Romaani vailla valhetta

Venäläisen imaginistin Anatoli Mariengofin (1897 – 1962) Romaani vailla valhetta on kiinnostava omaelämänkerrallinen kuvaus taiteilijaelämästä vallankumouksen ja kansalaissodan Moskovassa. Ennen kaikkea se on myös kertomus Mariengofin ystävästä, skandaali-runoilija Sergei Jeseninistä. Neuvostoliitossa pitkään pannassa ollut ja vasta 1988 uudelleen julkaistu teos liikkuu tyylillisesti samoilla linjoilla kuin Mariengofilta aiemmin suomennettu Kyynikot. Montaasi, kuvallisuus sekä ylevän ja alhaisen yhdistäminen synnyttävät teoksen rätsähtelevän hienostuneen tyylin.

Leninin ”sairaaksi pojaksi” nimittämän Mariengofin teos ilmestyi ensi kerran 1926, suunnilleen vuosi sen jälkeen, kun Jesenin hirtti itsensä hotelli Angleterressa silloisessa Leningradissa. Romaania syytettiin totuuden vääristelystä. Mariengofin Neuvostoliitossa torjutun teoksen Kyynikot ilmestyttyä Berliinissä 1928 hänen kirjallinen tiensä nousi pystyyn 20 vuodeksi. Ainoastaan näytelmiään hän sai julki. Vasta 1947 hän sai julkaistuksi muutaman teoksen sekä 1950-luvulla muistelmansa.

Mariengof muistettiin Neuvostoliitossa yleisesti vain puhtaan Jeseninin likaisena varjona. Hänen suurin meriittinsä tuntui olleen se, että hän oli Jeseninin ystävä. Kun Mariengofin kirjoja on julkaisu uudelleen, hän on noussut laajenevan kiinnostuksen ja tutkimuksen kohteeksi.

Romaanissa vailla valhetta Mariengof muistelee elämää vuosien 1919-25 Moskovassa. Ajanjakso oli Venäjän kulttuurielämässä erittäin hedelmällinen. Mariengof sai tuolloin Buharinin ansiosta ensimmäiset runokokoelmansa julki ja tutustui Jeseniniin. Ystävykset kirjoittivat, juonivat runojaan kustannettaviksi ja liikkuivat taiteilijapiireissä. He jakoivat asunnon ja jossain vaiheessa myös luukun ainoan vuoteen, naisystäviä eivät sentään. Tasapäisyyteen totuttelevien neuvostoihmisten keskellä he keikaroivat silinterihatuissa, nimesivät katuja uudelleen itsensä mukaan ja painattivat julistuksen ”yleisestä liikekannallepanosta radikaalien runollisten muotojen puolustamiseksi”. Julistustaan he liimasivat sotakomissariaatin päiväkäskyn viereen Moskovan aitoihin ja lyhtypylväisiin. Kahnauksia esivallan kanssa sattui. Kaupungissa oli jatkuvia ratsioita, ja runoilijat pidätettiin useita kertoja. Kohtaukset Mariengof kuittaa huumorilla, eikä kirjassa ole suoraa neuvostovastaisuutta. Herkullista on kuvaus puutteenalaisesta Moskovasta: koirat järsivät kaduille kuolleita hevosia ja kamiina lämpiää kirjoilla. Myös kuvaus futuristien maapallon presidentiksi nimeämän, virtuoosin runokokeilijan, Velimir Hlebnikovin kohtaamisesta on loistava.

Lyyrisiä, ironisia ja sarkastisia sävyjä

Mariengof kirjoittaa tiiviisti, lyyriseen, ironiseen ja sarkastiseenkin sävyyn. Romaani vailla valhetta mennen tullen pesee ja prässää esimerkiksi erään vertailukohtansa Henry Millerin teoksen Hiljaiseloa Clichyssä. Mariengofin romaani rakentuu päiväkirjamaisesti numeroiduista tekstikatkelmista. Kyynikoiden montaasi-kerronnan suuntaisesti Mariengof tässäkin sirottelee varsinaisen kerronnan lomaan historiallisia anekdootteja ja vallankumousvuosien tapahtumia. Rinnastukset luovat osaltaan merkitystä. Mariengofin tuotannossa faktan ja fiktion suhde on yleensä ongelmallinen, eikä tyyliteltyä muistelmaromaania voi pitää täysin totuudenmukaisena kuvauksena. Onko kysymys totuusarvosta edes olennainen?

Mariengof oli yksi venäläisen imaginismin, suunnilleen romaanin tapahtumavuosina vaikuttaneen avantgarde-runouden koulukunnan, perustajajäsen ja johtava teoreetikko. Aikakauden keskeisiin suuntauksiin, akmeismiin ja futurismiin, verrattuna imaginismin merkitys oli ehkä marginaalinen, mutta sillä oli kuitenkin sukulaisryhmiä ulkomailla. Esimerkiksi amerikkalaiset imagistit, mm. Ezra Pound, olivat käsityksissään kielen metaforisuudesta hyvin lähellä imaginistien ideoita.

Imaginistit korostivat kuvan ja metaforan suorastaan itsetarkoituksellista tärkeyttä. Tämä näkyy myös Romaanin vailla valhetta kuvallisuudessa ja omintakeisissa metaforissa. Pyrkimys pyhän ja profaanin yhdistämiseen oli myös yksi imaginistien tavoitteita – tämä ei kuitenkaan tässä kirjassa kohoa niin merkittävään asemaan kuin esimerkiksi Kyynikoissa.

Jeseniniä romaanissa kuvataan monelta suunnalta. Hänet esitetään lahjakkaaksi mutta maineenhimoiseksi ja laskelmoivaksi mieheksi. Moskovan taiteilijapiireihin saapuessaan hän esittää maaseudulta kotoisin olevana yksinkertaista talonpoikaa, vaikka onkin läpeensä kirjallisesti sivistynyt. Kaikki rakastavat häntä, mutta hän ei rakasta ketään. Jesenin on rehvakas, herkkyydessään raaka ja äärimmäisen epäluuloinen. Hän lyö erästä ystäväänsä ilman mitään syytä tuopilla päähän ja haukkuu aloittelevan Schwartsin runoelman, jonka seurauksena Schwarts myrkyttää itsensä. Kuuluisuutta hamutessaan hän myös avioituu itseään kaksi kertaa vanhemman maineikkaan tanssijattaren Isadora Duncanin kanssa. Kaikkialla Jesenin on valmis lausumaan runojaan, joita Mariengof romaanissa varauksettomasti arvostaa.

Pääosin nämä Venäjällä edelleen suositut runot muuten odottavat suomentajaansa. Vuonna 1975 ilmestyneen Neuvostolyriikkaa 1– teoksen jälkeen Jeseniniä ei ole ollut suomeksi saatavilla.

Jeseninin hulinoitsijan maineen Mariengof kirjoittaa johtuvan lähinnä kriitikoista ja lehdistöstä. Ennen pitkää Jesenin alkoi näytellä runoissaan esiintyvää roolihenkilöä ja:”naamio muuttui hänen kasvoikseen ja kasvot naamiokseen”. Jesenin riehui ja suistui alkoholismiin. Hänellä oli selvästi vaikeita psyykkisiä ongelmia, jotka ajavat hänet lopulta itsemurhaan. Kirja on osaltaan kuvaus suuresta ystävyydestä. Yleisesti ottaen kuvaus Jeseninistä on läheistä ja rehellisen tuntuista. Hänestä rakentuu ristiriitainen ja moniulotteinen kuva.

Olli Kuukasjärvi on suomentanut romaanin sujuvan taitavasti, ainoastaan muutamissa kohdissa lauserakenteet tuntuvat epäsuomalaisilta. Kulttuurihenkilöiden nimiä on romaanissa hieman ärsyttävästi liikaa, eikä Anssi Sinnemäen laatima nimiluettelo lyhyine luonnehdintoineen asiaa juuri selvennä. 1910-20-lukujen Venäjän kulttuurielämän tuntemus ei romaania lukiessa ole pahitteeksi. Perusteellisemmat jälkisanat olisivat puolustaneet paikkaansa. Vaikka romaanissa sivutaankin esimerkiksi imaginismin teoriaa ja joitakin kirjallisia tapahtumia, aikakauden kulttuurielämä ei varsinaisesti valotu. Lisätietoa voi hakea Parnasson numerosta 1/2002, jossa on Kuukasjärven suomentama luku Mariengofin muistelmista: Miksi Jesenin teki sen?

Romaanin päätöksessä Mariengof vihjaa Jeseninin lunastaneen kuuluisuutensa lopullisesti juuri kuolemallaan. Lopussa vihjataan myös siihen, miten yhteiskunta haluaa aina eristää niin sanotusti säädyttömät ja sopimattoman elämänälkäiset yksilöt ulkopuolelleen.