Kirjoitin Kiiltomadossa Alf Nilsen-Børsskogin ensimmäisestä kveeninkielisestä romaanista Kuosuvaaran takana (2005). Totesin silloin, miten kuvaus laajassa ja yksityiskohtaisessa sanavirrassaan tuo mieleen muita mestareita: Marcel Proustin, James Joycen eikä vähiten myös Volter Kilven. Toisen osan lukemisen jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta kuin todeta, että vertailun sattuvuus on vain korostunut. Vaikka kveeni kielenä on minulle pohjoisen murrealueen ihmisenä tuttua ja piankin helppolukuista, itse lukemisprosessi oli kuitenkin hidas.

Lukemisen kestämiseen vaikuttivat monet asiat. Vuoden aikana koin useita silmäoperaatioita, ja niiden välisenä aikana lukemisen ja kirjoittamisen vauhti välillä pahasti kangerteli. Todellisempi syy kenties kuitenkin oli se, että minun oli pakko pysähtyä nauttimaan kielestä, sanojen värikkyydestä, kielikuvien luontevuudesta ja vielä tuttuudesta, kerronnan ajankohtaisista tunnelmista; olinhan itsekin saman sodan jaloissa nuorena herkkänä ja uteliaana tarkkailijana.

Ruijan sotapakolaisten kaamos oli tavallistakin mustempi. ”Sää oli lauha, mutta maailma oli pimmee, pimmeempi ko tavallisesti. Pikkuinen harmaja valo vain keskelä päivää, ja siinä kaikki. Mithään muuta ihmisille ei ollu jäänny. Maailma oli unhettanu näitten alakuloisten ja nälkkyvitten ihmisten joukon. Näytti siltäki, ette taivaski vielä lienee tehny sen saman.”

Ihmisiä uhkasi pimeässä pakopaikassa masennus, outo syyllisyydentunto ja fyysinen nälkä. Tavan takaa he kysyivät itseltään ja toisiltaan, miksi ja miksi. ”Mitä pahhaa Norjan kansa on tehny, että tämmöinen rangaistus on langenu meitän niskoile?” Iisakin piti miehenä kätkeä sisäänsä se kaikki kärsimys, jonka toiset saattoivat tuoda julkikin. ”Mutta yksin on raskas kannela tätä kauheen painavaa sielunvaivaa, jonka sallima on laskestannu minun olile, eikä se milhään tavala aijo päästäät minnuu sen sitkeistä sitheistä”, hän mietiskeli.

Teoksen suurimman osan viekin synkän pimeän ajan kuvaus. Siihen alkaa hiljalleen pientä iloa tuoda luonto: lasketaan päiviä ja jopa tunteja, että aurinko taas palaisi, kevät lähenisi, lumi sulaisi – ja ennen kaikkea tulisi sodan loppu ja rauha ja kotiinpaluu. Tulisiko niitä kuitenkaan koskaan, palasi aina epäily.

Kun nälkä pahasti vaivasi, unet toivat siihenkin lohtua: ”Unissa ihmiset saatethiin nähtä parasta verimakkaraa pöytälä, het saatethiin nähtä kauheita kalapatoi, joissa pohjala oli putatiita, sitte verestä, valkkeetäkkäistä ja makkeeta, sauraa kallaa, joitten päällä oli vielä puhtasta, lihavaa, hakkaaamatonta turskanmaksaaki.”

Saksalaisten vetäytyminen merkitsi kaiken tuhoamista, niin Ruijassa, Suomessa kuin kaikkialla muuallakin, minne Kolmas valtakunta oli ulottunut. Ruijan tunturipakolaiset seurasivat tuhotöitä ylhäältä voimattomina. Vaikka hiljaisuus sitten tulikin alas kyliin, uskallettiin elää vain varoen; saksalaiset olivat jääneet vuonon toiselle laidalle. Vaikka Saksa jo eli viimeisiä natsikauden päiviä, Norjassa komento osaksi oli vielä vallalla. Tuhon lisäksi toiveikkaat saattoivat nähdä muutakin. Näin kirjailijan sanoin:

”Vähäisessä etelänväryssä Väkkäränväylä välkkyili hoppeisena ihmisten silmhiin. Ikuiset merenpaarot lyöskenelthiin siivosti märkkii, kiiltelevvii karkokivvii vasten, eikä antanheet ihmisten pahhuutenkhaan kiussaila ittensä rauhallista liikkumista. Meri itte oli ikuinen. Ihmislapsi kattoova.”

Kevät tulee. Päivät pitenevät. Ihmiset palailevat raunioille. Saksalaisten bunkkeristakin saadaan tarkan siivouksen jälkeen väliaikainen asunto monelle. Vaikka olo helpottuukin, nälkä ei. Kala ei vielä ole palannut vuonon vesiin. Kun lopulta näin tapahtuu, se on ilon ja juhlan päivä, ja ylensyömisenkin. Vielä jää jäljelle alati toistuva kysymys: ”Koskakhoon se rauha tullee? Koska se sitä ruokkaa tulis? Ja koska meile tulis lääki?” Romaanin toisen osan viimeisessä virkkeessä se tulee: ”Aamula, maajikuun kahteksantena päivänä, pyssyjokelaiset nousthiin rauhaan. RAUHAAN!”

Ja elämä jatkui, siitä kertoo sarjan seuraava osa jo tänä vuonna, kun tekijä täyttää 80 vuotta. Onnea molemmille!

Pienenä lisäviitteenä kerron, että olen nyt lukemassa Markus Zusakin Kirjavarasta (Otava 2008). On vuosi 1941 ja juutalaispakolainen asuu kellarissa sotaansa paossa. Natsifilosofian seuraukset näkyivät Vaterlandissakin, ihmisten tuska oli kirjoitettava muistiin, jotta jälkipolvet saisivat tietää ja oppia. Mutta oppivatko he?

Dela artikeln: