Viha, ystävyys, rakkaus (Hateship, Friedship, Courtship, Loveship, Marriage)

Alice Munrolla on kyky kirjoittaa yhteen novelliin kokonainen elämä. Kirjailija häivyttää ajan ja todellisen maailman lukijan mielestä novellikokoelmallaan Viha, ystävyys, rakkaus. Traagisista aiheista huolimatta kertojan ote on niin lempeä, että yhdeksää novellia lukiessa huomaa usein hymyilevänsä.

On kirjoja, jotka haluaa ahmia siltä istumalta kerralla loppuun. On kirjoja, joitten lukemista haluaa pitkittää, jotta nautinto säilyisi mahdollisimman kauan. Alice Munron novellikokoelma kuuluu selvästi jälkimmäiseen. Kun hänen novelliensa maailmaan pääsee sisälle, parhaimmillaan muu arki unohtuu; oikea bussipysäkki jää taakse, tiskit kylmään veteen. Yhden kertomuksen ääressä tahtoisi viipyä, maistella kaunista kieltä ja tarkkailla kertojan lempeää otetta henkilöihinsä. Kristiina Rikmanin ansioituneella suomennoksella on tähän oma osuutensa.

”Hän olisi voinut saada toisenlaisen elämän – vaikkei hän välttämättä olisi sitä halunnut.” Niin käy monelle Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelman novellihenkilölle. Naimisissa oleva nainen kokee hetken hurman vieraan lääkärin kanssa mutta palaa aviomiehensä luo niin, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Muistoa hän vaalii kuitenkin lopun ikäänsä. Kuolemansairas nainen suutelee nuorukaista ponttonisillalla ja kokee saaneensa täyttymyksen. Oma aviomies ei kuulu siihen kuvaan.

Muistot ovat tärkeitä Munron henkilöille; monesti eletty elämä on todempaa kuin tämä hetki. ”Voi kunpa olisin päässyt takaisin tuohon aikaan”, huokailee ”Queenie”-novellin minäkertoja, joka katsoo takaisin nuoruuteensa ja muistelee lämmöllä riehakasta sisarpuoltaan. Jos omassa elämässä ei ole tarpeeksi muistelemisen aineksia, läheisten kokemuksissa niitä on.

Hienovaraista ironiaa

Novellien miljöö tuoksuu vanhanaikaiselta ja nostalgiselta. Tarinat käynnistyvät seesteisesti ja rauhallisesti, mutta hieman myöhemmin lukijan edessä on koukku tai yllättävä sattuma, johon tarttua. Tekisi mieli sanoa, että kertomusten pohjavire on kiltti. Siihen on sekoittunut kuitenkin hienovaraista, alleviivaamatonta ironiaa.

Harmoniseen arkeen tulee särö. Sairas aviomies on tehnyt sen, mistä on ollut pitkään puhetta. Kuitenkin itsemurha satuttaa. Vaimo olettaa, että hän olisi ainakin saanut olla läsnä. Kaksi teinityttöä huijaa tekaistulla kirjeenvaihdolla vanhapiikakodinhoitajan naimisiin, mutta parista tuleekin onnellinen. Kuinka niin kävi? Kuten kokoelman nimikin vihjaa, teemat ovat suuria. Munro pohtii yhtä lailla parisuhdeongelmia kuin kuolemaakin.

Munron novellit paisuvat lähes pienoisromaaneiksi. Kertomukset ovat ehyitä, kokonaisia, harkittuja, kuin pieniä timantteja. Henkilöt ja miljöö tuntuvat tutuilta, ikään kuin he olisivat kirjailijan läheisiä, ystäviä tai tuttuja. Tekijä kuvailee kanadalaisten pikkukaupunkien asukkaita hymyillen. Munro seuraa henkilöitään pitkälle. Hän tietää, millaisia he olivat nuorina ja miten heidän elämänsä päättyy.

Kirjailija ei heristele sormeaan avionrikkojille vaan haluaa kertoa pelkästään hyviä tarinoita. Lukijan ratkaistavaksi jää henkilöiden moraali. Useimmiten ratkaisut tuntuvat kuitenkin kyseenalaistamattomilta. Niin elämä meneekin. Ehkä minäkin olisin tehnyt niin.

Alice Munro on kertonut New York Timesin toimittajalle, ettei hän koskaan aikonut ryhtyä novellistiksi. Hän alkoi kirjoittaa lyhyitä tarinoita kasvattaessaan kolmea pientä lastaan, koska muuhun ei ollut silloin aikaa.

Tällä hetkellä Alice Munro on yksi Kanadan merkittävimmistä kirjailijoista Margaret Atwoodin rinnalla. Kirjallisuuskritiikeissä häntä on verrattu Anton Tsehoviin. Munron teoksista viisi on suomennettu.