Demokratia Amerikassa

Alexis de Tocquevillea voisi luonnehtia demokratian aikakauden Machiavelliksi. Hän loi teoksessaan Demokratia Amerikassa perustan massojen aikakauden demokratian realistiselle ja käytännönläheiselle tarkastelulle.

Machiavellismia ei tässä yhteydessä tule ymmärtää sen hyvin yleisen demonisaation kautta, joka helposti kääntyy syytökseksi vallan tavoittelusta ”tarkoitus pyhittää keinot” – periaatteen mukaisesti. Tocquevillen yhteydessä se voidaan ymmärtää idealisoimattomaksi pyrkimykseksi tarkastella kohteena olevan yhteisön perusperiaatteita ja käytäntöjä. Machiavellin tutkielmien tapaan Tocqueville palauttaa analyysissään amerikkalaisen yhteiskunnan sen syntyperiaatteisiin ja seuraa yhteisökäsityksen kehitystä oman aikansa hallintomuotoihin asti. Koska Yhdysvaltain perustuslaki on muutamia lisäyksiä lukuun ottamatta säilynyt noista ajoista muuttumattomana, ovat Tocquevillen huomiot kiintoisia myös nykylukijalle.

Tocquevillen ajattelua leimaa klassinen republikanismi, joka korostaa kansalaishenkeä ja patriotismia. Vastakohtana keskitetyn hallinnon leimaamalle 1800-luvun Ranskalle hän näki Amerikassa esimerkin viriilistä ja liikkuvasta yhteiskunnasta, jossa väestö koki itsensä kansalaisina alamaisuuden sijaan. Sama näkemys leimasi myös hallitsijoiden ajattelua; vallassa olijat kokivat itsensä Tocquevillen mukaan lähinnä kansan palvelijoiksi.

Liikkuva demokratia

Tämä luovuuden ja jatkuvan liikkeen korostaminen näyttäytyy yhteiskunnan kaikilla sektoreilla: pienyhteisöistä aina keskusvallan huipulle asti, runoudesta talouteen, filosofiasta teknisiin tieteisiin. Liikkuvuudella oli kuitenkin myös kääntöpuolensa, pysyvien arvojen ja traditioiden katoaminen ja erityisesti kokonaisnäkemyksen puuttuminen. Aristokratian arvona oli juuri jatkuvuus ja pitkäjänteisyys, mistä johtuen Tocqueville tavallaan tasapainoilee näiden kahden hallintamuodon välillä.

Tocqueville ajattelee ajoittain epäjohdonmukaisesti, joissakin osin ilmenee selkeitä epäloogisuuksia ja väitteet ovat ristiriitaisia. Usein hän kysyy enemmän kuin vastaa. Ajoittain analyysin sijalle astuu suoranainen hämmennys. Leimallinen empirismi johtaa hänet detaljeihin suurten linjojen sijaan. Mutta kaikista näistä puutteista huolimatta teoksesta avautuu kokonaiskuva demokratian olemukseen. Tavallaan voisi sanoa Tocquevillen teoksen olevan tyyliltään demokraattinen: yksikään yksityiskohta, yksikään tapahtuma ei ole liian vähäpätöinen noustakseen tarkastelun kohteeksi. Kokonaiskuva muodostuu teoksen ensimmäisessä osiossa kumulatiivisen vaikutuksen kautta.

Kuten teoksessa kuvataan, demokratia on jatkuvassa liikkeessä, jatkuvasti muutoksessa, joten siitä on mahdotonta muodostaa ”pysäytyskuvaa”. Sen tarkastelu edellyttää siten jatkuvaa näkökulmien vaihtelua, jatkuvaa kysymistä ja perusteiden pohdintaa. Tocqueville ei halua määrittää ”jumalan näkökulmasta” demokratian olemusta, hän tarkastelee sitä sen luonteelle antautuen, sen liikkeeseen mukautuen.

Keskeisenä kritiikin aiheena teoksessa on yhteisön atomisoituminen: Aristokratian puuttumisesta johtuen maan mielipideilmastoa johtaa yleinen mielipide, joka on vaarassa muotoutua enemmistön tyranniaksi. Tätä tendenssiä vastaan Tocqueville asettaa edustuksellisuuden periaatteen. Kansanedustajien toimiessa liian tiukasti kansalaisten mielipiteitten talutusnuorassa on enemmistö vaarassa tyrannisoida mielipiteillään kaikkea sen näkemysten mukaisesta linjasta poikkeavaa, siksi edustajilta vaaditaan itsenäistä harkintakykyä ja rajatunasteista riippumattomuutta valitsijakunnan mielipiteistä. Voimakas, mutta rajatuilla valtaoikeuksilla varustettu keskusvalta onkin paras tae tyranniaa vastaan.

Luovuus Amerikassa

Teoksen ensimmäinen osa, jota leimaa kuvaileva sävy, sai ensi alkuun huomattavasti suuremman huomion kuin toinen, filosofisempi osa. Vasta 1900-luvun puolivälissä alettiin kiinnittää laajempaa huomiota teoksen toiseen osaan ja erityisesti sen varhaiseen massayhteiskunnan kritiikkiin.

Erityisesti teoksen toisessa osassa, jossa analyysi siirtyy abstraktimmalle tasolle, Tocqueville näkee amerikkalaisen yhteiskunnan toisaalta viriilinä ja luomiskykyisenä, mutta toisaalta kyvyttömänä luomaan kestävämpiä arvoja: ”Amerikassa ei vielä ole ollut suuria kirjailijoita, ja syy tähän on selvä. Kirjallista neroutta ei esiinny ilman hengen vapautta, ja sellaista Amerikassa ei ole.” Tocqueville löytää amerikkalaisuuden olemuksesta ilmeisen paradoksin: toisaalla jatkuva luovuus ja vapaus, toisaalla liiallisen tasapäistämisen ja atomisoitumisen aikaansaama näkemyksettömyys ja yleisen mielipiteen kapeakatseisuus.

Tocqueville näkee aristokraattisten arvojen, itsenäisen ajattelun ja todellisen keskustelun vapauden tukahtuvan massademokratiassa. Sama ajatus on toistunut myös useiden Yhdysvaltalaisten kirjoittajien kommenteissa. Esimerkiksi Mark Twain lausui aikoinaan, että ”meidän maassamme on kolme sanomattoman arvokasta asiaa: ajatuksen vapaus, puhevapaus, ja viisaus olla harjoittamatta kumpaakaan.”

Mutta Tocquevillen kommentit luovuudesta ja kirjallisuudesta ulottuvat tätä syvemmälle. On itse asiassa mielenkiintoista havaita hänen teoksessaan vastaavansuuntaisia huomioita, joita Walt Whitman esitti runollisessa muodossa teoksessaan Leaves of Grass. Tocquevillen näkemyksen mukaan demokraattinen kirjallisuus kiinnittää vain vähän huomiota muotoon, tyyliin tai traditioon. Samoin hän toteaa että demokratiassa huomio kiinnittyy joko pienimpiin yksityiskohtiin taikka kansakuntaan kokonaisuudessaan.

Whitmanin ”Song of Myself” heijastelee näitä samoja teemoja kansankielisyydessään, nykyhetken kuvauksessaan, ja erityisesti siinä, että hän lähtee liikkeelle yksilöstä joka laajenee kokonaisen kansakunnan kuvaksi. Whitmanin lausuma ”Amerikka itsessään on suurin runo” kuvastaa tätä metonyymistä kohoamista ruohonjuuren tasolta kohti kansallista kokonaisuutta.

Keskeinen puute demokratiassa on hierarkioiden ja traditioiden katoaminen. Amerikkalaisen 1900-luvun runouden keskeiset hahmot, T.S. Eliot ja Ezra Pound lähtivätkin etsimään pysyviä arvoja ja hierarkioita Euroopasta. Jotkut kuitenkin käänsivät tämän puutteen eduksi, kuten Charles Olson, joka totesi että hänellä ei ole ollut etuoikeutta antiikin traditioihin, ja siten hän on myös vapaa niiden kahleista. Samoin näkee Tocqueville: ”Demokratia sulkee runoudelta menneisyyden mutta avaa sille tulevaisuuden”.

Demokratia Amerikassa klassikkona

Aristokraattisen ideaalin katoaminen näkyy runoudessa myös aiheiden muutoksena. Kansalaisten tasapäistyminen johtaa siihen, että runous ei enää saa otetta yksilöstä, mutta ”itse kansakunta kyllä tarjoutuu sille aiheeksi”. Tässä yhteydessä olisi kovin houkuttelevaa hakea laajempiakin analogioita myöhemmistä runouden kehityssuunnista; toisaalta modernismin ja massayhteiskunnan nousun välillä ja toisaalta runokielen ja poliittisen ajattelun muutoksista maailmansotien jälkeisellä kaudella. Mutta Tocquevillen tarkastelutapa ei huomioi taiteen koko kenttää; hän kytkeytyy liiaksi historisismiin ja kirjalliseen ilmaukseen eikä siten luonnollisestikaan kykene ennakoimaan uusia teknillisiä innovaatioita kuten valokuvausta ja elokuvaa taiteen kentän ja koko representaation käsitteen mullistajina, joiden vaikutukset näkyivät niin taiteissa kuin yhteiskunnallisessa elämässäkin.

Näistä luonnollisista puutteista huolimatta Tocquevillen teos on keskeinen yhteiskuntakuvauksen klassikko. Teoksesta voi löytää hyvinkin sofistikoituneessa muodossa lähes kaikki keskeiset demokratian myöhempiä teoreetikkoja askarruttaneet kysymykset vapaudesta, tasa-arvosta ja edustuksellisuuden periaatteista. Laajuudestaan johtuen Demokratia Amerikassa tarjoaa huomattavasti enemmän kysymyksiä ja näkökulmia kuin valmiita vastauksia. Toisaalta se ei realismin tavoittelussaan karta vaikeitakaan kysymyksiä, eikä monen nykytulkitsijan tavoin ota demokratiaa ja tasa-arvoa itsestään selvinä ihmisluontoon ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan kuuluvina päämäärinä.

Demokratia Amerikassa kuuluu yhtenä lenkkinä klassikoiden pitkään sarjaan, joista valitettavan harva on vielä saatu suomeksi. Teoksen suomentanut Sami Jansson on tehnyt suuren urakan ja nähdäkseni myös tarkkaa työtä huomioidessaan käsitteiden kontekstit. Siten hän näyttää välttävän pahimmat karikot kovin yleisessä klassikkoteosten liiallisessa ajanmukaistamisessa. Kärsivälliselle lukijalle sujuvasti suomennettu teos on palkitseva lukukokemus ja sitä voikin lämpimästi suositella kaikille Amerikasta ja demokratian olemuksesta kiinnostuneille.