Kuosuvaaran takana. Elämän jatko 1

Joku on joutessaan laskenut, että maailman ihmiset puhuvat noin 7000:lla eri kielellä. Kirjoitettuina kieliä on siihen nähden perin vähän. Kieli voi nykyajassa jäädä elämään vain, jos sillä kirjoitetaan ja painetaan kirjoja. Kun kieli saa ensimmäisen kirjansa, on kuin uusi tähti olisi syttynyt kielitaivaalle. Alf Nilsen-Børsskogin Kuosuvaaran takana on kirkas tulevan tähtikuvion alku, merkkiteos millä tahansa kielellä kirjoitettuna. Kveenikulttuurille romaani on kuin aamutähti ennen niin mustalla taivaalla.

Pohjoisnorjalainen Idut-kustantamo on tätä ennen julkaissut saamenkielistä kirjallisuutta. Sen linjaan maailman ensimmäinen kveeninkielinen romaani sopii erinomaisen hyvin. Alf Nilsen-Børsskogin Kuosuvaaran takana on ensimmäinen osa Elämän jatko -nimistä sarjaa. Se kertoo tapahtumista Ruijan Porsangerissa saksalaismiehityksen loppuvaiheessa vuonna 1944. Joukko pyssyjokelaisia pakenee saksalaisia kauas tunturiin. He pystyttävät turvekodan ja asettuvat asumaan viholliselta turvaan mukanaan vain vähän varusteita. Kyse on siis todellisuuteen perustuvasta selviytymistarinasta, kveenien historian eräästä vaikeimmasta vaiheesta, jossa suuri sivistyskansa Saksa uhkaa tyystin lopettaa myös primitiivisen kveenikansan.

Vähemmistökulttuurin uhkana aina on jäädä jalkoihin ja kuolla. Sota ja fyysinen tuho on vaaroista murskaavin. Kveenit kuten norjalaisetkin selvisivät uhkasta. Globalisaation aikana suuret kielet syövät yhä tehokkaammin pieniä. On ennustettu, että sadan vuoden kuluttua 50–90 prosenttia kielistä menehtyy. Suurin tappajakieli näyttäisi nyt olevan englanti. Siksi kveenikirjan ilmestymisellä on juuri nyt niin suunnattoman suuri symbolinen merkitys. Se antaa toivoa muillekin. Voi olla, etteivät suomalaiset kirjailijat sadan vuoden kuluttua hekään kirjoita kaikki suoraan englanniksi.

Pohjoisen ihmisenä ja kielestä lapsesta asti kiinnostuneena minun oli varsin helppo ”oppia” lukemaan kirjoitettua kveeniä. Se on luonteeltaan lähellä oman äitini ja eritoten äijini (isoisäni) puhekieltä. H:n käyttö on samantapaista kuin Rovaniemenkin murthesa, mutta jotkut sanojen loppuvenytykset tuntuisivat viittaavan korvakuulolta jonnekin Satakuntaan päin. No, en ole kielitieteilijä, mutta tunnen oman kieleni.

Passiivimuoto verbeissä ensin vaikeutti lukemista suomen kirjakieleen tottuneelle. Pian muisti kuitenkin kertoi tueksi, että noinhan juuri oma äijinikin puhui ja lapsena sitä itsekin matkin ja ihmettelin. Eli siis näin: ”Ko miehet vastamaan, eli oikheemin loivan vastarintheen, olthiin kiikkunheet ylös, ja ko het päästhiin silleen, mettättömän tunturimaan päälle, niin het levättethiin vähän aikkaa.”

Ja kun kielen oli oppinut lukemaan, romaani imaisi sisäänsä seuraamaan tapahtumia, jännittämään suorituksia kirjan henkilöitten mukana, tutustumaan ihmisiin, niin erilaisiin mutta yhdessä jaksamaan pystyviin. Olen taitellut kulmille liian paljon sivuja löytääkseni uudelleen hienoimpia kohtia. Sellaista en muista pitkään aikaan tehneeni, vaikka paljon olen lukenut. Otan tähän syksyisen monimerkityksisen kuvauksen kesken aktiivisen tapahtumasarjan: ”Tunturin laukkee tuuli kosketteli kellastuvvaa, maahanvarissevvaa tunturikukan lehtee ja suijutteli sen vähäpätöistä varttaki, joka oli ohukaisila juurila tarttunu tähän laihalta näyttävhään maapörhään ja kaikin voimin piteli siitä kiini, ettei se maailman tuuli menneissä, minkä nyt vain, siirtäis sitäki muuhun paikhaan. Senki toivo oli jäätä paikoile elämänaijaksi. Muvvala kukka jäis orvoksi ja juurettomaksi.”

Teos on tulvillaan taitavasti tallennettua ajankuvaa, mukana ohimennen kuin arkeen kuuluvana tosiasioita kveenien ”kielitaidottomuudesta”, norjan pakko-opetuksesta, painostuksesta ja syrjinnästä. Norjalaisten ei silti ole syytä hävetä kveenivähemmistönsä isänmaallisuuden puutetta. Kyllä nämä Ruijan karut maat sitovat ihmiset isänmaahan hyvin syvästi. Toukokuun 17. päivän henki väreilee tämänkin romaanin sivuilla. Isänmaan ja omien puolustamisen ajattelu antautuneessa maassa on jatkuva syyllisyyden tunteen ylläpitäjä. Erityisesti päähenkilöksi nousevan Iisakin pohdiskelu vie jo itsetuhon partaalle.

Kirjassa on hieman yli 400 sivua. Yritin lukea sitä mahdollisimman hitaasti, ettei se loppuisi kohta. Mutta se loppui. Olen sen jälkeen selaillut sitä ja vähitellen oikonut kulmia sileiksi. Minulle tämä romaani alkoi merkitä sen alkukielestä riippumatta kokemuksena jotain samaa kuin Proustin, Joycen tai Volter Kilven teokset: kertomataiteen yhtä loistokasta ja syvällistä suoritusta. Sitä nyt ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisesti, erilaisuus on kyllin selkeä. Kyse on kuitenkin taitavasti kirjoitetusta romaanista, joka valmistuttuaan on oleva kunnioitettava kveenikirjallisuuden alkueepos, enemmänkin: kyllin hieno käännettäväksi ja ihailtavaksi millä kielellä tahansa.

Kun tunturin takaa ruuan puutteesta ja kylmyydestä päästään taas alas tuhottuun kotikylään, helpotus on suuri, mutta tilapäinen. ”’Jumalalle kiitos ette olema hengissä! Ja kotona!’ sanoi Anni ja löi yhtheen kämmeniitä.” Näin päättyy Elämän jatkon ensimmäinen osa.

Uusi selviytymistarina on siitä alkamassa: sivistyksen tuhoamassa kotikylässä kaikki on alettava alusta. Odotan jatkoa. Haluan kokea sen näitten ihmisten mukana. Mieluiten kveeniksi, kun sitä ymmärrän. Olen ollut etuoikeutetusti mukana ja haluan olla vastakin. Pidän selvänä, että kirja julkaistaan aikanaan myös suomeksi. Se on kunnianteko kveenien kielelle ja kirjallisuudelle mutta myös tärkeää kaikille hyvän kertomataiteen ystäville. Romaanin parissa viihtyy, oppii ja alkaa ymmärtää tätä juuretonta nykyelämääkin.