Tarina rakkaudesta ja pimeydestä (Sippar al ahav ve-hosekh 2002)
Amos Oz
Tammi 2007
Översättare: Kristiina Lampola ja Pirkko Talvio-Jaatinen
Voiman kirjaamia muistoja
Israelilainen Amos Oz on koonnut vakavista asioista samalla sekä raastavan että humoristisen tarinan. Oz kuvaa juutalaisten vainojen seuraamaa taivalta, Palestiinan vaiheita sekä Israelin sotaisaa historiaa. Tuloksena ei ole mikä tahansa kertomus vaan Ozin omaelämäkerrallinen tarina. Vuonna 2002 hepreaksi julkaistu Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kertoo nuoren juutalaispojan kasvusta mieheksi sekä hänen sukunsa ja ystäviensä karuista kohtaloista.
Teos sisältää useita erillisiä tarinoita, pieniä elämäkertoja, joita Oz kuvittaa kauniilla ja värikkäällä kerronnallaan. Teos pohjautuu lähinnä 1940- ja 1950-luvuille Ozin lapsuuteen, jota hän elävästi muistelee. Hän avaa teoksellaan ovet omaan elämäänsä rehellisesti ja nöyrästi. Israelin lämmin tuuli ja pienen kodin rakkaus välittyvät sivuilta kuvan lailla.
Äidin pojasta kirjailijaksi
Amos Oz syntyi vuonna 1939 Jerusalemissa. Hänen syntyperäinen nimensä oli Amos Klausner. Hän vaihtoi teini-ikäisenä äitinsä kuoltua sukunimensä Oziksi. Sana tarkoittaa heprean kielellä voimaa. Äidin kuolema järisytti nuoren herkkää mieltä. Oz päätyi hylkäämään entisen elämänsä ja lähtemään 14-vuotiaana kibbutsiin pioneeriksi.
Oz on Israelin tunnetuin ja merkittävin kirjailija. Kirjailijanuransa hän aloitti jo 1960-luvulla. Yhdeksän hänen teostaan on käännetty suomen kielelle, muun muassa Mieheni Mikael (Tammi 1978) ja Meri on sama (Tammi 2002). Teoksien alkuperäiskieli on heprea. Ozin isän oli kirjastonhoitajana työskentelevä kirjallisuudentutkija, ja heidän kotinsa seinät olivat kirjojen täyttämiä.
Amos Ozin rakkaus kirjallisuutta kohtaan syntyi jo lapsuudessa. Hän nimeää yhdeksi kohokohdaksi teoksessaankin sen hetken, jona hänen isänsä antoi hänelle pienen tilan kirjahyllystä: ”Kun olin noin kuusivuotias, elämässäni koitti suuri päivä: isä raivasi yhteen kirjahyllyistään tilan, tarkemmin sanoen kolmisenkymmentä senttimetriä, mikä oli suunnilleen neljäsosa alahyllystä, ja antoi minulle luvan asetella omat kirjani sinne. – – Se oli minun initiaatioriittini, minun täysivaltaiseksi vihkimykseni, sillä jos pojan kirjat ovat pystyssä, hän ei ole enää poika vaan mies. Nyt minä olin niin kuin isä. Minun kirjani seisoivat asennossa.”
Yliannostuksen rauhoittavia lääkkeitä nauttineen äidin muisto kummittelee Ozin mielessä. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on nimensä veroinen. Nuoren pojan katkera mieli loistaa teoksen sivuilta. Miksi äiti hylkäsi hänet, jätti yksin pimeään maailmaan? Teoksen viimeinen kappale käsittelee äidin viimeisiä päiviä, viimeisiä tekoja ja hänen kaipuutaan ikuiseen uneen. Oz ei arastele päästää tunteitaan valloilleen ja antaa lukijan nähdä todellisuuden mitään peittelemättä. Katkeran suloiset muistot äidin rakkaudesta tuovat valoa pimeyteen, jonka äidin kuolema toi.
Ozilla oli hyvät välit vanhempiinsa, isovanhempiinsa sekä ystäviinsä. Äidin itsemurhan jälkeen kaikki kuitenkin muuttui. Lähdettyään kibbutsiin hän erkani isästään ja entisestä elämästään. Hän asui kibbutsissa kolmisenkymmentä vuotta; ne vuodet muovasivat hänet vahvasti politiikasta sekä yhteiskunnasta kiinnostuneeksi. Hän ryhtyi opiskelemaan kirjallisuutta Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa ja uppoutui yhä enemmän kirjallisuuden maailmaan. Tätä nykyä hän on yksi Israelin luetuimpia sekä tuotteliaimpia kirjailijoita.
Tarinoista kasvaa eepos
Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on sangen mukavaa luettavaa. Juutalaisten sekä Israelin historiaa käsittelevä teos ei ahdista lukijaansa, se ei paasaa eikä moralisoi vaan valistaa ja saa tuntemaan myötätuntoa ja elämään tarinan mukana. Koskettavat kertomukset sukulaisten kohtaloista – isoäidin kuolema bakteeripelon saattamana, sedän perheen murha natsivallan aikana, äidin itsemurha – kasvavat suureksi eepokseksi.
Tarina kulkee Ozin lapsuuden ja erillisten tarinoiden välillä. Tuntuu melkein, että Oz hyppää asiasta toiseen. Kesken mielenkiintoista tarinaa hän muistaakin jotain, joka liittyy huterasti kerrottuun, ja hyppää kertomaan uudesta asiasta. Teoksen rakenne ei tee lukemisesta epämiellyttävää vaan päinvastoin kiinnostavaa. Lapsuudesta kertovat luvut etenevät suurpiirteisen kronologisesti pienen pojan kokemuksista nuoren miehen matkaan. Väliin tulleet hieman erilliset kertomukset värittävät tavanomaista elämäkerrallista kuvausta.
Suomalaisesta näkökulmasta ehkä mielenkiintoisin tarina koskee kahta suomalaisnaista. Oz kertoo Aili Havaksesta ja Rauha Moisiosta useiden sivujen verran. Havas ja Moisio työskentelivät Israelissa lähetystyöntekijöinä ja jättivät jälkensä pieneen Amos Oziin. ”Aili-täti ja Rauha-täti. He puhuivat juhlavaa Raamatun hepreaa jopa silloin kun keskusteltiin vihannespulasta, sillä muunlaista hepreaa he eivät osanneet. Jos koputin heidän ovelleen pyytääkseni kohteliaasti hiukan puuta lag ba-´omer – juhlakokkoon, Aili-täti toi minulle appelsiinilaatikon ja sanoi lempeästi hymyillen: ’Ja tulen lieska loistakoon yössä!’” Kolmenkymmenen vuoden kuluttua Oz vieraili Suomessa ja tapasi Havaksen ja Moision uudelleen räntäsateisessa Helsingissä. Tapaaminen oli koskettava puolin ja toisin.
Tunteellisen teoksen sävy on hieman ironisella tavalla vakava. Se saa hymyilemään mutta myös ihmettelemään. Se saa pohtimaan kansakuntien erilaisuutta sekä eri historiallisissa vaiheissa tapahtuvia asenteiden muutoksia. Hitlerin aikana juutalaiset kokivat kovia ja heitä usutettiin muuttamaan Palestiinaan. Oz ihmettelee, kuinka aika muuttaa mielipiteitä: hänen käydessään Euroopassa 1970-luvulla graffitit julistivat, että juutalaiset pois Palestiinasta. Kovia kokenut uskontokunta ei tunnu saavan rauhaa, kaikki, mitä he tekevät, on väärin.
Vaikka Oz kirjoittaakin ilmiselvästi mielellään parhaiten tuntemansa maailman historiasta, teoksen pääpaino on kuitenkin henkilöhistoriassa. Hän kertoo useiden sukulaistensa sekä ystäviensä elämästä ajalta vuosikymmeniä ennen omaa syntymäänsä ja nauttii selvästi saadessaan kirjata jo edesmenneiden ihmisten kokemuksia. Kuvaukset ovat lämpimiä ja yksityiskohtaisia, isoisän vaaleat viikset sekä isoäidin tuoksu kuvittavat tarinaa lempeästi kuin kullatut muistot. Oz kertoo paljon lapsuudestaan, muistelee ja pohtii tapahtumien merkitystä. Vaikka hän on lähtöisin melko köyhistä oloista, hän kokee olevansa etuoikeutettu: hän ei ole orpo kylmässä Euroopassa eikä nälkää näkevä lapsi Afrikassa. Pienestäkin voi olla onnellinen, olkoon se tämän teoksen suurin opetus.
Lukijalle
Millainen on hyvä lukija? Oz kysyy tätä lukijaltaan ja antaa kappaleen pituisen selityksen. Huono lukija haluaa juoruja, paljastuksia, hän haluaa täyttää uteliaisuuden nälkäänsä ahmimalla teosta ja etsimällä siitä viitteitä tositapahtumiin. Huono lukija haluaa totuuden. Hyvä lukija taas tuntee teoksesta välittyvän värinän, elää tarinan mukana, ei hae yhtäläisyyksiä kirjailijan ja kirjailijan luomien hahmojen väliltä. Oz puhuttelee lukijaansa suoraan ja kuvailee ominaisuuksia, joita toivoisi tällä olevan. Kirjailijan ja lukijan välille syntyy yhteys, suoranaisesta vuorovaikutuksestakin voitaisiin puhua. Tuntuu kuin teos olisi suunnattu suoraan kulloisellekin lukijalle; tuntuu kuin Oz kertoisi tarinaa vain ja ainoastaan minulle.
Vakavasta aiheesta tulee kirjoittaa vakavasti, tämän Oz osaa. Teksti on koko ajan asiallista, mutta väliin mahtuu huumoriakin. Teos löytää varmasti lukijansa, vaikka tarinoiden aiheina ovat useasti raskaat asiat, kuten politiikka, historia ja suru. Kokemuksena Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on koskettava. Koko mieli uppoutuu teokseen, ja tarinan edetessä arvostus sekä mielenkiinto Amos Ozia kohtaan kasvaa kasvamistaan. Ilmiselvästi älykkään sekä hyväntahtoisen vanhan herran muistelmat rikastuttavat lukijansa elämää.