ystäviään hävittämään kirjeensä, ennen kaikkea ne, joissa hän kertoo itsestään avoimimmin. Kivi on kirjoittanut Kaarlo Bergbomille useita kirjeitä, ja muuan muassa nämä kirjeet ovat hieno dokumentti ystävyydestä.

Artikkelit ja kommentaarit avaavat kieltä sekä kontekstia

Kirjeiden pieteetillä laaditut kommentaarit avaavat Kiven kieltä, sekä vanhahtavia sanoja että sanoja, joiden merkitys ei avautuisi nykylukijalle lainkaan. Alaviitteissä kulkevissa kommentaareissa selitetään myös historiallista kontekstia.

Rahahuoliensa kanssa paininut Kivi kirjoittaa kirjeissään paljon lainojensa ja teospalkkioidensa määristä. Vanhoja rahayksiköitä on avattu ja kerrottu, mitä milläkin summalla on aikanaan saatu ja miten rahat vertautuvat eri ammattiryhmien ajan palkkoihin ja vuokrarahoihin. Helposti ilmaan leijumaan jäävät rahasummat saavat selitysten myötä lihaa luidensa ympärille ja selventävät Kiven taloudellista tilannetta.

Kivi kirjoittaa kirjeissään paljon lainojensa ja teospalkkioidensa määristä.

Myös loppuliitteet auttavat ymmärtämään Kiven elinaikaa paremmin. Tärkeimmistä Kiven elämään vaikuttaneista henkilöistä laaditut biografiat avaavat kirjeenvaihtoa tuntuvasti ja Kiven paikoista laaditut kartat auttavat hahmottamaan Kiven elinympäristöjä maantieteellisesti. Aleksis Kiven elämä -kronologia on paikallaan muistuttamassa Kiven elämänkulusta.

Asiantuntevat johdantoartikkelit edeltävät varsinaisia kirjeitä. Jyrki Nummi on laatinut perinpohjaisen selvityksen Aleksis Kiven elämäkertatraditiosta. Laajassa artikkelissa kuvataan elämäkertojen erilaisia metodeja sekä kirjailijakuvan muutosta. Nummi nostaa esiin esimerkiksi sen, että Kiveä 1900-luvun alussa muistelleet aikalaiset olivat itse kohonneet yhteiskunnassa korkeisiin asemiin. ”Nämä elämässään menestyneet miehet arvioivat Kiveä omaa taustaansa, omia arvostuksiaan ja toimiaan vasten”, Nummi kirjoittaa.

Yrjö Varpion artikkeli käsittelee sitä, mitä Kivi luki. Artikkelissa osoitetaan, että Kivi oli hyvin tietoinen ajan eurooppalaisesta kulttuurista ja kirjallisista virtauksista. Varpio nostaa kiinnostavasti esille myös sen, kuinka elinvoimaista teatterikulttuuri oli Kiven Helsingin kaudella. Vuosina 1849−1866 Helsingissä oli noin 700 teatteriensi-iltaa ja monet uudet esitykset saatiin tuoreeltaan näyttämölle. Tällä on ollut välttämättä merkitystä Kiven kirjailijuudelle. Varpio korostaa myös, että Kivi kehittyi kirjailijaksi lukemalla maailmankirjallisuutta nimenomaan ruotsinkielisinä käännöksinä.

Kivi kehittyi kirjailijaksi lukemalla maailmankirjallisuutta ruotsinkielisinä käännöksinä.

Mirja Saaren artikkelissa ”Kivi ruotsin kielen käyttäjänä” esitellään Helsinkiä kieliyhteisönä Aleksis Kiven aikaan ja Kiven tapoja käyttää kieltä kirjeissään. Ruotsi oli Helsingin pääasiallinen kieli, niin säätyläisten kuin muunkin väestön keskuudessa. Artikkelissa käsitellään muun muassa sitä, kuinka Kivi saattoi vaihtaa suomenkielisessä kirjeessään välillä ruotsiksi, kuten kaksikieliset usein toimivat. Kiinnostava on myös Saaren esittämä huomio siitä, että Kivi oli myöhemmällä aikuisiällään vain vähän tekemisissä sen suomenkielisen maailman kanssa, jota hän kuvasi Nummisuutareissa ja Seitsemässä veljeksessä.

Irma Sulkusen artikkeli ”Kiven verkostot kirjeiden kertomina” muodostaa kuvaa Kiven henkilösuhteista ja tätä kautta Kivestä itsestään. Sulkunen pohtii aiemmin vähälle huomiolle jäänyttä Agnes-sisaren kuoleman merkitystä Kivelle. Kiven koulunkäyntimenestyksen romahdus ajoittuu ajallisesti yksiin pikkusiskon kuoleman kanssa. Sulkunen korostaa myös lähipiirin hylkäämisen merkitystä Kiven loppuvuosien romahdukselle. Kiven katkeruus kohdistui pitkälti niihin, jotka eivät häntä puolustaneet, vaikka olisivat siihen pystyneet, ei murska-Ahlqvistiin itseensä. Sulkunen näkee taloudellisen holtittomuuden vaikuttaneen ystävien kaikkoamiseen.

Juhani Lindholmin editiota varten laatimat Kiven ruotsiksi kirjoittamien kirjeiden uudet suomennokset ovat oikea kulttuuriteko. Edellisen kerran kirjeet oli suomennettu kokonaisuudessaan lähes sata vuotta sitten vuonna 1915. Uusissa suomennoksissa on haluttu antaa vaikutelma Kiven tavasta käyttää kieltä eikä niinkään pyritty moderniin ilmaisuun. Tämä on ollut onnistunut ratkaisu. Edition päätoimittajan Juhani Niemen laatimat, kirjeosioita pohjustavat esittelyt johdattavat lukijaa myös hyvin kirjeiden maailmaan.

Kirjeiden luonne käsinkirjoitettuina aineistona ei vielä välity

Kirjeiden luonne käsinkirjoitettuina aineistoina ei valitettavasti avaudu vielä tässä kirjamuotoisessa editiossa. Editiossa kehotetaankin useaan otteeseen katsomaan kirjeiden digitaalisia kuvia kaikille avoimesta Kiven digitaalisesta arkistosta SKS:n verkkojulkaisusta Tiet lähteisiin – Aleksis Kivi SKS:ssa. Se onkin välttämätöntä, jotta ymmärtäisi käsinkirjoitettujen kirjeiden olemuksen.

Edition toimitetuissa kirjeissä esitetään kirjoituksen viimeinen muoto, viimeinen tekstikerrostuma. Tämä tuntuu perustellulta. Kirjeistä yliviivattu kirjoitus ja muut muutokset on kuitenkin sijoitettu loppuliitteisiin kohtaan ”Kirjeiden tekstikerrostumat”. Kirjoituskerrostumien esittäminen kirjeiden alaviitteissä olisi ollut parempi vaihtoehto. Muutoksia on sen verran vähän, etteivät ne olisi paisuttaneet alaviiteapparaattia kohtuuttomasti. Poistettuja kohtia ei ole myöskään valitettavasti suomennettu eikä kommentoitu, ja näin ollen ne saavatkin editiossa marginalian roolin.

Kiven ruotsiksi kirjoittamien kirjeiden uudet suomennokset ovat kulttuuriteko.

Mutta eivätkö yliviivatut olekin juuri ylijäämää, Kiven poistamaa ja siksi epäolennaista? Kirjoittaminen on kuitenkin aina ajattelua ja tämän ajattelun kielellistämistä. Kiven tekemien muutosten kommentointi olisikin nostanut enemmän näkyville Kiven ilmaisun muotoutumisen ja haparoinnin.

Kivi kirjoittaa esimerkiksi ystävälleen Robert Svanströmille heinäkuussa 1863 ja pyytää tätä toimittamaan Shakespearen teoksia luettavaksi. Kivi kirjoittaa ensin ”Isynnerhet skulle jag önska få de banden som innehålla Coriolanus, Två ungherrar från verona samt Henrik den 4de” (”Erityisesti toivoisin saavani ne osat, joissa on Coriolanus, Kaksi nuorta veronalaista ja Henrik IV”). Tämä tieto selviää kuitenkin vain, jos katsoo kirjeiden tekstikerrostumia loppuviitteistä. Toimitetuissa kirjeissä lukee Coriolanuksen paikalla nimittäin Hamlet, kuten Kivi on kirjeeseensä jälkeenpäin korjannut. Halusiko Kivi alun perin juuri Corionaluksen eikä Hamletia, vai kirjoittiko hän epähuomiossa paperille ensin väärän näytelmän nimen? Se jäänee avoimeksi, mutta kiinnostavaa tämä kirjeessä esiintyvä nimenvaihdos kuitenkin on. Tuleva digitaalinen editio tulee korjaamaan nämä puutteet.

Materiaalisuus on kirjeiden yksi keskeinen ominaisuus, ja editioon olisi ollutkin syytä liittää esittely siitä, minkälaisille papereille Kivi kirjoitti, minkälaista kynää käytti ja minkälainen käsiala Kivellä oli. Näin eritoten siksi, että Kiven arkisto on tätä nykyä lepoarkistossa, eikä näin ollen tutkijoiden ulottuvilla kuin digitaalisessa muodossa, jossa kellastuneita lehtiä, musteen laatua ja haurasta paperia ei enää konkreettisesti pääse käsittelemään.

Aleksiksen kirjeet

Tekstikriittinen laitos Aleksis Kiven kirjeistä osoittaa, että kirjeillä on tärkeä paikka kirjailijan tuotannossa. Missiossa, joka tekstikriittisillä laitoksilla usein on ─ pitää teoksia elinvoimaisina ja avata kirjailijan tuotantoa nykylukijoille ─ kirjeiden rooli on äärimmäisen tärkeä. Niiden avulla voidaan muodostaa kuvaa Kivestä henkilönä, Kiven kirjailijantyöstä, hänen lukeneisuudestaan ja sosiaalisesta verkostostaan, kuten edition artikkelit hyvin osoittavat.

Vaikka Kiven kirjeissä käsitelläänkin paljon rahahuolia ja ne ovat ennen kaikkea loppua kohden traagista luettavaa, on niissä myös huippuhetkensä, jossa sanan säilä sivaltaa. Seuraavassa kiivastunut Kivi kirjoittaa Kaarlo Bergbomille vuodenvaihteessa 1869−1870:

”Mutta yksi asia on tunnettu asia, se että suomenkiihkosuudessa ja melkein kaikissa sen esimiehissä vallitsee suuri stobakillisuus (edition alaviitteessä selvennetään tämän tarkoittavan itsepäistä tyhmyyttä), enimmät näistä miehistä ovat olleet juuri sellaisia, jotka ovat kaiken nerollisuuren vastakohta, suuria tolvanoja, muutamat perin hullujakin. Senvuoksi on myös nyt se kieli jota se harjoittelee semmoista sijanruokaa kuin se on, ilman yhtään henkeä ja tulta, maistuu paljaalle puulle. Onko ihme ettei maamme sivistynne kansa paremmin taivu sen viljellykseen, joka tuntuu niinkuin pureskelis lastuja ja kiviä. Mutta tämä ehkä tapahtuu juuri Jumalan asetuksesta; ehkä hänen mielestänsä ei ole vielä tullut suomalaisuuden oikea aika historjan hengellisiä vaatimuksia kohtaan; siis täytyy sen vielä viipyä ja vitkostella; mutta ettei se perin pääsis sammumaan, on se pannut sen hoitajiksi tolvanoita, jotka tuota eivät voi kummoisekskaan saattaa, mutta niin kuin sanoin, vaaliivat kuitenkin kipenän sammumasta.”

Kirjeet valottavat Kiven tapaa kokea maailma ja oma paikkansa siinä, sekä tyyliä, jolla hän havaintojaan ilmaisee. Koska Kiveltä ei ole säilynyt päiväkirjoja, kirjeitä on käytetty Kiven elämäkertojen rakennuspuina. Editoidut ja kommentoidut kirjeet tarjoavat nyt lukijalle mahdollisuuden määritellä itse, entistä parempien apuvälineiden tukemana, millainen ihminen kansalliskirjailijamme oikein oli ja millaisessa maailmassa hän 1800-luvun Suomessa eli.