Hullu rakkaus
André Breton
Sammakko 2010
Översättare: Janne Salo
Hullunkurinen urkuri ja surrealismin siedätyshoito
John Ashbery, suuri sielu ja sukupolvensa johtava amerikkalainen, hyvin suomennettu runoilija, arvosteli 1966 de Chiricon romaanin Hebdomeros. Hän tahtoi erikseen nostaa esille, että keskeinen surrealismin jättämä proosasato on vanhentunut huonosti. Jo tuolloin laajat alueet ”virallisesta mestariteoksesta” Andre Bretonin Nadjasta tuntuivat vakavailmeiseltä vedätykseltä (put-on). Se oli lohdullinen havainto.
Bretonista tavataan ilmoittaa, että hän oli mainittava esseisti ja kriitikko. Ainakin hän koko ajan otti vetääkseen omia lehtiä. Ensin oli dadan äänenkannattajana pidettävä Littérature (1919−1924), jonka kaikki numerot ovat luettavissa tämän kirjoitelman alla olevista linkeistä, Iowan yliopiston valtavan hyvin esitetyssä dada-kokoelmassa. Huomio kiintyy Littératuren konservatiiseen ulkoasuun. Se vastaa Bretonissa usein pulpahtelevaan viehkon, järkyttävän puritaaniseen luontumukseen ja tunteitten käyntiin.
Perustettuaan surrealistisen ryhmän hän toimitti La Révolution Surréalistea (1924−1929) ja sitten Le Surréalisme au service de la Révolutionia (1930−1933). Näitä seurasi Minotaure, kiiltoisampi, arvokkaampi. Näyttävät kannet voi myös ihailla linkeistä, ja tehdä synkkiä, väläyttäviä arvauksia tarkoitusten, mahdollisuuksien ja käytäntöjen muutoksista. Minotaurea tuli 1933−1939. Tässä sarjassa Hullu rakkaus sijoittuu viimeiseen kauteen.
Mutta kirjoittaja? Bretonille ominaisen sävyn Calvin Tomkins (Marcel Duchampin elämäkerrassa) kuittaa ivalla kuivalla, juhlallisella jonolla ”sonorous organ notes”. Se tavoittaa oleellisen Bretonin ilmaisusta.
Luotettavien ensi käden todistajien mukaan Bretonin ote taulujen, esineiden ja etnisten artefaktien vähäisenä keräilijänä ja ahkerana kaupallisena välittäjänä oli vailla vertaa. Tosi lahjakkuus! Surrealistiryhmän läpi kävi myös yhä herkästi päräyttäviä kuvataiteilijoita sellaisia kuin Max Ernst, Hans Arp, Magritte, Picabia. Monilta heistä on myös jäänyt riemastuttavia kirjoitteita.
Kolme suomalaista todistajaa
Kieliperällemme surrealismin toi (Näköala-julkaisun sivuilla 1949) sittempi professori, tuolloinen senttari ja kustannustoimittaja Annamari Sarajas. Hän halusi ilmoittaa uuden ranskalaisen runouden saavan tavallisen ihmisen ”hämmentymään ja perääntymään”.
Baudelairen ja Rimbaudin hän tunnisti kyllä taustalla. Lisäksi hän oli saanut selville että ”menetelmän hedelmättömyys kirjallisena ohjelmana johtuu siitä että surrealismi varsinaisilta pyrkimyksiltään ei ole estetiikkaa vaan radikaalinen metafyysinen järjestelmä, miltei uskonto”. Ja vieläpä miten surrealismi oli langettanut oman kuolemantuomionsa, nimittäin ”hylkäämällä kielen”. Tiedot ilmeisesti perustuivat hyville ja varmoille lähteille ja analyyseille, koska Sarajas julkaisi sen vielä 1980 kokoelman Orfeus nukkuu nimitutkielmana.
Aale Tynni, pitkänkoukeroinen ja kypsynyt runoilija, julkaisi valikoiman ranskalaisia runoilijoita jo 1962, otsikolla Tulisen järjen aika. Heidät, Apollinaire, Perse, Eluard, Breton, Cocteau, Aragon, Michaux, Desnos, Queneau, Prévert, oli järjestetty syntymävuoden mukaan. Saatan tietää, että sillä koosteella on ollut kookas herättävä ja yllättävän syväkorkea vaikutus monien kielellämme opertaneitten joruajien jättämiin jälkiin.
Ei ole ihme, tai turhuutta, että se on sellaisenaan julkaistu uudestaan sekä 1981 että 2005. Rönsynä, että kun se oli 1980-luvulle vielä ”innostava ja säteilevä runoteos”, niin 24 vuotta myöhemmin runon ystävät vain ”ohjataan raikkaille lähteille”. Tästä saa kehittää kuvitelmia ajoista ja näitten hengistä. Luin sen taas tätä varten, ja yllätyin miten hyväksi Perse oli muuttunut. Kerrassaan suositan! Kukin tässä kymmenikössä seikkailee myös Bretonin elämäkerrassa.
Väinö Kirstinä, nuori runoilija ja sittemmin koko Tampereen tärkein, suomensi Surrealistisen manifestin 1970 (Karisto) ja sitten korjatun laitoksen 1996 (Taide). Hänkin piti siihen liittämäänsä jälkisanaa niin sisällökkäänä, että sen löytää myös kirjoitekokoelmasta Kirjailijan tiet (2005).
Siinä informoidaan, jotta ”pitkään vaikuttanut surrealistinen liike on yhä mukana uudessa taiteessa ääneti hyväksyttynä tärkeänä lähtökohtana”. Ja toisaalta: ”Kaupallisiin tarkoituksiin sovellettuna sitä näkee myös esimerkiksi Musiikki-TV:stä.” Juhlavasti vaativa alkuperäisjohdanto on saanut jäädä vain reliikiksi omalle sijalleen: ”yhteiskunta joka sallii ihmisen olla ajatteleva ja tunteva olento vain yöllä siirtää ihmisen tarpeettomana yöhön” (Tosiaan Kirstinä ajanhenkeen kirjoitti pisteettä ja ilman alkukirjainta.)
Manifestihan on hauska juuri tosikkoudessaan, leikin puutteessa. Suosikkini on: ”Ja tietysti pelkästään tuloksiin katsoen suuri joukko runoilijoita voisi käydä surrealisteista, alkaen Dantesta ja parhaiden päiviensä Shakespearesta.”
Ja todistaja neloseen…
…olen velvoitettu ottamaan jonkin position (tykistöasema). Surrealismista viimeisen vuosikymmenen vähintään kuuteen paikkaan lausuneeseen dosentti Timo Kaitaroon. Hänen tuotteliaisuutensa voi olla useankin valtakunnan tiedonjulkistamispalkinnon arvoinen, mutta tästä omaisuusaiheestaan todistaja neljä toistelee pelottavia yksinkertaistuksia, määräysvaltaisia kuvauksia. Kuten (Kirjallisuus ja avantgarde -artikkelikokoelmassa, 2007), että surrealistien tarkoitus on ”sanoa jotakin yllättävää ja outoa”. Ja jälkisanassa Nadjan suomenteeseen jotta surrealismi ”yhdistelee toisistaan mahdollisimman kaukana olevia asioita”.
Josta tämänkin arvosteilla olevan kirjan takakanteen on johtunut ongelmallinen lause, että kauneuden olisi oltava kouristavaa. Kouristavaa? Ja miksi juuri kauneuden? Ajatus on sekä ahdas että kuvottava. Paitsi jos tarkoitus on sanoa jotenkin, että ”kaunis” on ”rumaa”. (Sekin on ahdasta ja naurettavan teiniä.) On myös levollisen, melkein kuolleeksi rentoutuneen ja köyhän kontemplaation tiloja ja esineitä. Sekä Kaitaron oman monografian että Nadjan iloisemmat esittelyt, nekin, löytyvät linkeistä.
Tämä hirvieä mutta naurettava teos,
Hullu rakkaus, koostuu kahdeksasta numeroidusta kappaleesta, joista VIII on kirje ainoalle lapselle, tyttärelle viehättävästi nimeltä Aube (suomeksi sarastus), ja I vielä sitäkin huolestuttavampi, mutta luojan kiitos, sekavammin artikuloituva, kauniisti sanoen ”kouristuksiltaan lyyrinen” johdanto, joka ei vielä tunnu tietävän mitä kirja tulee olemaan.
Sarastukselle osoitettu kirje toivoo monia syvästi ongelmallisia asioita kahdeksankuukautiselle lapselle, joista toivottavasti ei tullut toteutumaan kuin se, että hän täytti 16 vuotta vuonna 1952. (Tiedän että se toteutui, ja elämäkerran (Mark Polizzotti) uusi laitos 2009 hyötyi niistä isän jälkeenjääneistä papereista jotka Aube pani kaupan 2003. Sikäli tapaus oli onnellinen.) Mutta ehkä tämä on jokaiselle nuorelle isälle tyypillinen hämärä: kokonaan uusien tunnekokonaisuuksien hahmotteleminen kielellä, joka on jo pettänyt. Äideistä puhumattakaan.
Romaanina Hullua rakkautta ei ole perusteltua pitää. Se on poukkoileva sikermä kuvauksia maisemista ja väestöistä (mukana nuori Giacometti), tunnustuksellisia gideytyksiä ja ryöppyä, perinteisimmin, ja mukateoreettisia manioita, joiden keskelle lyyriset lohkareet nautintoakin tuottavasti hylätään.
Pari sanaa viimeisestä rivistä
Jotain arvoitushuumoria sisältyy kirjelmän lopputoivotukseen, Janne Salon onnistuneena tulkintana näin: ”Toivon, että sinua rakastetaan hullun lailla.” Mikä on tietysti aivan kammea toive. Mutta voidaan (on pakkokin) lukea monin tavoin, kuten:
1. Rakastajana on ”laki”, jonka ”hullu” kirjoitti.
2. Saat rakkautta henkilöltä joka käyttää ja käsitteellistää rakkautta hölmösti.
3. Rakkaus on luonteeltaan säälivää, sellaista kuin ”hullu”, siis potilas, saa omaisiltaan ja henkilökunnalta.
4. Hulluus esiintyy romantiseerattuna toivekuvana. Havaintoni ja kokemukseni eivät tue kuvaa, jota Breton puunaa. Ja entä kun tämä höhlä, houkka todellisuus yhdistetään vielä useitten idealismien vääristelemään ”rakkauteen”? Sehän on vapaa sana. Kukin täyttää sen tarpeitaan, pakkomielteitään ja synkkiä, salattuja himojaan vastaavalla sisällöllä. Usein tyhjänä retorisena astalona, jolla voi pakottaa toisia toimimaan tavalla, tavoin, kun eivät mitenkään palvele heidän, saati ihmiskunnan (tai minkään sitä avaramman) suurempaa hyötyä.
Mer information på nätet
Minotauren kansia Litterature-lehdet faksimileinä Joitakin keskeisiä maalareita ja teoksia, myös käsitellyn kirjan kansikuva Mustekala-verkkolehden surrealisminumero Nadjan arvostelu Kiiltomadossa Timo Kaitaron kirjan arvostelu Kiiltomadossa Hullun rakkauden arvostelu Helsingin Sanomissa Hullun rakkauden arvostelu Ilkassa Hullun rakkauden arvostelu Savon Sanomissa Hullun rakkauden arvostelu Turun Sanomissa Hullun rakkauden arvostelu Maailman kirjat -blogissa